Pietari Kylmälä
Yle
Leikitään: entä jos Suomi ei olisi ollut sodissaan ikuinen “puolustusvoittaja” (á la Tali-Ihantala), vaan ihan oikea voittaja? Taantumassa kärvistelevä 2010-luvun Suomi tarvitsisi kunnon hyökkäyssodan, jotta vihdoin oppisimme voittamaan! Hyökkäys olisi tietysti turvallisinta suorittaa sepitteessä, jotta kukaan ei kuolisi.
Liberaalin ja suvaitsevaisen nykysuomalaisen on mahdollista olla oma itsensä ainoastaan sen takia, ettemme ole sotineet vähään aikaan. Tilanne on tietenkin vähän masentava tämän ainoastaan kokkisotia taistelevan ja tunne-elämän kriisejä ratkovan nykyihmisen kannalta. Totuus kuitenkin on, että sota on muokannut meitä, ja suomalainen sotakirjallisuus paljastaa yhteiskunnallisen itseymmärryksemme rajat.
Suomalaisen kirjallisuuden historiassa menneistä ja tulevista sodista on nikkaroitu monenlaisia kuvitelmia, joita on turvallista käsitellä nimenomaan sepitteessä. Joskus kuvitelmat vain kertovat todellisuudesta enemmän kuin todellisuus itse. Kirjallisuuden hyökkäysfantasiat kertovat Suomesta enemmän kuin haluaisivatkaan.
Kuuntele essee podcastina
Kun Suomi itsenäistyi vuonna 1917, niin sanottu jääkäriscifi tarjosi alustan Suur-Suomi-fantasioille. Jääkäriscifi, kuten kirjallisuudentutkija Markku Eskelinen suuntausta nimittää, oli uuden tasavallan ensimmäinen viihdekirjallisuuden aalto, joka keskittyi kuvittelemaan Suomelle sotaisaa ja kunniakasta tulevaisuutta. Jääkäriscifissä uhka tuli aina idästä eikä Suomi ollut vain hyökkäyksen vastaanottaja.
Aarno Karimon Kumpujen yöstä on nykylukijalle aika tuntematon teos, mutta 1920–30-luvuilla Aarno Karimon nationalistinen paatos oli hyvin suosittua proosaa. Kumpujen yöstä yrittää luoda suomalaisille herooista historiaa, mutta se on sekä huonoa historiankirjoitusta että huonoa kaunokirjallisuutta.
Suomen armeija tuhoaa ihmeaseella koko Pietarin – tämä on eräs jääkäriscifin toistuvia aiheita.
Karimon – valkoisen tykkimiehen, heimosoturin ja propagandistin – kirjallisen työn konteksti on valkoinen hurmos. Teoksessaan Kohtalon kolmas hetki hän ryhtyy kuvittelemaan Suur-Suomen tulevaisuutta.
Se on kuvitelma Suomen ja Venäjän välisestä sodasta 1960-luvulla, siis aikansa scifiä. Sotaa käydään ilmalaivoilla, tankeilla ja taistelukaasuilla. Melodramaattisessa ja kyynisessä Suur-Suomi-fantasiassa miljoonat ihmiset kuolevat, ja lopulta teknisesti ylivoimainen Suomen armeija tuhoaa atomipommia muistuttavalla ihmeaseella koko Pietarin kaupungin (tämä on eräs jääkäriscifin toistuvia aiheita).
Venäjän ja Suomen välistä sotaa kuvataan kahden erilaisen yhteiskuntamallin taisteluna. Venäjä on taantunut vuoden 1917 vallankumouksen jälkeen takaisin keisarilliseen yksinvaltiuteen. Suomesta on taas tullut vuoden 1918 valkoisten voiton myötä sotilasvaltio, jota upseerit johtavat keskinäisessä veljeydessä. Isänmaallisten upseerien liitto kuvataan puhtaaksi, kovaksi ja armottomaksi. Se on vastakohta idän elostelevalle slaavilaisuudelle.
