Vetoomus pienten museoiden puolesta - niissä on menneisyys ja tulevaisuus!

Poikkea tieltä! Bongaa pienet itse tehdyt museot ja tapaa keräilijäpersoonat! Ilman heitä ei muovikasseilla tai lastenvaunuilla olisi omaa museotaan. Mutta miten villien museoiden tulevaisuudessa käy? Virallinen museokenttä voisi ottaa niistä oppia monessa asiassa.

Salatut museot -sarja Yle Teemalla ja Areenassa 26.4. alkaen.

Seinän vieressä on hautakivi. Kumarrun lähemmäs. Siitä puuttuu kuolinpäivämäärä.

Olen Pirkanmaan Ylöjärvellä, Suomen jäähdytystekniikan museon pihassa. Katson ylöspäin ja takaisin katsoo graniittinen patsas. Kun astun museoon sisään, tapaan patsaan esittämän miehen.

– Paavo V. Suominen, kylmä päivisin, lämmin yöllä. Näin hän esittäytyy, ja nauraa pitkään paksua naurua.

Kysyn patsaasta ja hautakivestä. Käy ilmi, että 97-vuotias vuorineuvos on itse pystyttänyt muistomerkkinsä.

– Kuka sen tekee ellei itse, Suominen nauraa lisää. Näin toimii self-made-man.

Jokainen jääkaappi, pakasteallas ja jääpalakone tuntuu herättävän kylmän kauppiaassa muistoja

Jo tämän ensikohtaamisen takia kannatti poiketa päätieltä, mutkitella maisemareittiä museoon, joka on auki yleisölle vain kesällä kuukauden ensimmäisenä sunnuntaina. Tilauksesta muulloinkin.

Elämälle kiitos, että sain Salatut museot -sarjaa tehdessä tavata keräilijäpersoonia, ja kuulla, mitä he haluavat perustamansa museon kautta kertoa maailmasta.

Paavo Suominen tiesi alusta asti tulevansa tekemään historiaa. Hän ryhtyi keräämään esimerkkejä kylmäteknologian kehityksestä heti, kun hän sai elinkeinoluvan 1940-luvulla. Tähtäimessä oli menestys - ja museo.

Jokainen jääkaappi, pakasteallas ja jääpalakone tuntuu herättävän kylmän kauppiaassa muistoja. Suominen kertoo museokierroksella rehevästi tarinoita kylmäteknologian viemisestä Neuvostoliittoon ja arabimaihin, Ravintola Eliten ja ruotsinlaivojen kylmäkaapeista sekä suuryrityksensä Huurre Oy:n menettämisestä 90-luvun lamassa.

Mutta antoisinta tässä museossa on oppia, mikä merkitys kylmän ja kuuman hallinnalla on elämäntavallemme. Kuinka tärkeä on esimerkiksi maidon kylmäketju, siirtyminen tonkista tankkiautoihin.

Kun jatkamme kuumana päivänä kuvausmatkaa, nostan kermajäätelöni huoltoaseman kylmäarkusta uutta kunnioitusta tuntien.

Värikkäitä läikkiä museomaailman harmaalla alueella

On väärin oikeille museoille, museoalan tutkijoille ja oppaille, että nämä romukokoelmat ja niitä ylläpitävät henkilöt käyttävät museo -nimeä

Muovikassit, lastenvaunut, perämoottorit, kylmälaitteet ovat asioita, joille on kullekin Suomessa oma pieni erikoismuseonsa. Kutsumme niitä tv-ohjelmassa ja tulevassa radiosarjassa Salatuiksi museoiksi, koska niiden löytäminen vaatii vaivaa.

Ne sijaitsevat muutenkin virallisen museomaailman katvealueella. Siellä missä museokortti ei käy. Suomessa on toista tuhatta museota, mutta ammatillisesti hoidettuja, julkisesti rahoitettuja museoita vähän toista sataa.

