Hyppää pääsisältöön
Aihesivun Pietari K. kävi täällä pääkuva

Putoanko minä? Olen lukenut 1920-luvun tyttökirjoja ahdistukseen

Pietari K ja grafiikkaa
Pietari K ja grafiikkaa Kuva: Yle / Annukka Palmén-Väisänen Kirjojen Suomi,jakso 5

Keskiluokkaa ahdistaa, sillä nykyään edes koulutus ei takaa hyvää työpaikkaa ja palkkaa. Luen 1920-luvun tyttökirjoja, joissa on jotain tuttua. Niistä näkyy, että yhteiskunnallisilla luokka-asemilla leikittely on mahdollista ainoastaan rikkaille. Downshiftaaminen oli tuttu ilmiö jo viime vuosisadan alussa.

Yhteiskuntaluokat ja sivistys eivät kulje enää käsi kädessä. Nykyään siivoojalla voi olla laajat tiedot modernista taidemusiikista ja pääjohtaja käy mielellään punk-keikoilla risaisissa farkuissa.

Tämä nousi mieleeni, kun luin 1920-luvun suosittuja tyttökirjoja. Anni Swanin Pikkupappilassa ja Hilja Valtosen Nuoren opettajattaren varaventtiili ovat hyvin tarkkoja kuvauksia 1900-luvun alun suomalaisesta luokkayhteiskunnasta ja sen sallimasta sosiaalisesta liikkuvuudesta. Ne leikkivät luokkayhteiskunnan rooleilla ja muistuttavat nykyajan sosiaalista roolileikkiä ja downshiftausta.

Näissä 20-luvun romaaneissa yläluokan naamioitumispyrkimys kohdistuu ylhäältä alas: vain rikkailla on mahdollisuus downshiftaukseen. Kuinka lähellä nykyaikaa 1920-luvun tyttökirjallisuus oikeastaan onkaan?


Downshiftaamisesta haetaan 2000-luvulla merkitystä elämälle. Leppoistaminen ja luova köyhäily tuntuvat kivalta vaihtelulta uraputkessa kärvistelevälle keskiluokalle.

Toisaalta jos katsoo vaikka elokuvaa Nousukausi (ohj. Johanna Vuoksenmaa, 2003) tai televisiosarjaa Downshiftaajat (ohj. Teppo Airaksinen, 2016), downshiftaaminen alkaa näyttää vakavalta asialta. Niissä leppoistaminen muuttuu todeksi ja keskiluokkaiset ihmiset lopulta menettävät etuoikeutensa. 2000-luvulla putoaminen yhteiskuntaluokasta alaspäin näyttää olevan todellinen vaara.

Tässä on tapahtunut suuri muutos, koska moderniin aikaan on perinteisesti liittynyt pyrkimys jatkuvaan kasvuun ja nouseminen yhteiskuntaluokkien tikkailla. Ranskalainen sosiologi Pierre Bourdieu on kirjoittanut, että modernin porvarillisen keskiluokan makua määrittää ennen kaikkea pyrkimys imitoida varsinaista eliittiä. Tämä kuvio tuntuu romuttuvan, kun keskiluokka alkaakin köyhäillä. Mutta romuttuuko se todella?

Sivistysammatti tarjoaa Valtosen romaanissa alibin luokkaidentiteeteillä leikittelylle.

Hilja Valtosen Nuoren opettajattaren varaventtiilin päähenkilö Liisa Harju pestautuu kansakoulunopettajaksi ja jättää entisen etuoikeutetun elämänsä. Hän on papin tytär, liikkunut paremmissa piireissä koko elämänsä ja selvästi paremmassa yhteiskunnallisessa asemassa kuin kansakoulunopettajattaret yleensä.

Liisa pitää “ylhäisen” taustansa kuitenkin salassa, koska haluaa tulla toimeen omillaan. Sivistysammatti tarjoaa Valtosen romaanissa alibin luokkaidentiteeteillä leikittelylle, ja tämä leikki on Nuoren opettajattaren tapauksessa mahdollista ainoastaan päähenkilön korkeamman luokka-aseman takia. Tämä muistuttaa 2000-lukua siinä, että downshiftaaminen vaatii edes jonkinlaisia etuoikeuksia, joista luopua. On voitava tehdä valintoja.

Liisan kollega Rauha Tuomikoski taas on köyhän suutarin tytär, työväenluokkainen ja opettajuudestaan huolimatta sivistymätön. Rauhalle opettajattaren ammatti on reitti parempaan elämään ja korkeampaan asemaan. Hänelle luokkanousu on totinen asia, eikä se tarjoa mahdollisuutta minkäänlaiseen leikittelyyn.