Suomi tekee Venäjää vastaan käydyn sodan tuoksinassa liiton muiden pienten Venäjän läheisyydessä elävien heimojen kanssa. Liitto solmitaan verivaloin, ja se on suomalaisten ehdottomassa käskyvallassa. Aarno Karimon 20-lukulainen unelma on siis suomalaisten johdolla käytävä kansainvälinen heimotaistelu slaavilaista mädättyneisyyttä vastaan.
Kohtalon kolmas hetki on suursuomalaisen yhteiskuntautopian populaari ilmaus, eli verenhimoinen seikkailukertomus, joka tuo elävästi mieleen natsi-Saksan yhteiskunnan. Aarno Karimolle sota Suomen ja Venäjän välillä oikeuttaa suomalaisen totalitarismin.
Kun verrataan Ruotsiin, itsenäinen Suomi oli pitkään altavastaaja. Jopa jääkiekossa Ruotsilla oli tapana pestä naapurinsa, ja vasta vuoden 1995 MM-kulta korjasi epätasapainoa. 1970-luvulla Suomen oli mahdollista lyödä Ruotsi vain fiktiossa.
Arto Paasilinnan esikoisromaani Operaatio Finlandia kertoo juuri tästä. Kuvitteellisessa historiallisessa romaanissa äkkiä äärioikeistolaistunut Ruotsi hyökkää Suomeen, ehtii valloittaa Ahvenanmaan ja Varsinais-Suomen, mutta lopulta sitkeä ja strategisesti viisas Suomen armeija lyö miehitysjoukot. Operaatio Finlandia on aika outo sotakuvitelma, mutta ei onneksi ihan niin verenhimoinen kuin Karimon Kohtalon kolmas hetki. Hyökkäys on paras puolustus, romaani opettaa.
Arto Paasilinna kirjoittaa romaaninsa esipuheessa halunneensa osoittaa, miten sota saattaa yhtäkkiä syttyä puolueettomien naapurien välille. Romaanissa on paljon sellaista leikkimielistä sotastrategista pohdintaa, joka on varmasti vienyt kirjailijan mennessään.
70-lukulainen sotaa käyvä Suomi on sisäpiirin vitsi ja leikkiä.
Ennen kaikkea Operaatio Finlandia on kuvaus YYA-Suomesta ja sen kulttuurielämästä. 70-lukulainen sotaa käyvä Suomi on sisäpiirin vitsi ja leikkiä, jossa Paasilinnan taiteilijakavereilla on hassut hatut.
Tämä puoli romaanissa tulee esille Paasilinnalle tyypillisissä satiirisissa jaksoissa, jotka katkovat vakavaa aihetta. Eräässä jaksossa Suomen armeijan propagandajoukot, eli kirjailija Jouni Apajalahti, toimittaja Paavo Noponen, näyttelijä Eero Melasniemi ja teatteriohjaaja Kalle Holmberg joutuvat pitkälle pakomatkalle vihollisen linjojen taakse. Kohtauksessa suomalainen sotiminen näyttää urhoolliselta mutta päättömältä juoksukilpailulta (Kalle Holmberg pääsee muun muassa koettamaan teatteriohjaajantaitojaan ruotsalaiseen sotakoiraan ja kesyttää sen).
Paasilinna on varannut YYA-Suomen sotakuvaukseen rooleja muillekin kavereilleen. Runoilija Pekka Kejonen pääsee romaanissa suorittamaan urotekoja tuhoamalla ruotsalaisten selustassa göteborgilaisen öljynjalostamon ja pakenemalla Etelä-Amerikkaan. Mukana on mystisistä syistä myös laulaja-näyttelijä Pirkko Mannola.
Vakavammin tulkittuna Operaatio Finlandia on kuvaus Suomen asemasta idän ja lännen välissä kylmässä sodassa. Ruotsin ja Suomen sota on samalla tasapainoilua idän ja lännen välillä. Suomen valtiojohto ei halua sotaponnisteluissaan turvautua liikaa Neuvostoliiton apuun. Varsovan liitto liehittelee Suomea jäsenekseen, mutta Suomi pitää kiinni nimellisestä liittoutumattomuudestaan. Sodan taustalla hehkuu myös pelko ydinsodasta, sillä suomalaiset epäilevät, että ruotsalaiset ovat kehittäneet pommin Etelä-Afrikan avustuksella.