Kun julkistimme tiedon Salatut museot -sarjasta, tuli artikkelimme perään yleisöltä kipakka ensireaktio: "On väärin oikeille museoille, museoalan tutkijoille ja oppaille, että nämä romukokoelmat ja niitä ylläpitävät henkilöt käyttävät museo -nimeä."

Julkisesti rahoitetuilla museoilla onkin museolakiin kirjattuja velvoitteita. Niiden toimintaan kuuluu näyttelyiden lisäksi tutkimus, kokoelman kartuttaminen ja hoitaminen niin, että se säilyy tuleville sukupolville.

Museo tulee kreikan sanasta museion, joka tarkoittaa muusien taloa

Läänintaiteilijoiden vitsistä syntyneen Perniön muovikassimuseon perustaja Timo Lapila on kuullut tämän kritiikin ennenkin. Hän vastaa hymyillen:

– Museo tulee kreikan sanasta museion, joka tarkoittaa muusien taloa. Muovikassimuseossa on ollut tanssia, kirjallisuustapahtumia ja jopa taidemurehdintaa. Kyllä me voimme sanoa, että tämä on ihan oikea museo.

Museo-sanan väärinkäyttämistä murehtiville lohduksi, muovikassimuseo ei ole paloturvallisuussyistä juuri nyt yleisölle auki. Mutta Lapila järjestää kymmenien tuhansien muovikassien kokoelmastaan teemallisia kiertonäyttelyitä kuten Muovikassit ja meri tai Luostareiden muovikassit.

On lohdullista tietää, että Perniössä komealla vintillä on muovikassien muodossa tallessa kulutuksen, mainonnan ja graafisen suunnittelun nykyhistoriaa. Voihan olla, että jonain päivänä emme enää käytä muovikasseja.

Valkoiset hanskat silmillä

Museona Mukelo on loivasti sanottuna epätäydellinen

Voin hyvin kuvitella, kuinka konservaattorit vetävät valkoiset hanskat silmilleen, kun he näkevät, miten Lastenvaunumuseo Mukelossa sen perustaja Eija Mäenpää on korjaillut 1870-luvulla kartanossa käytettyjä lastenvaunuja. Minuakin hirvitti, mutta myös hellyytti Eijan luovuus.

– Ei ollut mitään ohjeita, hän selittää, ja on ratkaisuistaan ylpeä. Hän on käyttänyt muun muassa verhojen pampuloita koristuksena kunnostamissaan vaunuissa.

Meidän kaikkien ensimmäiselle liikennevälineelle on olemassa vain tämä yksi ja ainut museo

Museona Mukelo on loivasti sanottuna epätäydellinen. Viialan vanhimmassa rakennuksessa ei kosteusmittareita näy. Mäenpään 300 lastenvaunun kokoelmaa ei ole luetteloitu. Eikä Eija muista oikein vuotta, jolloin Ursula Rainio valittiin missiksi ja hänen nimikkovaunujaan alettiin valmistaa. Mutta suurpiirteisyys on osa Mukelon ja sen emännän viehätystä.

Mukelo on nimittäin kiistatta merkittävä museo. Suomessa on kymmeniä autoille, junille, veneille, moottoripyörille omistettuja museoita, mutta meidän kaikkien ensimmäiselle liikennevälineelle, eli lastenvaunuille, on olemassa vain tämä yksi ja ainut museo. Ehkä niitä voisi olla enemmänkin. Lastenvaunujen kehityksellä on kuitenkin ollut merkitystä muun muassa lapsikuolleisuuden vähentämiselle.

Nobel-voittajakin arvostaa ihmisen kokoisia museoita

Kun luovin Mukelossa lastenvaunujen ruuhkassa ja nukkejen elottomat silmät tuijottavat kuomujen alta, tulee wunderkammerit, eli entisaikojen kuriositeettikabinetit mieleen. Ne olivat museoiden esiaste, keräilijöiden erikoisten esineiden huoneita.

Salatuissa museoissa on muistumia museoiden rouheasta esihistorista, mutta yllättävän paljon niistä löytyy myös merkkejä kansainvälisistä museotrendeistä.

