Sunnuntai, 20. päivä syyskuuta vuonna 1908, valkeni Suomen suurruhtinaskunnan pääkaupungissa Helsingissä kirkkaana mutta hyvin koleana. Keisari Nikolai II palvelusväkineen aloitteli uutta päivää purjehdus- ja metsästysretkellänsä, jossain päin itäisellä Suomenlahdella kaukana levottomasta Pietarista.

Kauppatorin Esplanadin puoleiselta laidalta oli yön aikana purettu kansaa kuukausikaupalla kummastuttanut lautarakennelma. Sen takaa oli paljastunut graniittinen allas suihkulähteineen, ja harmaanruskean hamppukankaan alta paljastui pronssinen patsas. Harva kuitenkaan vielä tuolloin aavisti, millaisen kohun tuo yksittäinen taideteos tulisi lähikuukausina nostamaan.

Pariisin Ville

Taiteilija Ville Vallgren oli asunut Pariisissa jo vuodesta 1877 lähtien. Kaupungin kansainvälisissä taidepiireissä liikkuessaan hän oli saanut mainetta, vaikutusvaltaisia ystäviä, ja oli hänelle myönnetty jopa Ranskan kansalaisuuskin. Vallgren vietti suurkaupungin seurapiireissä boheemia ja vilkasta taiteilijaelämää, johon kuuluivat taiteilijalounaat, huvi- ja autoretket. Suomen menestyneimmältä, palkitulta taiteilijalta ei oltu kuitenkaan tilattu Suomeen ensimmäistäkään julkista teosta.

Vallgren sai jo vuonna 1901 tietää Helsingin kaupunginvaltuuston päättäneen tilata häneltä teoksen kaupungille.Luonnostelutyöt hän aloitti heti. Neljän vuoden päästä 1905 postitti Vallgren Pariisista Helsinkiin valokuvan patsaan luonnoksesta.

Vuonna 1906 teki Helsingin kaupunki, Suomen taideyhdistyksen ehdotuksesta, sopimuksen Vallgrenin kanssa - luonnosvalokuvan pohjalta.

Kokonaisuuden mitat määriteltiin sopimuksessa: “Patsaan korkeus 2 metriä, ylemmän altaan halkaisija 3,3 metriä, alemman altaan halkaisija 10 metriä ja koko taideteoksen kokonaiskorkeus maasta 5 metriä”. Vallgrenin tuli toteuttaa naishahmoinen suihkulähde, joka symbolisoisi Helsingin kaupungin nousua merestä ja joka toisi Helsinkiin eurooppalaisten suurkaupunkien tuntua.

Vallgrenin tuli toteuttaa naishahmoinen suihkulähde, joka symbolisoisi Helsingin kaupungin nousua merestä ja joka toisi Helsinkiin eurooppalaisten suurkaupunkien tuntua.

Suihkulähteen paikasta kiisteltiin Esplanadin puiston, Katajanokan, Kauppatorin, Tähtitorninmäen ja Ritarihuoneen edustan kesken. Vallgren oli päässyt lokakuun puolivälissä 1906 työssään jo siihen pisteeseen, että Helsingin kaupungin rakennuskonttorilta tilattiin suihkulähteen puinen siluettimalli. Mallia sovitettiin Vallgrenin ja valitsemiskomitean johdolla useisiin eri paikkoihin. Vallgren itse toivoi, että suihkulähteelle löytyisi paikka meren ääreltä. Lopulta kaupunginvaltuusto äänesti patsaan sijoituspaikasta Kauppatorin ja Erottajan välillä.

Patsas valettiin pronssista Pariisissa vuonna 1907, ja se päätyi saman tien esille Pariisin salonkinäyttelyyn. Teos herätti suurta ihastusta kansainvälistä lehdistöä myöten, ja Vallgrenille esitettiin toiveita sen sijoittamisesta Champs-Élysées'n varrelle Pariisiin.

Näyttelyn jälkeen teoksen osat - naishahmo, merileijonat ja jalusta - lastattiin Le Havressa "Leo"-höyrylaivaan, josta matka jatkui kohti Helsinkiä. Patsasta ympäröivä vesiallas puolestaan suunniteltiin ja veistettiin Suomessa Vehmaan punaisesta graniitista.

Keskustelu käynnistyy

Uteliaimmat olivat jo rakennusvaiheen aikana koittaneet tihrustaa teosta aidan koloista. Suomen ensimmäisen suihkukaivon ja myös ensimmäisen julkisen alastonpatsaan muotoja haluttiin vielä varjella.

