Hyppää pääsisältöön
Aihesivun Pietari K. kävi täällä pääkuva

Pätkiikö? Ota lääkkeeksi neukkunostalgiaa ja kirjoja muistamisesta

Pietari K. kävi täällä -sarjan osa 6
Pietari K. kävi täällä -sarjan osa 6 Kuva: Yle / Annukka Palmén-Väisänen Kirjojen Suomi,pietari kylmälä

Tietokone auki ja valokuvat esille. Viereisessä selainikkunassa liikkuvat kuvat pommitetusta syyrialaisesta lähiöstä, tyhjästä veneestä kauniilla Välimerellä, valkoisista kanoista lihatehtaassa ja niin monesta muusta asiasta, joita on vaikea ajatella. Ehkä silloin kannattaa ajatella Neuvostoliittoa, koska myös nykyisyys on kaiken aikaa valmiina katoamaan muististamme.

Latasin kaikki valokuvani internetin pilvipalvelimelle ja ajattelin Neuvostoliittoa. Kun Neuvostoliitto romahti, filosofit julistivat historian tulleen päätökseen. Neuvostoliitto oli kerta kaikkiaan poissa. Voiko valokuvilleni joskus käydä samoin?

Kun Suomea 90-luvulla digitalisoitiin, Neuvostoliitto lakkasi vähä vähältä merkitsemästä. Aivan kuin ruosteinen ja kiinnihirttävä Neuvostoliitto olisi tehnyt tietä uudelle, jouhevalle ja kiiltävälle matkapuhelinten ja tietokoneiden Suomelle. Neuvostoliiton muistosta tuli kiusallinen.


Sukupolveni maailmankuva on täysin kylmän sodan jälkeinen. Silti Neuvostoliitto kummitteli minunkin lapsenmuistini rajamailla vielä pitkälle 90-luvulle. Laitoin nopeasti sulavan virolaisen suklaapalan kielelleni ja kävin setäni luona loskaisessa Moskovassa. Junassa sai vahvaa teetä laseista, joissa oli alumiinipidikkeet, Viipurissa haisi kivihiili ja mummot kaupittelivat muovikasseja. Vaikka Neuvostoliitto oli jo kadonnut, ajattelin että tältä se tuntuu.

Kun valokuvat siirtyvät, mietin mitä tästä ajasta oikein jää jäljelle, kun kaikki muistot ovat muuttaneet digitaaliseen pilveen. Päättyykö myös tämä aikakausi kollektiiviseen muistinmenetykseen?

Nyt 2000-luvulla kolme Finlandia-palkittua teosta on sijoittunut Neuvostoliittoon. Neuvostoliitto katosi niin äkkiä, että sen poissaolo tuottaa aukkoja myös kollektiiviseen muistiimme. On halu sukeltaa siihen, mitä on vaikea muistaa.

Kysymys menneisyydestä ja sen muistamisesta on aina poliittinen.

Saksalaisessa 90-luvun jälkeisessä kirjallisuudessa itäblokin purkautuminen ja siihen liittyvät muistamisen vaikeudet ovat kirjallisuuden peruskauraa. Sille on nimikin, Wenderoman, eli käänteen jälkeinen romaani.

Kysymys menneisyydestä ja sen muistamisesta on aina poliittinen, ja erityisesti se on poliittinen kun puhutaan Neuvostoliitosta. Mitä on muistettava?

Sen lisäksi, että Sofi Oksasen Puhdistus (2008), Rosa Liksomin Hytti nro 6 (2011) ja Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme (2013) ovat erinomaisia romaaneja, ne kaikki tarjoavat oman ehdotuksensa sille, mitä ei saa unohtaa. Ne ovat meidän Wenderomanejamme.

Artikkelin välikepalkissa graafisesti tyylitelty Pietari K
Artikkelin välikepalkissa graafisesti tyylitelty Pietari K Kirjojen Suomi,pietari k.

Rosa Liksomin romaani Hytti nro 6 on kertomus junamatkasta läpi Neuvostoliiton. Eletään aikaa, jolloin junalla matkustaminen on pelkkää junalla matkustamista ilman datayhteyksiä hytin ulkopuolelle.

Nuori suomalainen nainen jakaa junan makuuhytin karskin venäläisen miehen kanssa. Romaanissa ei ole kyse pelkästään sukupuolten tai kulttuurien yhteentörmäämisestä, vaan kaiken yhteentörmäämisestä junan kiitäessä ja välillä madellessa pitkin siperialaista tundraa.

Hytti nro 6:n esittelemä muistamisen malli on menneisyys nykyisyytenä. Jokainen mennyt hetki on romaanissa koettu ja eletty voimavirtojen risteys.

Joskus romaanin päähenkilö saa ilmestyksenomaisen kokemuksen nykyhetken tapahtumisesta, ja silloin kieli alkaa laukata hullun lailla. Neuvostoliitto ei Hytti nro 6:ssa pääse unohtumaan hetkeksikään, koska se tapahtuu kaiken aikaa junan hypnoottisessa kolkkeessa.

Vaikka Hytti nro 6:sta löytyy tietty esineisiin ja menneeseen maailmaan liittyvä nostalginen vire, se on ennen kaikkea “historian lopun” jälkeinen romaani. 1990-luvulla filosofi Francis Fukuyama väitti historiaan tulleen päätökseen liberaalin kapitalismin voitettua 1900-luvun ideologisen kamppailun. Monista varmasti tuntui siltä, että historian loppumisen myötä nostalgialla ei myöskään ollut enää merkitystä. Miten tuntea kaipuuta jotakin kohtaan, jota ei ole?