– Kävijät kiittävät, kun täällä saa koskea esineisiin, sanoo monikin museoiden perustajista. Salatuissa museoissa vitriinejä on vähän. Tarinoita on paljon. Esillä on arjesta tuttuja tavaroita, jotka herättävät muistoja, ja niiden kautta voi ihmetellä maailman muuttumista.

Vähennettiin tiedon tarjoilua ja kronologiaa, lisättiin tarinoita, kaikenlaista kosketeltavaa

Kun turkkilainen Nobel-kirjailija, Viattomuuden museon perustanut Orhan Pamuk piti viime vuonna puheen museoalan kansainvälisen järjestön ICOM:in kokouksessa, hän puhui ihmisten kokoisten museoiden puolesta. Pamukin viestiin uskoo esimerkiksi Helsingin kaupunginmuseon johtaja Tiina Merisalo, joka on mukana tekemässämme dokumentissa Kohti tulevaisuuden museota (esitetään Yle Teema keskiviikko 24.5. osana Teeman museoviikkoa.)

Kaupunginmuseon palkitussa uudistuksessa vähennettiin tiedon tarjoilua ja kronologiaa, lisättiin tarinoita, kaikenlaista kosketeltavaa, kuvattavaa, ääntä, hajuja, erilaisia muistelemisen virikkeitä. Samalla avattaan museon tiloja oleilulle, kahvittelulle ja erilaiselle yhteiselle tekemiselle. Tätä kaikkea näin myös museokierroksella pienissä keräilijöiden museoissa. Esimerkiksi Enni Idin taidekahvilassa ja Marttilan Nostalgiamuseossa, jonne voi tulla perheen kanssa piknikille. Nisse Häggblomin Outboard museumissa voi helliä perämoottoreita.

Ota perämoottori syliin

Halaan käskystä 50-luvun moottoria ja hyvältähän sen pyöreät muodot tuntuvat. Juuri 50-luku on Nils Häggblomista suosikki aikakausi, koska silloin hän itse alkoi myydä veneitä. Nisse on tuonut Suomeen perämoottoreiden lisäksi purjelautailun ja kirveenheiton, ja on hän museotrendeistäkin perillä.

– Tämä on sellainen elävä museo, Nisse kuvailee.

Nissen elävässä museossa huolletaan lahjoitettuja moottoreita museotilassa. Häggblom pitää talvella auki museota Kirkkonummella, jossa voi nähdä vielä enemmän kunnostustyötä.

Tämän päivän ammattimaisille museoillekin on tärkeätä olla toiminnan tiloja, ei pelkästään säilyttämisen ja tallentaisen paikkoja, joihin liittyy mielikuvia pysähtymistä ja kuolemasta. Ne kaikki haluavat olla eläviä museoita, ja moni museo edistää sitä perustamalla käyttökokoelmia, joustamalla omista säännöistä, kutsumalla vapaaehtoisia mukaan toimintaan.

Lisää pelkoa ja huumoria museoon

Keski-Suomen tieliikennemuseossa kohtasin museotrendin, joka liittyy tunteisiin. Nykykajan museossa saattaa joutua myös tuntemaan epämiellyttäviä tunteita kuten pelkoa. Onhan sekin elämys.

Pamukin mainitsema ihmisen kokoinen museo voisi myös tarkoittaa Tina Rosströmin universumia Tammisaaressa Länsi-Uudenmaan sairaalan kellarissa, jonne entinen osastonhoitaja on onnistunut keräämään tarinan sairaanhoidon kehityksestä, mutta ennen kaikkea sairaalasta työyhteisönä. Hoitajien juhlia, tupakointia ja sukkanauhoja ei salailla. Kun luo oman museonsa, sinne voi myös sujauttaa omia vitsejä, ostaa pilailupuodista leikkioksennusta mallinukkepotilaalle.

