Hyppää pääsisältöön
Aihesivun Pietari K. kävi täällä pääkuva

Haiseeko täällä havu vai biokaasu? Luontokirjojen skitso historia

Pietari K ja grafiikkaa
Pietari K ja grafiikkaa Kuva: Yle / Annukka Palmén-Väisänen Kirjojen Suomi,jakso 4

Metsä on äiti, kultakauden maalaustaidetta ja sibeliaanista sinfoniaa. Skitsoa kyllä, metsä merkitsee suomalaisille myös talouden pohjaa, biokaasun ja sellun tuoksua. Ilmastonmuutoksen takia luontosuhdetta on kuitenkin pakko muuttaa. Panokset ovat kovat ja niin ovat myös suomalaiseen erityislaatuisuuteen liittyvät odotukset.

Mennään metsän helmaan.” Tällaisiin vanhoihin sanontoihin liittyy se vieläkin vahvasti elävä myytti suomalaisen luontosuhteen omalaatuisuudesta. Metsä on äiti, jonka helmoihin voi ryömiä. Kun metsä hahmotetaan äitinä, siihen liitetään samalla alkuperäisyyden, lapsuuden ja syntymän merkityksiä.

Myös uuden biotalouden kauppahenkilöt puhuvat mielellään suomalaisten erityisestä luontosuhteesta. Mutta miten luontosuhde muuttuu kun Suomi kaupungistuu kiihtyvää tahtia ja metsän tie vie yhä useammin biokaasutukseen?

Maaseudulta kotoisin oleva kaverini sanoi minulle, etten voi tuntea metsää koska olen syntyperäinen kaupunkilainen. Tämä on masentava totuus, mutta onneksi metsää voi opiskella myös kirjoista.

Suomalaisten “erityinen luontosuhde” syntyi yhdessä modernin metsätalouden kanssa 1800–1900-luvun vaihteessa. Erityinen luontosuhde ankkuroitui laajentuneiden hakkuiden tuottamaan huoleen metsien säilymisestä. Ei ole sattumaa, että kansallinen metsäromantiikka ja modernin metsäteollisuuden synty ajoittuivat samoin. Jälkiteollisessa nyky-Suomessa suurin osa metsistä on jonkinlaisessa taloudellisessa käytössä.

Kirjallisesti tästä teollisesta murroksesta todistaa esimerkiksi Suomen tunnetuin eräkirjailija A. E. Järvinen. Järvisen metsäromantiikka sijoittuu 1950-60-luvuille, jolloin Pohjois-Suomen avohakkuut olivat jättimäisiä ja metsätalous ulotettiin kattamaan lopulta koko maa.

Järvinen on tullut tunnetuksi kauniista Lapin kuvauksistaan, joissa huurremetsot hakkailevat havuja, nokipannu porisee ja miehet mittailevat omaa elämänkokemustaan koskemattomissa metsissä ja jokivarsilla.

Miten voi olla mahdollista, että suuri avohakkuiden puolestapuhuja oli vanhojen metsien ihailija

Eräretkiensä ohella Järvinen työskenteli Metsähallituksessa metsänarvostelijana ja ylimetsänhoitajana, sekä vastasi laajojen avohakkuiden ja teollisen metsätalouden ulottamisesta kaikkein pohjoisimpiin metsiin.

Joskus metsästysretkillään Järvinen oli vitsaillut työkaveriensa kanssa olleensa “suunnittelemassa alkuperäisen luonnon pilaamista”. Miten voi olla mahdollista, että suuri avohakkuiden puolestapuhuja oli vanhojen metsien ihailija, joka vuodatti kirjallisuuteensa usein ahdistustaan alkuperäisen luonnon katoamisesta? Kyseessä on oppimisprosessi.

Järvisen elämäkerturit Petteri Holma ja Risto Pyykkö kertovat elävästi kuinka kirjailijan luontosuhde syveni pitkillä metsänarviointimatkoilla. Järvisen katse oli harjaantunut harottamaan skitsosti: toinen silmä arvioi metsää taloudellisen hyödyn näkökulmasta, toinen harhaili metsojen soidintantereilla ja tähtäili kurkien muuttoauroja.

Harottavan katseen vuoksi A. E. Järvisessä kiteytyy suomalainen moderni luontosuhde. Metsään ei enää mennä harjoittelemaan kansalaisuutta, kuten seitsemän veljeksen tapauksessa, vaan tekemään tiliä omasta ristiriitaisuudesta.

Artikkelin välipalkki, kuvassa Pietari K
Artikkelin välipalkki, kuvassa Pietari K Kirjojen Suomi,välike 4

Niin, Seitsemän veljestä on tietysti yksi suomalaisen metsäkokemuksen perusteoksista. Kun Aleksis Kiven romaanissa (1873) veljesten tie nousee sivistyneessä yhteiskunnassa pystyyn, he pakenevat Impivaaraan. Impivaaralla on myyttinen kaiku suomalaisessa perinteessä. Yhtäältä “impivaaralaisuudella” tarkoitetaan takapajuista metsäläisyyttä, toisaalta se merkitsee luonnonläheisyyttä ja mehevää tonkimista.

