Hyppää pääsisältöön

Fetissiveistoksia, videopelejä ja lasin alla eläviä matoja – tätä on Kiasman esittelemä post-internet-taide

Kiasman Hello World! -näyttely kuvaa maailmaa, jota määrittää netti. Mutta miksi tuttu ja turvallinen internet tuntuu museossa niin oudolta?

Cécile B. Evansin videoteos What the Heart Wants kertoo robottien rakkaustarinan. // Kuva: Pirje Mykkänen / Kansallisgalleria

Valkoisen kanin suu on levinnyt luonnottoman isoksi. Se täyttyy ison sian takaruumiista ja laajenee jättimäiseksi aukoksi, aivan kuin kani olisi python-käärme. Kanin etukäpälät nousevat ilmaan, jotta possu mahtuisi paremmin sen sisälle. Tekisi mieli katsoa pois, mutta pään kääntäminen on mahdottoman vaikeaa. Ällöttävyydessään näky on liian kiehtova.

YleX Etusivu

Jäikö uutiset lukematta? Mitä päivän puheenaiheista pitäisi ajatella?

Kuuntele YleX Etusivua arkisin kello 11–13! Radio-ohjelman jaksot löydät myös Yle Areenasta.

Kyseessä ei ole painajainen, vaan nykytaiteen museo Kiasmasta löytyvä taideteos. Kanadalaisen Jon Rafmanin lasikuituveistos L’Avelée des avalés eli nielijä nieltävänä on osa Kiasman Ars17 Hello World! -näyttelyä. Näyttelyyn on haalittu merkittävää nykytaidetta 35 taiteilijalta eri puolilta maailmaa. Monet teokset käsittelevät teknologiaa ja internetiä.

Keskeiseksi käsitteeksi näyttelystä puhuttaessa on noussut post-internet, eli internetin jälkeinen. Mutta mitä se oikein tarkoittaa?

Jon Rafmanin veistoksessa kani nielaisee kokonaisen sian. // Kuva: Pirje Mykkänen / Kansallisgalleria

- Kyseessä on käsite, jota tämä taiteilijasukupolvi on käyttänyt alle kymmenen vuoden ajan, kertoo Kiasman museonjohtaja Leevi Haapala.

Rafmanin veistos on hyvä esimerkki post-internet-taiteesta. Sen aihe, vorarefilia eli syömisfetissi, on lainattu internetin syövereistä. Kyseessä on seksuaalinen parafilia, jonka ympärille on internetissä kehittynyt laaja alakulttuuri.

Sen lisäksi, että teosten estetiikka on lainattu netistä, ne kommentoivat myös internetin vaikutusta kulttuuriimme.

- Voi ajatella, että nämä kertovat meidän mediakulttuuristamme, siitä miten aiheet kulutetaan loppuun. Toimittajat toistaa toisia toimittajia ja kaikki on pikakulutusta, asioiden syöntiä, Haapala sanoo.

Rafman on tuonut netissä alkunsa saaneen kuvaston museoon hyvin perinteisessä, realistisen veistoksen muodossa. Vaikutelma on outo.

Haapalan mukaan juuri tämä on yksi museon tehtävistä: näyttää uudelta kantilta ja uudessa ympäristössä muualta tutut kuvat ja ilmiöt.

- Monien taiteilijoiden teokset voi katsoa Youtubesta, ja niitä voi kuluttaa onlinessa. Museo voi kuitenkin tarjota myös fyysisiä objekteja jotka tuo tarkasteluun fyysisen tason. Niihin pitää luoda erilainen suhde.

Internetin jälkeinen maailma

Hello World -näyttely on osa Ars-näyttelyiden sarjaa. Ars-näyttelyt ovat suuria kansainvälisiä taidenäyttelyitä, joita on järjestetty 60-luvulta asti. Haapala aloitti museonjohtajana vuonna 2015. Ars17-näyttely on ollut hänen ensimmäinen iso ponnistuksensa. Miksi sen teemaksi valikoitui teknologia ja netti?