Liekö kaupungin herrat jännittäneet ajalleen rohkean patsaan vastaanottoa kansalaisten keskuudessa, sillä suihkulähteen julkistustilaisuutta tai muitakaan seremonioita ei pidetty. Muina miehinä oli lauta-aita purettu yön pimeydessä, hamppukangas poistettu ja vettä suihkulähteeseen tuovat pumput käynnistetty.

Helsingin Sanomien pakinoitsija “Teppo” kirjoitti paljastuspäivän lehdessä 20.9.1908: “Aamu-unesta heräilevä lukijani. Sinäkin tänä aamuna olet nukkunut liian kauan, sillä jo aamulla ani varahin tuossa 6-7 korvilla alkoivat merileijonat ja kalat purskutella päivän kimmellyksessä välkihtyviä vesihelmisuihkujaan ristiin rastiin pronssisen Helsinki-neitosen ympäri Vallgrenin uudella suihkukaivolla.”

Heti aamusta kaupunkilaiset kiirehtivät suurin joukoin suihkulähdettä ihmettelemään. Ensimmäiset arviot patsaasta olivat sanomalehdissä pääosin varovaisen positiivisia ja keskittyivät luonnehtimaan merenneidon lystikkyyttä, kauneutta ja iloista luonnetta. Mutta myös vastaväitteitä alkoi kuulua.

Mutta mikä hitto siihen nyt on heitettynä. Saavuttuani lähemmäksi huomasin, siinähän seisoikin nainen.― Brutus, Työmies 21.9.1908

“Viime sunnuntaiaamuna jo kahdeksan tienoissa jouduin unenpöperyksistä Isolletorille. Mitä ihmettä, siellä seisoo kansaa kaikenkarvaista pyöreässä ringissä jonkin korkenevan esineen ympärillä. Mutta mikä hitto siihen nyt on heitettynä. Saavuttuani lähemmäksi huomasin, siinähän seisoikin nainen. Ahaa! Varmaankin se Vallgrenin suihkukaivo”, kirjoitti nimimerkki Brutus Työmies-lehdessä 21.9.1908.

Kuka oli Havis Amandan alastonmalli?

Tarinoita ja teorioita Havis Amandan mallina olleesta neidosta on ollut useita, Porvoon rannikolla asuneesta piiasta aina pariisilaiseen katunaiseen. Tosiasiassa malleja oli kaksi.

Ville Vallgren on itse nimennyt pienemmän, noin metrin korkuisen, Havis Amandan kipsiluonnoksen malliksi Leonie Tavier -nimisen ranskattaren. Varsinaisen Havis Amanda -patsaan mallina toimi kuitenkin Marcelle Delquini. Vallgren kertoi molempien mallina toimineiden neitojen olleen 19-vuotiaita ja syntyneen Pariisissa. Syytä mallin vaihtumiselle ei tiedetä.

Patsaan nimen tarina

Kun teoksen puista mallia sovitettiin paikalleen vuonna 1906, sai patsas lehdistöltä nimen Mamsell Helsingfors. Hyvin pian patsaan julkistamisen jälkeen ruotsinkielinen lehdistö otti Havis Amanda -nimen käyttöön. Suomalaiseen suuhun sopivat paremmin nimet Kaivo-Manta, Haaviston Manta, Manta, Neiti Helsinki ja Merenneito.

Yksi teoria "merten Amanda" -nimen (Havets Amanda) alkuperästä liittyy koskettavaan ja surulliseen musiikkikappaleeseen "Amanda och Herman". Laulussa Amanda-piika hukuttautuu sydänsuruissaan mereen. Kappale on ollut tuttu ruotsinkielisellä rannikkoseudulla, ja siten sen tunsi myös Porvoossa lapsuutensa viettänyt Vallgren. 1920-luvulla julkaistussa kirjassaan Vallgren kertoo Havis Amandan olleen aiemmin piika, joka uudelleensyntyi merenneitona.

Monien tahojen kiista

Suomen ensimmäiseksi kulttuurikiistaksi mainittu keskustelu patsaan ympärillä alkoi toden teolla syys-lokakuun vaihteessa. Kiistelyyn ottivat osaa mitä erilaisemmat toimijat ja tahot, joilla kaikilla oli omat intrenssinsä pelissä. Koulutetun taide-eliitin ja “rahvaan” välisessä verbaalisessä mittelössä korostui sukupuoli-, kieli- ja luokkayhteiskunnallinen sekä poliittinen vastakkainasettelu.

Suomenmieliset eli fennomaanit pitivät suihkulähdettä epäkansallisena ja vieraana. Teokseen oltaisiin toivottu mielummin elementtejä Kalevalasta tai Suomen luonnosta. Lisäksi patsaan vyötäröä moitittiin liiaksi korsetilla kiristetyksi, sillä moista ei suomalaisilla naisilla tavattu nähdä. Ruotsinkielinen maailmaa nähnyt sivistyneistö puolestaan näki Havis Amandan osana eurooppalaista modernia kulttuuria, jota nuori Helsinki kipeästi kaipasi.