Impivaaran metsissä veljeksillä on mahdollisuus olla vapaita ja välittämättä esivallan pitkästä kourasta. Samalla he voivat keskenään metsän piirissä harjoitella yhteiskunnan tavoille. Seitsemän veljeksen metsä muistuttaa hieman Montessori-koulua, jossa lapsille tarjotaan enemmän oppimisen välineitä ja olosuhteita, kuin suoranaista opetusta.

Metsään muuttaminen tarkoittaa eräänlaista uudelleensyntymää kansalaiseksi.

Veljekset menevät metsään, koska he haluavat osaksi yhteiskuntaa. Simeoni sanoo, että veljesten olisi luotava itselleen uusi sydän ja uusi koti metsien kohdussa. Metsään muuttaminen tarkoittaa eräänlaista uudelleensyntymää kansalaiseksi.

Tämän perinteiseksi muodostuneen tulkinnan lisäksi metsä merkitsee Seitsemässä veljeksessä kuitenkin myös jotakin aivan muuta. Simeonin ratketessa kaupunkimatkan päätteeksi ryyppäämään, hän näkee yhden suomalaisen kirjallisuuden suurimmista ja tunnetuimmista hallusinaatioista. Se on kaukana kansalaishyveistä.

Kun veljekset löytävät kadonneen Simeonin metsästä “sammaleisen kallion vinkalosta, muutaman korkean kuusen suojasta”, hän alkaa kertoa näkyään saapasnahkatornista. Näyssä “Isoturkki” nousee, “suuri sarvipää Mammona” ajaa ihmiskuntaa takaa ja maailmanloppu on lähellä. Simeonin saapasnahkatornin näky myös alkaa harhailulla metsässä (“pensasto, jossa istuin”) ja päätyy metsään (“erään kuusen juurelle”).

Metsästä saatu oppi on siis myös tällaista omaehtoista ja sekavaa metsän (ja viinaksien) kuiskintaa, joka hengeltään muistuttaa myöhemmän A. E. Järvisen jakautunutta luontosuhdetta. Simeoni nimittäin näkee omaan metsäänsä kohonneesta saapasnahkatornista käsin koko modernin maailman tuhovoiman, sodat ja kotikontujen tuhon. “Onko siis nyt hävitetty maailma, josta minä olin kotoisin?”, Simeoni kyselee saatanalta. Suomalaiseen erityiseen luontosuhteeseen ja metsän kokemukseen liittyy sen tuhon siemen.

Luonnon muutokset voivat tulevaisuudessa olla niin nopeita, että ehkä silloin on vain sukellettava metsän peittoon ja elettävä sillä, mikä kuitenkin jää jäljelle.

Nyt ilmastonmuutos ja kuudes maailmanlaajuinen joukkosukupuutto uhkaavat suomalaista erityistä metsäsuhdetta. Panokset ovat kovat ja niin ovat myös suomalaiseen erityislaatuisuuteen liittyvät odotukset.

Vuonna 2010 Jorma Ollilan vetämän Suomen maabrändivaltuuskunnan loppuraportissa suomalaisten läheinen luontosuhde nähtiin suureellisesti jopa ratkaisuna maailman ympäristöongelmiin. Mitä metsästä sitten voi oppia ilmastonmuutoksen maailmassa?

Luonnon muutokset voivat tulevaisuudessa olla niin nopeita, että ehkä silloin on vain sukellettava metsän peittoon ja elettävä sillä, mikä kuitenkin jää jäljelle.

Anni Kytömäen Kultarinta (2014) on luonnonsuojelijasukupolven suuri kertomus. Siinä metsä on jälleen pakopaikka, johon voi mennä pakoon yhteiskunnan pahuutta, sotaa ja nälkääkin. Metsä tarjoaa lohdun.

On helppo sanoa, että Anni Kytömäki on tämän ajan suurin suomalainen metsäkirjailija. Hänen Kultarintansa asettuu hankaukseen kaikkien maabrändiraporttien biotalousunelmien ja jopa kliseisen “suomalaisen erityisen luontosuhteen” kanssa.

Kultarinnassa suhde metsään on pakoton ja intohimoinen. Metsään ei astele metsästäjä tai hakkaaja kuten Järvisellä. Sieltä ei tulla ulos yhteiskuntakelpoisina tai näkyjen vallassa kuten Kivellä, vaan metsän peittoon jääminen merkitsee samaa ulkopuolisuutta, joka on syynä luonnonhelmaan hakeutumiselle.

Kultarinnassa metsään ei mennä porukalla oppimaan yhteisiä asioita ympäröivästä yhteiskunnasta, vaan oppimisen kohteena on metsä itse. Itse asiassa Kultarinnassa niin metsä kuin metsän kokemus ovat uhanalaisia.