Paasilinnan Operaatio Finlandia -romaania voisi kutsua jossittelevaksi tai kontrafaktuaaliseksi historiankirjoitukseksi. Samalla linjalla on Ilkka Remeksen Pääkallokehrääjä.
Siinä kuvitellaan millainen olisi 1980-luvun Suomi, jos Neuvostoliiton suurhyökkäys Kannaksella vuonna 1944 olisi onnistunut ja Suomi olisi miehitetty. Siinä kuvitellaan myös, kuinka alistetut suomalaiset hyökkäävät ylivoimaisen vihollisen kimppuun. Tarinassa Ruotsiin loikannut liikemies Heikki Ervasti on saanut neuvostovallasta tarpeekseen ja päättää hyökätä terrorismin keinoin.
1980-luvun Neuvosto-Suomen yhteiskuntajärjestys muistuttaa paljon neuvostoaikaista Viroa ja DDR:ää. Pääkallokehrääjän Neuvosto-Suomen byrokratian, valvontakoneiston ja poliittisen järjestelmä ottaa mallinsa historiallisista itäblokin maista. Pääkallokehrääjän Suomessa on yksipuoluejärjestelmä. Älymystö ja suuret yritykset ovat paenneet jatkosodan päätteeksi Ruotsiin. Suomen harvalukuinen älymystö Jörn Donnerin johdolla saa tekstejään julki vain Ruotsin kautta.
Neuvosto-Suomi kuvataan kansandemokratioiden mallioppilaaksi, puritaaniseksi, muodolliseksi ja byrokraattiseksi. Remes leikittelee ajatuksella, että Suomi on aina, yhteiskuntajärjestyksestä riippumatta alistuva, ja pitkäpinnainen kansakunta, joka nousee kapinaan vain ääriolosuhteissa. Tässä on kaikuja Pääkallokehrääjän kirjoittamisvuoden 1997 Suomesta, tästä EU:n mallioppilaasta, joka laittaa direktiivit täytäntöön tarkemmin kuin ne laatinut Brysselin herra on voinut kuvitellakaan.
Sotakirjoissa haetaan mielikuvituksen avulla tasapainoa totalitaristisen oikeistolaisuuden ja vasemmistolaisuuden välillä.
Kohtalon kolmannessa hetkessä, Operaatio Finlandiassa ja Pääkallokehrääjässä kartoitetaan suomalaisen 1900-luvun yhteiskuntajärjestysten mahdollisuushorisontti kokonaisuudessaan! Mikäli Aarno Karimon Kohtalon kolmas hetki kuvitteli kansallissosialistisen Suomen, Paasilinna Operaatio Finlandia idän ja lännen välissä oleilevan, sosiaalidemokraattisen YYA-Suomen, niin Remeksen Pääkallokehrääjän yhteiskuntavisiossa liikutaan tyylipuhtaan reaalisosialismin alueelle. Näiden sotakuvitelmien mukaan suomalainen 1900-luku hakee tasapainoa jossain totalitaristisen oikeistolaisuuden ja vasemmistolaisuuden välillä. Tasapainoa tällä mielikuvituksen kentällä haetaan sotimalla.
Pohjimmiltaan pasifistiseen Väinö Linnan Tuntemattomaan sotilaaseen verrattuna Karimon, Paasilinnan ja Remeksen romaanit ovat pikkupoikien sotaleikkejä. Heidän romaaniensa perusvire on viehättyminen sodasta ja konfliktista.
Ehkä jotta osaisi hyökätä, olisi ensin osattava leikkiä sotaa. Olisi osattava pitää yllä lapsellista lumoutumista aseiden ja ihmisten liitosta.
