Hyppää pääsisältöön
Aihesivun Pietari K. kävi täällä pääkuva

Maalta kaupunkiin, kopotikop! Näin hepasta tuli teinien terapeutti

Pietari Kylmälä ja hevosaiheista grafiikkaa
Pietari Kylmälä ja hevosaiheista grafiikkaa Kuva: Yle / Annukka Palmén-Väisänen Kirjojen Suomi,jakso 10

Suomenhevonen on symboli, johon on voitu heijastaa suomalaisia työn ja elämän ihanteita sata vuotta ja kauemminkin. Nyt on kuitenkin käynyt niin, että suomalaisen työn muututtua myös hevosen rooli on muuttunut. Suomenhevonen ei ole enää metsässä rehkivä, uskollinen suorittaja, vaan palveluammattien yleistyessä siitä on tullut asiakaspalvelija.

Kannattaa mennä ratsastustallille jos haluaa oppia jotain siitä, miten selviydytään “uuden työn” joustavassa ja tunneherkässä maailmassa. Tallilla hevoset ja nuoret naiset ratkovat sosiaalisen elämän monimutkaisia pulmia, tekevät ryhmätöitä ja terapoivat toisiaan. Ennen hevonen veti tukkia metsässä ja teki sankaritekoja rintamalla, nykyään se seurustelee, reflektoi itseään ja käyttää kannettavaa elektroniikkaa. Hevosesta on tullut nykyaikainen!

Nuorten heppakirjoissa muutos näkyy hyvin. Heppakirjoissa hevonen on tyypillisesti nuoren naisen lemmikki ja kumppani, jonka kautta ja kanssa lukijan on turvallista käsitellä omaa muutostaan. Heppakirjoissa hevonen on teinityttöjen unelma. Tämä on jo aika kaukana siitä perinteisestä miehisestä kumppanuudesta, joka suomenhevoseen liitetty.


Suomenhevosten jalostusohjeessa sanotaan, että se on “luonteeltaan yhteistyöhaluinen, pyrkivä ja nöyrä”. Kansatieteilijä Kustaa Vilkunan mukaan suomalainen maisema ja sääolosuhteet ovat muokanneet suomenhevosesta “vähään tyytyvän, kestävän, viisaan, nopsajalkaisen, tarmokkaan ja karaistun”.

Myös Topelius arvosti suomenhevosen “vakavuutta ja kärsivällisyyttä”, joskin hän moitti sitä “huomattavasta itsepäisyydestä”. Sen lisäksi, että suomenhevosen vanha rotumääritelmä kertoo minkälainen on hyvä työhevonen, se määrittelee myös suomalaisen työläisen: suomenhevosen kaltainen puurtaja.

Kansallisessa mytologiassa suomenhevonen on nimenomaan työntekijä, työhevonen. Se on auttanut suomalaisia raivaamaan pellon (kaikki muistavat Täällä pohjan tähden alla -romaanin Pokun), ottanut osaa sotiin, sekä rakentanut Suomea uudelleen sotien jälkeen. Mutta samalla kun suomenhevonen on tarjonnut lihasvoimaansa, se on toiminut myös peilinä työorientoituneelle kansalliselle itseymmärrykselle. Hevosella on paljon peilisoluja, joten se on taitava myös tarjotessaan välineitä itsetutkiskelulle.

Hevonen on viimeinen turva sodan mielettömyyden ja ympäröivän kuoleman keskellä.

Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan sotamies Korpela on klassinen esimerkki perinteisestä hevosmiehestä. Korpela ei tee töykeydessään eroa tavallisten sotamiesten tai upseerien välillä, mutta hevosille hän on hellä ja toverillinen. Romaanin loppupuolen kohtauksessa rintamalotta Raili Kotilainen pyytää päästä Korpelan kärryille kyytiin. Korpela vastaa, ettei ole “ennenkän pyhänä sontaa” ajanut.

Majuri Lammio kuulee tämän. Seuraa riita, jonka ilmahyökkäys keskeyttää. Kuvaus Lammion ja Korpelan riidasta on eräs selkeimmin pasifistisista kohtauksista Linnan romaanissa, esimerkki sotamiesten purnauksen haudanvakavista syistä sodan keskellä. Samalla kun sotamies Korpela huutaa raivoissaan Lammiolle, hän riuhtoo hevostaan irti valjaista. “Täällä kiusataan järjettömiä luontokappaleita niin kuin ne olisivat jotain pahaa tehneet”, Korpela sanoo hevoselleen samalla kun lentokoneiden konekiväärit ampuvat tielle. Lopulta Korpela raahautuu ohjaksista kiinni jääneenä vauhkoontuneen hevosen perässä metsään ja kuolee.