Museo saa ottaa kantaa

Yksi museoalalla toisteltu muoti-ilmauksia on: Museoiden ei tarvitse olla enää puolueettomia. Ne voivat ottaa kantaa. Se on tuttua Degerbyn Igor-museon perustajille. Lena Selén ja Berndt Gottbergovat kohdanneet vuosien aikana monenlaista arvostelua siitä, että he kertovat Igor-museossa elämästä Porkkalassa, joka sodan jälkeen pakolla vuokrattiin Neuvostoliitolle vuoteen 1956 asti.

Nyt nämä aikaansaavat seniorit ovat löytäneet uuden keinon hankkia tietoa.

- Pari vuotta sitten löysimme venäläisten facebookista ryhmiä, joissa muistellaan elämää Porkkalassa. Niiden kautta olemme saaneet kerättyä uusia kuvia ja tarinoita, Lena Selén kertoo.

Museo voi olla äänekäs

Uutta teknologiaa hyödyntää myös Kaarteen kotimuseo. Ilotulitteita maahantuova Kaarteen pariskunta Kalervo ja Teija Kaarre ovat rakentaneet kellariinsa Virkkalaan lottakanttiiniin, juoksuhaudan, korsun ja pommisuojan, joissa pommit jylisevät, hälyytyssireenit huutavat ja valot värisevät, kun museon isäntä näpyttää sotaefekteja tabletilla. Ja kyllä jytisee niin tehokkaasti, että ammattimaisten museoiden näyttelysuunnittelijat voisivat olla kateellisia.

Suurin kaikista on nostalgia

Virallisten museokokoelmien portinvartijat joutuvat yhä useammin sanomaan ei.

Sisustuslehdissä ei kirjahyllyjä enää juuri näe. Askeettisuus on kotien ja avokonttoreiden ihanne. Sodan jälkeiset suuret sukupolvet ovat eläneet tahtomattaan niukkuudessa. Siksi he ovat hamstranneet elämän edetessä tavaroita, kiintyneet niihin.

Virallisten museokokoelmien portinvartijat joutuvat yhä useammin sanomaan ei, kun heillä tarjotaan arjen esineitä tai keräilijöiden kokoelmia tallennettavaksi. Aila Aumala sanoo hövelimmin kyllä.

Nostalgiamuseossa Marttilassa on jo seitsemän taloa täynnä tavaraa. On kaksi kokonaista kyläkauppaa, yli sata kameraa, posliinia, traktoreita, kännyköitä, 1700-luvulla yhdestä puusta veistettyjä tynnyreitä ehkä enemmän kuin missään muualla.

– Ihmiset tuovat tänne tavaroita turvaan, jotka tietävät, että heidän lapsensa heittäisivät ne kaatopaikalle tai veisivät kirpputorille, Aumala kertoo.

Museo etsii jatkajaa

Kuka ottaa vastaan kodittoman museon

Nostalgiamuseo ottaa vastaan kodittomia esineitä, mutta kuka ottaa vastaan kodittoman museon. Monet Salattujen museoiden perustajista ovat jo eläkkeellä. Työn jatkajia ei notku jonossa ovilla, vieraskirjoissa on muutenkin liian tyhjää suhteessa siihen, millaisia elämyksiä kaikki nämä museot ovat.

Sotaan liittyvät museot vetävät puoleensa, ja Nostalgiamuseossakin vierailee ryhmiä. Nostalgiamuseon ja Suomen jäädytystekniikan museon omistajat ovat järjestelleet jo museonsa tulevaisuutta, mutta ainakin Perniön Muovikassimuseon ja Lastenvaunumuseo Mukelon omistajien lapset ovat kieltäytyneet jatkamasta museoiden pitämistä.

Tina Rosström on luetteloinut Länsi-Uusimaan sairaalamuseon esineet ammattilaisten ohjeistuksen mukaan, mutta silti ei ole selvyyttä, mikä taho ottaisi kokoelman hoidettavakseen. Jää nähtäväksi.

Eli menkää nyt, poiketkaa tieltä. On aika.