Ollaan tultu aikakauteen, jossa metsää kohti on ponnisteltava.

Artikkelin välipalkki, kuvassa Pietari K
Artikkelin välipalkki, kuvassa Pietari K Kirjojen Suomi,välike 4

Kun lukee suomalaisia metsäkirjoja, törmää yhä uudelleen A. E. Järvisen harittavaan skitsoiluun. Suomalaisille metsä on pyhä ja edellä kuvatussa harittavassa luontosuhteessa tulee hyvin esiin antropologien usein analysoima pyhän kaksoisluonne.

Pyhä on nimittäin sekä jotain kavahduttavaa että jotain haluttavaa, sekä likaista että puhdasta.

Ehkä meidän pitäisikin vihdoin hylätä romantisoitu metsäsuhteemme, joka näkee vain kultakauden maalaustaidetta ja kuulee metsässä sibeliaanista sinfonismia. Suomalainen metsäsuhde nimittäin harittaa sekä vaalimisen että hyväksikäytön suuntaan, kuten mikä tahansa moderni luontokäsitys.

Totuus metsästä on, että havut tuoksuvat biokaasulta.

  • Eläköön ikuisesti #Suomi100 - pakkopullaan tukehtuu mielellään

    Poimi Pietari K. kävi täällä -essee ja podcast täältä

    Olen nyt tarkastellut Suomen satavuotisjuhlia tietyllä tavalla aitiopaikalta viimeisen vuoden ajan toimittajana Ylen Kirjojen Suomi -hankkeessa ja oloni on toiveikas. Tämä Suomi100-juhlinta tuntuu nimittäin sopivan keveältä ja ilahduttavan tyhjältä, aivan kuten nationalismin jälkeiseen maailmaan kuuluukin. Lue essee tai kuuntele podcast täältä!

  • Maalle mars! Suomalaisen maaseudun epäromanttinen historia

    Poimi Pietari K. kävi täällä -essee ja podcast täältä

    Kaupunkilaisille on luonteenomaista, että he haluaisivat olla maalaisia - ainakin silloin tällöin. Yleensä tämä halu tulee silloin kun ahdistaa, on kiire tai sää on huono. Näinä hetkinä kaupunkilaiset ajattelevat lapsuuden pitkiä kesiä mummolassa ja miettivät, että olisiko meistäkin maalaisiksi. Ajatus kuitenkin haihtuu nopeasti, kun kaupunkilaiset tajuavat, että sama ahdistus, kiire ja huono sää jatkuvat myös maalla. Lue essee tai kuuntele podcast täältä!

  • Ikkunat auki pohjoiseen! Saamelainen kirjallisuus on modernimpaa kuin suomalainen

    Pietari K. kävi täällä -essee ja podcast

    Suomessa on vieläkin vallalla sellainen ennakkoluulo, että saamelaisuus on jotenkin perinteistä ja alkuperäistä. Tosiasiassa koko saamelainen kulttuurielämä ja taide on modernia, sanoi kirjailija, muusikko ja kuvataiteilija Nils-Aslak Valkeapää haastattelussa jo vuonna 1999. Onko se mahdollista – ja miten? Kuuntele podcast tai lue essee täältä!

  • Viekää vaikka munat, mutta kulutusta en lopeta! Kolmen dystopian totuus kapitalismista

    Poimi Pietari K. kävi täällä -essee ja podcast täältä

    Margaret Atwoodin romaaniin perustuva hittisarja The Handmaid’s Tale -sarja on dystopia naisten orjuuttamisesta, mutta se kertoo ennen kaikkea ilmastonmuutoksesta. Ehkä dystopiakirjallisuuden suosio johtuu siitä, että muutokset tuntuvat mahdottomilta toteuttaa demokraattisesti. Selviämmekö planetaarisista haasteista ilman toisten orjuuttamista ja väkivaltaa? Lue essee tai kuuntele podcast täältä!

Kirjojen Suomi

  • Viha vaihtui sopuun 1920-luvulla

    Lukulista 1920-luvun kirjallisuuteen

    Perheitä, kyliä ja kaupunkeja rikki repinyt veljesviha näkyi suomalaisissa kirjoissa 1920-luvun alussa. Molemminpuolinen vihakirjoittelu oli kaunokirjoissa kovempaa kuin nykyajan sosiaalisessa mediassa. Kaupunkielämä vilkastui, ikkunoita auottiin Eurooppaan ja naisihanne muuttui maaseutuemännästä kaupunkilaiseksi jazztytöksi.

  • Nämä kirjat muuttivat elämäni – tutustu tarinoihin

    Riku Rantala, Maija Vilkkumaa ja Sanna Stellan kertovat

    Kirjat korvasivat Antti Tuurille perheen, mullistivat Riku Rantalan elämän 6-vuotiaana ja Maija Vilkkumaa löysi Saima Harmajasta sielunsisaren teini-iässä. Mikä kirja on sinulle tärkein? Kerro lempikirjastasi meille.