Hevonen on ikään kuin Korpelan viimeinen turva sodan mielettömyyden, tappion todennäköisyyden ja ympäröivän kuoleman keskellä. Vielä sotien aikaan ja vähän niiden jälkeenkin hevonen oli usein perheenjäsentä muistuttava kotieläin. Tämä käy hyvin ilmi Suomalaisen kirjallisuuden seuran hevosaiheisesta perinnekeruusta, missä lapsuuden hevosiin viitataan aina nimellä. Korpela on vanha hevosmies, joka kohtaa loppunsa ohjaksissa roikkuen.

Kuvapalkki artikkelissa Pietari K ja hevosia
Kuvapalkki artikkelissa Pietari K ja hevosia Kirjojen Suomi,pietari k

Vaikka hevonen oli tärkeä kotieläin ja energianlähde maatalousvaltaisessa sotia edeltäneessä Suomessa, siihen ei suhtauduttu aina kovin hellästi. Aika kultaa muistot, ja ihmisen ja hevosen tasavertainen, arvostava liitto on enemmän myytti kuin koko totuus. Tästä todistaa esimerkiksi Pentti Haanpään novelli Reppuselkäinen mies ja laiha hevonen. Siinä matkamies näkee pellon laidassa nälkiintyneen hevosen, joka on talven aikana ajettu metsätöissä luuskaksi. Hevonen seisoo räntäsateessa ja kurassa sylen pituisessa lieassa.

Matkamies kysyy hevosen omistajalta voisiko hevosta syöttää hieman enemmän tai voisiko sen liekaa edes pidentää. Isäntä vastaa, että sekä hevonen että köysi ovat hänen ja “minä elän niiden kanssa mihin malliin haluan!” Matkamies tarjoutuu ostamaan hevosen. Isäntä suostuu. Saatuaan laihan hevosen haltuunsa matkamies ottaa repustaan pistoolin ja ampuu sen. “Minä jatkoin vähän liekaköyttä”, matkamies sanoo, ja jatkaa matkaa.

Seuraavana aamuna matkamies harmittelee, ettei ole oppinut “lämpenemättä näkemään tienoheisia asioita”. Huonokuntoisia vetojuhtia on Suomessa “arvaamaton määrä” eikä yhden eläimen kohtalon valitsijaksi ryhtyminen ratkaise ongelmaa. Tämän pidemmälle matkamies ei pohdinnassaan pääse, mutta novelli tuntuu sanovan, että niin kauan kuin hevonen muistuttaa traktoria, ihmisen on tultava toimeen myös sen kärsimyksen kanssa.

Hevoset ovat onnistuneet pääsemään turvaan uppoavasta laivasta.

Suomessa oli sotien jälkeen väkilukuun suhteutettuna enemmän hevosia kuin missään muussa maassa. Vielä vuonna 1950 hevosia oli melkein 400 000. Maatalouden koneistuessa hevosten määrä lähti jyrkkään laskuun. Tässä mylläkässä suomenhevosen rooli suomalaisen työn symbolina on pitänyt arvioida uudelleen.

Sirkku Peltolan näytelmä Suomen hevonen on kuvaus maaseudun tyhjenemisestä ja maaseutuelämän byrokratisoitumisesta Euroopan unionissa. Näytelmä kääntää suomenhevoseen liittyvän symboliikan päälaelleen. Suomenhevonen ei symboloikaan sitä, mitä kunnon työn ja työläisen pitäisi olla, vaan sitä, millaiseksi se todellisuudessa on muuttunut.

Näytelmä alkaa siitä, kun avioeroperheen sulkeutunut mutta uhmakas poika Kai päättää lyödä rahoiksi myymällä pitäjän hevoset Sisilian mafialle. Suomen maaseudulla hevonen ei kelpaa edes ruoaksi, mutta Kai on kuullut, että Italiassa hevosenliha on herkkua. Onnettomien sattumien kautta hevoskuljetusauto kaatuu, Kain isä ei masennuksissaan saa EU:n tukihakemuksia tehtyä ja mummon rahatkin pitää kähveltää ulkomaisten lihakauppiaiden lepyttämiseksi.

Hevonen on todella vaihtanut maisemaa.

Näytelmän loppukohtauksessa Kai yltää hämmästyttävään selväjärkisyyteen haahuilunsa keskellä. Hän haaveilee kaupunkiin muuttamisesta ja sanoo, että hevoset ovat tehneet sen jo, eli onnistuneet pääsemään turvaan uppoavasta laivasta. Siinä missä nautakarja on EU-aikana “unohdettu omaan paskaansa pystyyn kuoleen”, hevoset otetaan jo huomioon kaupunkisuunnittelussa.