Liisan “naamioituminen” liittyy yhteiskunnan vaatimuksista vapautumiseen. Kun kansakoulunopettajatar päättää jättää menneisyytensä papin tyttärenä ja tukeutuu ainoastaan ammattiinsa yhteiskunnallisena roolina, hän tavoittelee samalla uudenlaista yksilöllisyyttä, jossa uralla ja elämässä eteneminen eivät ole riippuvaisia isän nimestä. Vaikka tämä kuvio on täysin ymmärrettävä Cosmopolitaniin tottuneille nykylukijoille, Hilja Valtosta itseään syytettiin kritiikeissä naisten liiallisen yksilöllisyyden korostamisesta.

Artikkelin välipalkki, kuvassa Pietari K
Artikkelin välipalkki, kuvassa Pietari K Kirjojen Suomi,välike 2

Ja kyse ei olisi tyttökirjasta, ellei Nuoren kotiopettajattaren varaventtiilin naamioleikki olisi myös romanttista. Salatessaan alkuperänsä Liisa Harju sekoittaa pitäjän nuorten miesten päät. Hän ei kuitenkaan halua antautua kenelle tahansa pohjalaiselle nuorelle isännälle, vaan unelmoi omasta opettajastaan, maisteri Roineesta. Eroottinen leikki rinnastuu ja sekoittuu peliin yhteiskunnallisista asemista.

Anni Swanin Pikkupappilassa taas on klassinen salattu prinssi -asetelma, jossa roolileikin taustalla on romanttinen viritelmä. Ulrik Schöring, Kaunialan kartanon köyhtynyt entinen perijä, palaa kotiin Amerikan matkalta. Ulrik tulee kylään paljastamatta kenellekään oikeaa identiteettiään, koska on ihastunut rovastin tyttäreen Minnaan. Hän haluaa tehdä naiseen vaikutuksen omana itsenään.

Varaton perijä Ulrik kykenee naamioleikkiin ainoastaan, koska hänellä on tarpeeksi sukuyhteytensä mukanaan tuomaa sosiaalista kompetenssia.

Ajatellaanpa, että roolileikki – tai huijaus – toteutuisi toisin päin: yläluokkaiseksi luultu paljastuisikin köyhäksi, sivistymättömäksi rooleilla hassuttelijaksi. Kenen puolella lukijan sympatiat tuolloin olisi, ja mitä tapahtuisi romantiikalle?

Yhteiskunnallinen roolileikki on mahdollista ainoastaan korkeammasta luokka-asemasta käsin.

Yläluokan roolileikit saattavat näyttäytyä myös huvittavassa valossa, sillä ne eivät aina ole uskottavia. Pikkupappilassa papin nuorin tytär Ulla ja orpo Mark lähtevät kerjuulle tekeytyen romaneiksi. Lapset harrastavat myös crossdressingiä: Ulla pukeutuu pojaksi ja Mark tytöksi. Ajatus on Ullan, papin tyttären, joka on kyllästetty romanttisella kirjallisuudella.

Lapset odottavat veräjällä ja Mark soittaa viululla lempikappaleensa kahdelle ohi ratsastavalle herrasmiehelle. Miehet nauravat ja laskevat leikkiä lasten hassusta ulkomuodosta. Siinä missä Ulla on innoissaan, Mark häpeää. Hän tajuaa miesten pilkan paremmin kuin romanttinen yläluokan tyttö.

Ullalle kahden ratsastavan miehen nauru on onnistuneesta naamioleikistä saatu palkka. Mark ei taas naamioleikinkään turvin pääse irti orpoudestaan ja köyhyydestään. Markin korviin hyväntahtoinenkin nauru kuulostaa pilkalta.

Pikkupappilasta ja Nuoren opettajattaren varaventtiilistä käy selväksi, että yhteiskunnallinen roolileikki on mahdollista ainoastaan korkeammasta luokka-asemasta käsin. Roolileikki mahdollistaa esittäjilleen vapauden synnynnäisistä tai perinteen tuomista pakoista. Alhaisemmassa yhteiskunnallisessa asemassa oleville tällaista mahdollisuutta ei ole.

Artikkelin välipalkki, kuvassa Pietari K
Artikkelin välipalkki, kuvassa Pietari K Kirjojen Suomi,välike 2

Nykypäivänä porvari ei pyri esiintymään ainoastaan aatelismiehenä, kuten Moliéren klassisessa näytelmässä, vaan hänen kannattaa osoittaa laaja-alaisuutta samastumalla joskus myös kerjäläisen asemaan.

Downshiftaamisella ja muilla luokkaleikeillä on kahdet kasvot: yhtäältä imitoimalla vähän kaikkia – niin rikkaita kuin köyhiäkin – voi osoittaa hyvää makua. Toisaalta nykyaikainen keskiluokka on vaarassa joutua pakko-downshiftaamisen kurimukseen eli köyhtyä oikeasti, kuten historioitsija Juha Siltala teoksessaan Keskiluokan nousu, lasku ja pelot (2016) osoittaa.