Charles Richardsonin teos Headbone // Kuva: Kansallisgalleria

Haapalan mukaan uusimman taiteilijasukupolven suhtautuminen on teknologiaan perustavalla tavalla erilainen kuin edeltäjien. Siinä missä vanhemmat taiteilijat ovat käsitelleet teoksissaan itse nettiä, nuorempia kiinnostaa internetin esiin nostamat kysymykset.

- Mitä ovat ne tavat, joilla ollaan läheisyydessä toisten ihmisten kanssa? Millaista huolta kannamme maailman tilasta?

Hello World lainaa nimensä koodaamisen maailmasta. Sanapari on testilause, jolla on tapana kokeilla uuden ohjelman toimivuutta. Kokeilevuus näkyy Kiasman teosten kirjossa, joka teeman mukaisesti jatkuu myös museon nettisivuille. Osa teoksista on nähtävissä vain nykytaiteen museon arsplus-sivuilla.

Pelkästään museon seinien sisältä löytyvä näyttelykin on valtava. Jo videotaidetta on esillä yli viikon edestä. Monet teoksista ovat tavalla tai toisella interaktiivisia. Taidemuseossa voi seikkailla VR-lasit päässä Rachel Rossinin luomassa virtuaalitodellisuudessa, pelata Reija Hyvärisen Kiasmaan sijoittuvaa _Survivor-_teosta tai uppoutua Cécile B. Evansin ja Melanie Gilliganin luomiin elokuvamaisiin videoteoksiin. Toisesta kerroksesta löytyy tunnelataamo, joka tulkitsee kasvojen ilmeestä, mitä tunteita museokäynti on herättänyt.

Teknologiakammoiset löytävät mielenrauhan Aude Pariset’n Greenhouses-teoksen ääreltä. Lasilevyn alla sadat jauhomadot rouskuttavat menemään styrox-muovia ja muuttavat sen biohajoavaksi jätteeksi. Kyllä luddiitin silmä lepää.

Miksi tuttu juttu tuntuu museossa niin vieraalta?

Jos jokin kokemus nykypäivänä on jaettu, niin netti. Olipa musamaku, poliittiset mielipiteet tai koulutustausta mitä hyvänsä, todennäköisesti tulee silti hoitaneeksi netissä pankkiasiat ja shoppailut, yhteydenpidon kavereihin ja läheisiin. Kun ottaa huomioon netin tuttuuden, sitä kommentoiva taide tuntuu yllättävän vieraannuttavalta.

Aude Pariset'n installaatio Greenhouses koostuu styrox-terraarioissa elävistä jauhomadoista. // Kuva: Petri Virtanen / Kansallisgalleria

Yksi syy vieraannuttavuuteen on se, että Kiasmaan tuodut teokset eivät esitä nettiä realistisesti, eli sellaisena kuin se meille arjessa näyttäytyy. Teosten estetiikka on pieleen menneen netin estetiikkaa.

Charles Richardsonin teoksessa Headbone sohvalla istuva naishahmo näyttää 3D-mallilta, jonka koodaaminen on jäänyt kesken. Andrey Bogushin teos Proposal for image placement puolestaan on korkean museosalin kattoon yltävä verho, johon printattu kuva on pahasti pikselöitynyt.

Haapalan mukaan taiteilijoiden kriittisyys on syy siihen, että teoksissa netti on mennyt tavalla tai toisella pieleen:

- Se on heidän kriittinen kommenttinsa siihen maailmaan ja aikasyöppöön. Taiteilijat usein käyttävät laitteita tai tekemisen tapoja “väärin”. Sitä kautta he saavat avattua silmämme näkemään asiat kriittisemmin. Tarkoituksena on saada aikaan ymmärrys siitä, että nämä ovat välineitä, joilla vaikutetaan meihin.

Ars17 Hello World! -näyttely nykytaiteen museo Kiasmassa 14.1.2018 saakka. Osa teoksista on nähtävillä myös Kiasman verkkosivuilla.