Anu Heikkinen
Yle
Kirjailija Rosa Meriläinen uupui vakavasti kansanedustajana toimiessaan 2000-luvun puolivälissä. Se vaikutti hänen minäkuvaansa ja kykyynsä tehdä päätöksiä. Mitä hän on tehnyt, ettei uupumus uusiutuisi?
KulttuuriCocktail: Miltä työuupumus tuntuu?
Rosa Meriläinen: Inhottavalta ja tylsältä. Menetin uskoni ja toivoni siihen, että oma ponnistelu voisi auttaa. Minä pelkästään suoritin, itkin ja huokailin.
KC: Miksi uuvuit?
RM: Tein monta vuotta töitä ilman vapaapäiviä. Ajattelin, että vain heikot ihmiset tarvitsevat lomaa, eikä minulla ei ole lomaan tarvetta eikä oikeutta. Uskoin myös, että kaksikymppisenä täytyy takoa, kun rauta on kuumaa. En väsynyt pelkästään kansanedustajana ollessani, vaan kuormitus tuli pidemmältä ajalta, jo tutkijan työstä yliopistolta. Olen koko työurani tehnyt töitä ilman varsinaista esimiestä. Ei ole ollut ketään, joka sanoisi että olet tehnyt työsi hyvin, mene lepäämään. Olen ollut itse itselleni esimiehenä tosi julma. Tein töitä niin pitkään kuin suinkin pysyin hereillä ja pystyin lukemaan tekstiä.
KC: Missä vaiheessa huomasit, että väsymys meni yli?
RM: Eräänä päivänä eduskunnassa Päivi Räsänen kysyi, mitä minulle kuuluu. Rupesin itkemään. Lähdin suoraan työterveyslääkärille, koska tajusin ettei se ollut normaalin ihmisen reaktio tavalliseen kysymykseen. Minulle määrättiin sairauslomaa, mutta en suostunut jäämään pois töistä, koska ajattelin ettei sellaista heikkoutta sallita kansanedustajalle.
Ajattelin, että väsymys todistaa sen, miten paska ja huono minä olen.
KC: Entä ensimmäiset merkit ennen itkua?
RM: Olin iloton ja se alkoi näkyä kaikessa elämässäni ja tekemisissäni. Ajattelin, että väsymys todistaa sen, miten paska ja huono minä olen. Se oli sellaista negatiivista narsismia. Tulkitsin kaiken oman huonouden kautta enkä ymmärtänyt, että moni ongelma johtui siitä, että kalenterissa oli liikaa päällekkäisiä merkintöjä. Se on tyypillistä kansanedustajan työssä, että pitäisi olla ainakin kahdessa kolmessa paikassa samaan aikaan. Ja vaikka yhden homma hoitaisit miten hyvin tahansa, niin on huono omatunto, koska ne kaksi muuta jää tekemättä.
KC: Eivätkö läheiset ihmiset puuttuneet?
RM: Toisen ihmisen työmäärä on ulkopuolelta tosi vaikea nähdä. Minulla oli miesystäviä, jotka myös jotka tekivät pitkää päivää. Simokin (Frangen) teki silloin 70 tuntista työviikkoa. Lähellä oleva normaali työelämä oli oikeasti ihan päätöntä.
KC: Miten uupuminen vaikutti päivittäiseen suoriutumiseen?
RM: Muistan etten pitänyt kaupassakäymisestä, koska kaikki päätöksentekoenergia meni töihin. Kun minun piti valita laarista parhaat tomaatit ja niin tuli tunne, etten pysty. En vaan kyennyt tekemään enää päätöksiä.
Kalenterin hallinta myös lipsui selkeästi. Unohdin esimerkiksi haastatteluja. Eräänkin kerran olin kirjoittanut kalenteriin, että radiohaastattelu, mutta olin unohtanut laittaa, että mikä haastattelu ja missä radiossa.
KC: Entä muuhun päätöksentekokykyysi?
RM: Kyllä minä jotenkin suoriuduin töistä ja kykenin tekemään päätöksiä, mutta arvostelukyky heikkeni. Olin jo valmiiksi luovuttanut ja ajattelin, että kaikki menee kuitenkin huonosti. Mikään ei onnistu. En pysty muistamaan mitään yksittäistä kohtaa, missä olisin tehnyt isompia virhearviointeja poliitikkona. Uupumukseen ja masennukseen liittyy kapeakatseisuus ja värien ja sävyjen katoaminen maailmasta. Sen on täytynyt vaikuttaa yhteiskunnalliseen analyysiini.
Kielsin itseltäni kiireen tunteen.
KC: Sanoit jossain haastattelussa, ettet ole vieläkään täysin toipunut uupumuksesta. Mitä tarkoitat sillä?