“Nyt saavat Kappelissakin istujat katsella alastonta naista - lehmämäistä löntteröä tosin, ja rumassa asennossa, reiden juurta kynsimässä. Mutta juopuneen silmään se silti voi olla ihana nähdä, koska sitä heidän ´lehdissään niin monumentaaliseksi´ kehutaan.”― Työmies 22.9.1908

Työväenliike haistoi mahdollisuuden poliittisen identiteetin rakentamiseen ja vaikutusvallan kasvattamiseen. Se nimitti omassa Työmies-lehdessään patsasta ruokottomaksi ja rumaksi. Ennen kaikkea kaupunkia syytettiin 80.000 markan tuhlauksesta turhuuteen: “Sillä summalla olisi voinut pelastaa monta Helsingin neitosta vankilasta ja vaivaistalosta.”

Myös lääkärikunta ja raittiusliike ottivat kantaa patsaan muotoihin. Ei liene tahoa tai ihmistä, jolla ei tuolloin olisi ollut mielipidettä aiheesta, vaikkei patsasta ollut itse välttämättä nähnytkään.

Keskustelu roihahtaa

Kiista patsaan ympärillä yhdisti naisasialiikettä, joka oli jakautunut puoluekannan mukaan useisiin eri leireihin. Naisjärjestöjen mukaan patsas esitti pariisilaista ilotyttöä, jonka rietas naisenkuva teki hävyttömän ja lutkamaisen vaikutelman. Sillä ei järjestöjen mukaan ollut mitään tekemistä suomalaisen naisen siveellisyyden ja moraalisen puhtauden kanssa.

Suomalaisen Seuran naisjärjestön tunnettu naisasia-aktivisti Lucina Hagman kirjoitti lehdistölle lähettämässään tiedotteessaan yleisen ja voimakkaan mielipiteen vaativan loukkaavan patsaan poistamista. "Ensinnäkin emme voi ymmärtää kuinka tuon kuvan veistäjä on niin vähän tuntenut suomalaista kansaa, että hän on juljennut tarjota pääkaupunkimme kauppatorille pystytettäväksi veistämänsä naisenkuvan, jonka muodot, asento ja viitteet puhuvat törkyä ja haureellisuutta. Sillä sitä tämä kuva niin hyvin kokonaisuutena kuin mittaisesti katsottuna todella puhuu."

Naisjärjestöjen mukaan patsas esitti pariisilaista ilotyttöä, jonka rietas naisenkuva teki hävyttömän ja lutkamaisen vaikutelman.

Naisasialiike katsoi edustavansa suuren yleisön mielipidettä ja hyökkäsi miesvaltaista taideasiantuntijoiden joukkoa vastaan syyttäen heitä elitismistä, joka sanelee muille, mikä on oikeaa taidetta. Asiantuntijoiden kirjallinen vastaisku ei sekään ollut keveimmästä päästä. Naisasialiikkeen naisiin kohdistettiin epäilyjä heidän heikosta sivistystasostaan, epämiellyttävästä ulkonäöstään ja liiallisesta kainoudestaan.

Lucina Hagmanista, joka oli yksi ensimmäisiä naiskansanedustajia, tuli sivistyneistön lehdistön silmätikku, “Tanta Lucina” ja "Melucina Behagman". Hän päätyi pilkkalauluihin ja pilakuviin. Kuitenkin kolme vuosikymmentä myöhemmin hän sai ensimmäisenä naisena Suomessa professorin arvonimen.

Jälkikäteen on arvioitu, että patsaan kohtalon ratkaisi se, etteivät vastustajat löytäneet edes keskenään yhteistä näkemystä. Esimerkiksi fennomaanien sivistyneistö ei voinut sietää naisasialiikkeen voimakkaita taiteenvastaisia puheenvuoroja. Niinpä fennomaanit asettuivat puolustamaan Havis Amandaa vaikkeivat sinänsä edes pitäneet patsaasta.

Kun vielä kulttuurilehti Argus julkaisi kahdentoista merkittävän taidevaikuttajan mielipiteet Akseli Gallen-Kallelan ja Albert Edelfeltin johdolla patsaan puolesta, oli keskustelu Havis Amandasta kohtalosta loppuun käsitelty.