2000-luvun kulttuurituotteiden viehtymys köyhtymiskuvauksiin (downshiftaamisen muuttumiseen todeksi) vihjaa juuri Siltalan analysoimaan keskiluokan kurjistumisvaaraan.

Naamioleikit nimittäin uhkaavat muuttua yhä totisemmiksi.

2010-luvun koulutusleikkaukset ovat toinen, paljon konkreettisempi vihje viehtymyksestä yhteiskunnalliseen downshiftaukseen. Ei haittaa vaikka ne tuntuvat ristiriitaiselta: sivistyksestä leikkaaminen näyttää yhtä kaikki vastuulliselta politiikalta koulutuksen tärkeyttä korostavassa maassamme. Muutos on kuitenkin jättimäinen verrattuna vaikka Hilja Valtosen Nuoren opettajattaren varaventtiilin maailmaan.

Valtosen romaanissa koulutus takaa pääsyn aitoon ihmisyyteen, kasvamiseen “omaksi itsekseen”. Koulutus on tila, jossa valheellista yhteiskunnallista asemaansa ei enää tarvitse peitellä naamioleikkien avulla. Voi olla, että tuleville opintovelkataakan alla kärvisteleville sukupolville naamioleikit tarjoavatkin ainoan mahdollisuuden luokkakiertoon.

Siispä ehdotus: mikäli suomalaisesta koulutuksesta vielä leikataan, koulujen opintosuunnitelmiin pitäisi ainakin lisätä ilmaisutaitoaineita ja draaman opetusta. Naamioleikit nimittäin uhkaavat muuttua yhä totisemmiksi.

Artikkelin välipalkki, kuvassa Pietari K
Artikkelin välipalkki, kuvassa Pietari K Kirjojen Suomi,välike 2

Lue vanhoja tyttökirjoja e-kirjoina!

Pietari K. kävi täällä

Kommentit
  • Eläköön ikuisesti #Suomi100 - pakkopullaan tukehtuu mielellään

    Poimi Pietari K. kävi täällä -essee ja podcast täältä

    Olen nyt tarkastellut Suomen satavuotisjuhlia tietyllä tavalla aitiopaikalta viimeisen vuoden ajan toimittajana Ylen Kirjojen Suomi -hankkeessa ja oloni on toiveikas. Tämä Suomi100-juhlinta tuntuu nimittäin sopivan keveältä ja ilahduttavan tyhjältä, aivan kuten nationalismin jälkeiseen maailmaan kuuluukin. Lue essee tai kuuntele podcast täältä!

  • Maalle mars! Suomalaisen maaseudun epäromanttinen historia

    Poimi Pietari K. kävi täällä -essee ja podcast täältä

    Kaupunkilaisille on luonteenomaista, että he haluaisivat olla maalaisia - ainakin silloin tällöin. Yleensä tämä halu tulee silloin kun ahdistaa, on kiire tai sää on huono. Näinä hetkinä kaupunkilaiset ajattelevat lapsuuden pitkiä kesiä mummolassa ja miettivät, että olisiko meistäkin maalaisiksi. Ajatus kuitenkin haihtuu nopeasti, kun kaupunkilaiset tajuavat, että sama ahdistus, kiire ja huono sää jatkuvat myös maalla. Lue essee tai kuuntele podcast täältä!

  • Ikkunat auki pohjoiseen! Saamelainen kirjallisuus on modernimpaa kuin suomalainen

    Pietari K. kävi täällä -essee ja podcast

    Suomessa on vieläkin vallalla sellainen ennakkoluulo, että saamelaisuus on jotenkin perinteistä ja alkuperäistä. Tosiasiassa koko saamelainen kulttuurielämä ja taide on modernia, sanoi kirjailija, muusikko ja kuvataiteilija Nils-Aslak Valkeapää haastattelussa jo vuonna 1999. Onko se mahdollista – ja miten? Kuuntele podcast tai lue essee täältä!

  • Viekää vaikka munat, mutta kulutusta en lopeta! Kolmen dystopian totuus kapitalismista

    Poimi Pietari K. kävi täällä -essee ja podcast täältä

    Margaret Atwoodin romaaniin perustuva hittisarja The Handmaid’s Tale -sarja on dystopia naisten orjuuttamisesta, mutta se kertoo ennen kaikkea ilmastonmuutoksesta. Ehkä dystopiakirjallisuuden suosio johtuu siitä, että muutokset tuntuvat mahdottomilta toteuttaa demokraattisesti. Selviämmekö planetaarisista haasteista ilman toisten orjuuttamista ja väkivaltaa? Lue essee tai kuuntele podcast täältä!

Kirjojen Suomi