RM: Minuun on jäänyt hauraus ja epäluottamus itseeni uupumuksen takia. Olen vieläkin itselleni kiukkuinen siitä, miten annoin itseni väsyä niin pahasti. Oli niin pöljä, etten jäänyt sairauslomalle vaikka määrättiin. Se on todellista ylimielisyyttä tosiasioiden edessä. Koen, että oma paineensietokyky sai pahan kolauksen. Silloin myös kielsin itseltäni kiireen tunteen.
KC: Miksi ihmeessä?
RM: Olin silloin Tampereen yliopiston ylioppilaskunnassa tasa-arvoprojektin sihteerinä. Siellä oli huoneentaulu, jossa luki että kiire on itsetehostusta. En halunnut olla itsekäs ihminen, koska kiire on narsistinen tunne. Nyt voi nähdä, että on aikamoista itsetehostusta, kun kuvittelee, että täytyy tehdä töitä järjettömiä määriä. Jonkinlainen tasapaino elämän eri elementtien välillä olisi hyvä säilyttää eikä kuvitella olevansa haavoittumaton.
KC: Mitkä asiat ovat sinulla auttaneet löytämään tasapainon?
RM: Lapsi on ollut paras mahdollinen elämän terveyttäjä. Pieni leikkikaveri pakottaa viettämään vapaa-aikaa.
KC: Miten asiat pitäisi ajatella toisin, etteivät ihmiset uupuisi?
RM: Työt pitäisi organisoida niin, että ihmiset tietävät milloin ovat tehneet tarpeeksi. Tutkimusten mukaan myös työpaikkademokratia vähentää uupumista. Ihminen jaksaa kuormitusta paremmin, jos hän kokee, että voi vaikuttaa työhönsä. Suomalaisessa yhteiskunnassa pitäisi myös suhtautua ihmisiin lempeämmin ja huolehtia siitä, että kaikki saisivat töissään onnistumisen kokemuksia päivittäin tai ainakin viikoittain.
Meidän täytyy harjoitella sanomaan kiitos, kun meitä kehutaan.
KC: Neuropsykologi Laura Sokka väitteli vähän aikaa sitten siitä, mitä aivoissa tapahtuu, kun ihminen uupuu työssään. Tutkimustuloksissa muun muassa selvisi, että väsyneenä ihminen reagoi kielteiseen puheääneen herkemmin kuin myönteiseen. Tunnistatko tämän?
RM: Muistan, että oli hyvin vaikea ottaa vastaan myönteistä palautetta. Kansanedustaja Janina Andersson kehui minua usein, mutta ajattelin, että hän on vaan kiltti. En uskonut, että se olisi totta. Tuntui, etten oikeasti ollut tehnyt töitä hyvin ja ollut ahkera. Olin päättänyt, että olen huono. Kaikki muu tuntui epäuskottavalta. Se on ylipäätään suomalaisten perusongelma: miten ottaa vastaan kehuja mukisematta. Se ei meinaa millään onnistua. Meidän täytyy vaan harjoitella sanomaan kiitos, kun meitä kehutaan.
KC: Mitä neuvoja antaisit uupuneille?
RM: Minua auttoi se, että rupesin syömään heti lääkkeitä ja jäin lopulta sairauslomalle. En myöskään päästä itseäni enää unettomuuskierteeseen. Yritän organisoida työt niin, että teen luovuutta vaativat työt aamuisin ja vähemmän vaativat hommat myöhemmin. Sähköposteja pystyy lukemaan väsyneenäkin.
Minun on pitänyt opetella olemaan tekemättä välillä mitään, koska tykkään aktiivisesta elämäntavasta. Tekemättömyyden taitoa kannattaa harjoitella.
Elämä ei ole suoritus, josta annetaan kymppejä.
KC: Miksi se monelle suomalaisille niin vaikeaa?
RM: Jos aiempien naissukupolvien haaste on ollut liika kiltteys, niin tunnollinen suorittaminen on monelle minun ikäiselleni tyypillistä. Yritän muistuttaa itseäni siitä, ettei elämä ei ole suoritus, josta annetaan kymppejä. Se on jossain määrin luterilaista työmoraalia, mutta pohjimmiltaan yhteisöllisyyden haurautta. Suomalaiset eivät oikein osaa sellaista leppoisaa yhdessä olemista. Meillä arvostetaan tehokkuutta: valmisruoka pöytään ja lenkille.
Koen, että sellaisina aikoina, jolloin olen pystynyt järjestämään aikaa luovaan laiskotteluun ja minulla on rentoutta ja väljyyttä kalenterissa, niin silloin olen saanut eniten aikaan. Luovat asiantuntijatyöt ovat sellaisia, ettei kiireellä puristaminen tuo parasta lopputulosta.
Artikkeli liittyy KulttuuriCocktailin dokumenttiin Uuden ajan monumentit, joka esittelee Kiasman taidekilpailun voittajateokset Running Manin ja Watercolourin.