Vallgren hermostuu

Keskustelun ja kiistelyn nostattamat laineet aaltoilivat Pariisiin saakka. Patsaan saama kritiikki herätti Vallgrenissä hämmästystä, jopa suoranaista ärtymystä. Hän lähetti suomalaiselle lehdistölle avoimen kirjeen:

“Itse asiassa on minun vähän vaikea käsittää, mistä syystä minun suihkukaivoni on voinut nostaa niin suuren ‘myrskyn’. Jotain epäsiveellistä voivat nähdä siinä ainoastaan ne, jotka ovat niin alhaisella ja raakamaisella kannalla, että mielestään alastomuus on epäsiveellistä.”, Vallgren kirjoitti tuohtuneena 17.10.1908 eli vain vajaa kuukausi Havis Amandan julkistuksen jälkeen.

Läksytystä sai myös suomalaisten osoittama taiteen ymmärryksen puute. Vallgren epäili, ettei "tavallisissa sivistysmaissa" suihkulähde olisi aiheuttanut yhtä suurta kohua. Samalla hän kommentoi suomalaiselta suurelta yleisöltä puuttuvan täysin "humaanisen, vaistomaisen tai perinnäisen kulttuurin" vaikka itsensä sivistyneiksi mieltävät.

Kirjeen loppupuolella Vallgren vielä selittää ja perustelee, mistä patsaassa ja sen alastomuudessa on kyse: “Se on meren neito, joka juuri nousee laineista. Että hänen näin ollen tulee olla alaston, on itsestään selvää. --- Sivumennen sanottuna ihmetyttää minua etteivät vastalauseen tekijät myöskin ole nostaneet melua kaikkien näiden eläinten alastomuutta vastaan. Olisi ollut aivan yhtä johdonmukaista pukea ne yöpaitoihin kuin pukea nainen “moraaliseen” harsoon. --- En todellakaan ollut odottanut tätä myrskynpurkausta, etenkin kun suihkulähde Pariisin salongissa herätti suurta ja yleistä suosiota ei ainoastaan maailman sanomalehdistössä, vaan (ja se minua todella liikutti) kaikissa, jotka vaan kantavat taiteilijan ja kuvanveistäjän nimeä.”

Vallgrenin suhde patsaaseen oli läheinen, sillä lapsettomana hän puhui Havis Amandasta tyttärenään. Hän julkaisi vuonna 1921 runon "Till min dotter" (Tyttärelleni), jossa antoi isällisiä neuvoja ja varoituksen sanoja tyttärelleen.

Koko kansan suosikiksi ja vappuheilaksi

Havis Amanda, tuttavallisemmin Manta, on ollut jo vuosikymmeniä osa ylioppilaiden vappuseremonioita. Ei ole kuitenkaan tarkalleen tiedossa, kuka oli ensimmäinen lakittaja. Maisteri K.W. Hopun johdolla väitetään suoritutetun lakituksen Kaivohuoneella vietetyn illan jälkeen jo vuonna 1909. Ville Vallgren mainitsee kirjeessään ainakin vuonna 1921 ylioppilaiden pesseen ja lakittaneen Havis Amandan.

Alkuvuosina poliisi suhtautui toimintaan humalaisten ylioppilaiden ilkivaltana ja häiriköintinä. Vähitellen ylioppilaat ja poliisi löysivät yhteisen sävelen.

Kuitenkin ensimmäinen virallisesti poliisin hyväksymä lakitus tapahtui vasta vuonna 1951, jolloin seremoniat alkoivat puolilta öin. Juhlinta muuttui ajan kuluessa kuitenkin liiankin levottomaksi. 1970-luvun lopulla siirrettiin juhla poliisin kehotuksesta alkamaan kello 18 - jolloin se nykyäänkin alkaa.

Mantan lakitus on nykyään osa koko kansan elävää vappuperinnettä. Sillä aloitetaan vapun juhlinta ja nostetaan malja kevään ja kesän tulolle. Lakitus uutisoidaan näyttävästi ja tapahtuma kerää joka vuosi Kauppatorin alueelle valtavan määrän iloisia kaupunkilaisia. Mantan malliin lakitetaan nykyään myös "patsaskollegoita" muissakin Suomen kaupungeissa.

Monen kaupunkilaisen tai kaupungissa vierailleen lapsuusmuistoihin varmastikin liittyy suihkulähteen merileijonien päällä kiipeily ja viileät vesiroiskeet kasvoilla. Kiistat patsaan ympärillä ovat unohtuneet.

Havis Amandasta on tullut kaupunkilaisille rakas, inhimillinen ja koko kaupungin symboli. Ehkä juuri, kuten Ville Vallgren yli sata vuotta sitten oli suunnitellutkin.

Artikkeli liittyy Seksi-Suomen historia -sarjaan..

Tee lähempää tuttavuutta Havis Amandan kanssa Helsingin taidemuseon 360:n asteen virtuaalimallin avulla

Lähteet:
Havis Amanda - Mon Amour 100 vuotta
Harri Kalha: Tapaus Havis Amanda