Kai on oikeassa. Suurin osa hevosista asuu tätä nykyä kaupungeissa, on kaupunkilaisten käytössä ja tekee kaupunkilaisia asioita, kuten työskentelee vapaa-ajan harrastusten parissa. Nöyrä ja alistuneesti ahertava suomenhevonen on jäänyt menneisyyteen. Suomenhevonen on “keksinyt” itselleen uusia palveluammatteja. Se voi olla vaikka psykoterapeutti (hevosterapia on nykyään suosittua) tai ratsastuksenopettaja.

Suomen hevosessa itse suomenhevonen on lavalla läsnä kuitenkin ainoastaan kaatuneesta rekasta pelastettuina lihakimpaleina ja niistä valmistettuina pakastelihapullina. Hevonen on todella vaihtanut maisemaa.

Kuvapalkki artikkelissa Pietari K ja hevosia
Kuvapalkki artikkelissa Pietari K ja hevosia Kirjojen Suomi,pietari k
  • Eläköön ikuisesti #Suomi100 - pakkopullaan tukehtuu mielellään

    Poimi Pietari K. kävi täällä -essee ja podcast täältä

    Olen nyt tarkastellut Suomen satavuotisjuhlia tietyllä tavalla aitiopaikalta viimeisen vuoden ajan toimittajana Ylen Kirjojen Suomi -hankkeessa ja oloni on toiveikas. Tämä Suomi100-juhlinta tuntuu nimittäin sopivan keveältä ja ilahduttavan tyhjältä, aivan kuten nationalismin jälkeiseen maailmaan kuuluukin. Lue essee tai kuuntele podcast täältä!

  • Maalle mars! Suomalaisen maaseudun epäromanttinen historia

    Poimi Pietari K. kävi täällä -essee ja podcast täältä

    Kaupunkilaisille on luonteenomaista, että he haluaisivat olla maalaisia - ainakin silloin tällöin. Yleensä tämä halu tulee silloin kun ahdistaa, on kiire tai sää on huono. Näinä hetkinä kaupunkilaiset ajattelevat lapsuuden pitkiä kesiä mummolassa ja miettivät, että olisiko meistäkin maalaisiksi. Ajatus kuitenkin haihtuu nopeasti, kun kaupunkilaiset tajuavat, että sama ahdistus, kiire ja huono sää jatkuvat myös maalla. Lue essee tai kuuntele podcast täältä!

  • Ikkunat auki pohjoiseen! Saamelainen kirjallisuus on modernimpaa kuin suomalainen

    Pietari K. kävi täällä -essee ja podcast

    Suomessa on vieläkin vallalla sellainen ennakkoluulo, että saamelaisuus on jotenkin perinteistä ja alkuperäistä. Tosiasiassa koko saamelainen kulttuurielämä ja taide on modernia, sanoi kirjailija, muusikko ja kuvataiteilija Nils-Aslak Valkeapää haastattelussa jo vuonna 1999. Onko se mahdollista – ja miten? Kuuntele podcast tai lue essee täältä!

  • Viekää vaikka munat, mutta kulutusta en lopeta! Kolmen dystopian totuus kapitalismista

    Poimi Pietari K. kävi täällä -essee ja podcast täältä

    Margaret Atwoodin romaaniin perustuva hittisarja The Handmaid’s Tale -sarja on dystopia naisten orjuuttamisesta, mutta se kertoo ennen kaikkea ilmastonmuutoksesta. Ehkä dystopiakirjallisuuden suosio johtuu siitä, että muutokset tuntuvat mahdottomilta toteuttaa demokraattisesti. Selviämmekö planetaarisista haasteista ilman toisten orjuuttamista ja väkivaltaa? Lue essee tai kuuntele podcast täältä!

Kirjojen Suomi

  • Viha vaihtui sopuun 1920-luvulla

    Lukulista 1920-luvun kirjallisuuteen

    Perheitä, kyliä ja kaupunkeja rikki repinyt veljesviha näkyi suomalaisissa kirjoissa 1920-luvun alussa. Molemminpuolinen vihakirjoittelu oli kaunokirjoissa kovempaa kuin nykyajan sosiaalisessa mediassa. Kaupunkielämä vilkastui, ikkunoita auottiin Eurooppaan ja naisihanne muuttui maaseutuemännästä kaupunkilaiseksi jazztytöksi.

  • Nämä kirjat muuttivat elämäni – tutustu tarinoihin

    Riku Rantala, Maija Vilkkumaa ja Sanna Stellan kertovat

    Kirjat korvasivat Antti Tuurille perheen, mullistivat Riku Rantalan elämän 6-vuotiaana ja Maija Vilkkumaa löysi Saima Harmajasta sielunsisaren teini-iässä. Mikä kirja on sinulle tärkein? Kerro lempikirjastasi meille.