Matti Toivonen
Yle
Musiikkijakelu on muuttunut aineettomaksi, mutta vinyylilevy sinnittelee hengissä. Se on suorastaan ihme, sillä vinyylilevy on parhaimmillaankin huono kopio alkuperäisestä musiikkiesityksestä. Espoolaistunut Cameron Allen elättää itsensä harvinaisella taidolla: kaivertamalla vinyylilevyjä käsin.
Mitä tahansa musiikkia saa nykyään puhelimesta hetkessä. Myös Australiassa syntynyt Cameron Allen käyttää sujuvasti netin musiikkipalveluita, mutta silloin elämyksestä jää aina jotain puuttumaan.
– Siinä ei ole kouriintuntuvuutta. Keikoilla on kiva katsella myyntipöytiä täynnä t-paitoja, kasetteja ja levyjä.
Siksi Allen kaivertaa vinyylilevyjä Espoossa. Yksi kerrallaan, käsityönä. Entinen kitaristi pitää vinyylilevyä musiikkituotannon päätepisteenä. Työ ei tee miestä rikkaaksi, mutta oma yritys pyörii jotenkuten.
Työ on vaativaa, eikä suinkaan aina onnistu.
– Usein on tehnyt mieli paiskata koko hoito pellolle, vaikka lungi ihminen olenkin. Takana on hirmuinen määrä kokeiluja.
Kun stereoäänitettä kaiverretaan vinyylille, vasemman kanavan signaali syötetään magneettiin, joka on kiinni kaiverrusneulassa. Oikean kanavan signaalilla on oma magneettinsa, jonka navat ovat tosin toisin päin. Kun musiikki pannaan soimaan, magneettien liikuttama timanttineula kaivertaa pyörivään muovilevyyn uran, jonka leveys ja syvyys vaihtelevat. Vinyylilevysoittimessa neula sitten seuraa tätä pyörivää uraa ja äänirasian magneetit synnyttävät pienen, mutta riittävän sähkövirran, jonka vahvistin sananmukaisesti vahvistaa kaiuttimiin.
Vinyylin tallennuskyky on kovin rajallinen, joten kaivertajan täytyy tietää, mitä tekee.
– Täytyy osata kuunnella. Kaikkea. Jotenkin olen oppinut erottamaan jopa sen, kuinka kulunut kaiverrusneula on, kun sen laskee kaivertamattomalle vinyylille.
Digitaalinen musiikkitallenne pysyy samanlaisena riippumatta siitä, montako kertaa se kopioidaan. Se voidaan jakaa olemattoman pienillä kustannuksilla hyvin suurelle joukolle kuuntelijoita. Ennen kuin Edison keksi fonografinsa, ainoa tapa levittää musiikkia olivat kustantajan painattamat nuotit. Jokainen soittaja, yhtye ja orkesteri tulkitsi niitä omalla tavallaan. Ei kovin yhdenmukaista.
Ensin keksittiin 78 kierrosta minuutissa pyörivä savikiekko, sitten vinyylille prässätty 45 kierroksen single – joka nimestään huolimatta sisälsi kaksi kappaletta, yhden per puoli. Sinkun kehittyneempi versio oli ep, johon pystyi upottamaan kaksikin kappaletta per puoli.
Lopulta lätyn koko onnistuttiin kasvattamaan kahteentoista tuumaan ja kierrosnopeus 33 ja yhteen kolmasosaan minuutissa. Oli syntynyt long play eli lp eli pitkäsoitto, joka hallitsi taidemusiikin ja populaarimman kulutusmusiikin jakelua vuosikymmenet.
Musiikin jakelutapa mullistui vasta 80-luvulla, kun Sonyn ja Philipsin insinöörit kehittivät cd-levyn. Compact Disc on lasertekniikkaan perustuva pieni ja kestävä, musiikin ykkösinä ja nollina tallentava muovilätkä.
Mutta nyt ei tarvita enää sitäkään, koska suuri osa musiikista odottaa pilvessä, että kuuntelija ottaa sen käyttöönsä joko tiedostolatauksena tai suoratoistostriiminä.