Hytti nro 6:ssa matka Neuvostoliiton halki on lopulta valmistautumista elämään. Se on teiniromaani, joka kantaa megalomaanisen historian roippeita harteillaan. Historian loppu on portti tulevaisuuteen.

Historian loppu on portti tulevaisuuteen.

Sofi Oksasen Puhdistuksen ensimmäiset sivut kohdistavat huomionsa mikroskooppiseen yksityiskohtaan, kärpäsen silmään. Tämä pieni yksityiskohta toistuu romaanin aikana useaan otteeseen, usein sellaisissa hetkissä, joissa joku Aliiden vaivoin tukahdutettu muisto pyrkii pintaan. Kärpänen on kuin jokin mikä ei suostu unohtumaan.

Siinä missä Hytti nro 6 oli kiinnittynyt nykyhetken tapahtumiseen, Puhdistuksen koko kirjallinen voima perustuu menneisyyden jäljittämiseen.

Aliide Truu on virolainen selviytyjä. Moni hänen ystävistään ja naapureistaan katoaa saksalaismiehityksen ja sitä seuranneen Neuvostoliiton miehityksen aikana metsiin ja vankileireille.

Puhdistuksen koko kirjallinen voima perustuu menneisyyden jäljittämiseen.

Kun Zara, Aliide Truun kadonneeksi luulemansa siskon tyttärentytär, löytyy ihmissalakuljettajien näännyttämänä tämän pihamaalta, kärpänen munii pöydälle jääneeseen makkarasiivuun. Muistot palaavat, eivätkä jätä rauhaan.

Puhdistuksen muistin politiikka ja poetiikka pureutuu tukahdutetun muistin ja väärennetyn historiaan kerrostumiin. Sofi Oksasen romaanin psykohistoria on henkilökohtaista ja yksityiskohdissa viihtyvää.

Romaanin aikana selviää, että Aliide on paitsi selviytyjä myös pettänyt kaikki läheisensä. Hänen siskonsa tekaistu ilmianto palaa kummittelemaan siskon tyttärentyttären tuhruisessa ja kärsivässä muodossa. Sofi Oksasen suvereeni kirjallinen taito malttaa kuitenkin jättää tuomiovallan historialle. Puhdistus tuo esiin tosiasioiden suhteellisuuden, ihmisten tunteiden ja motiivien sekavuuden, sekä yksityiskohtien tulkinnan vaikeuden.

Puhdistuksen nimi viittaa paitsi 1900-luvun ideologisten, rodullisten ja sotilaallisten puhdistusten historiaan, myös menneisyyden puhdistamiseen traumojen tunkkaisuudesta. Tämä ei onnistu muuten kuin katsomalla menneisyyttä silmästä silmään.

Artikkelin välikepalkissa graafisesti tyylitelty Pietari K
Artikkelin välikepalkissa graafisesti tyylitelty Pietari K Kirjojen Suomi,pietari k.

Riikka Pelon romaani Jokapäiväinen elämämme sisältää kohtia, joissa muisti vääjäämättä pettää. Romaani kertoo runoilija Marina Tsvetajevan ja hänen tyttärensä Ariadna Efronin elämästä.

He elävät elämäänsä Neuvostoliiton alkuaikoina, välillä maanpaossa Euroopassa ja taas paluumuuttajina Neuvostoliitossa. Paluu Neuvostoliittoon erottaa äidin ja tyttären lopullisesti, kun tytär passitetaan vankileirille.

Jokapäiväinen elämämme on gulag-kirjallisuutta. Neuvostoliiton vankileirit näyttäytyvät romaanin viimeisillä sivuilla myös muistin ja muistamisen hajottavana koneistona, johon vangit ja heidän omaisensa on sidottu. Ariadna Efron ajattelee eräänä elokuisena iltapäivänä vuonna 1941, että “siinä vaiheessa kun ihmisellä ei ole enää ketään kenen kanssa muistella, hän lakkaa olemasta ihminen”.

Kun yhteys toisiin katkaistaan, katkeaa myös muistilta siivet.

1900-luku on opettanut meille kuinka herkkätekoisesta aineesta muisti koostuu.

Neuvostoliiton romahtaminen teki tilaa sellaisille muistikuville, joista vainajan elinaikana oli kiusallista puhua: Suomen YYA-kumppanin ihmisoikeusrikkomukset, 1900-luvun kansanmurhat, ympäristökatastrofit ja reaalisosialismin päättömyys.

2000-luvun suomalainen kirjallisuus on hieno esimerkki siitä, kuinka huonosti muistot sulavat. Verevä ja elinkelpoinen muisto on täynnä jänteitä ja rustoja. Vankileirien saaristo on eräs ihmiskunnan kunnianhimoisimpia yrityksiä tuottaa kollektiivinen muistinmenetys ja juuria yhteinen muisti väkivalloin. Tällaisen masinoidun muistinmenetyksen edessä kirjallisuudella on voima ja kyky pitää muistoja hengissä.

Neuvostoliittoon liittyvä muistinmenetyksen kokemus saa varautumaan seuraavaan. Vaikka digitaaliset kuvat eivät haalistu, 1900-luku on opettanut meille kuinka herkkätekoisesta aineesta muisti koostuu.

Tietokone auki ja valokuvat esille. Viereisessä selainikkunassa liikkuvat kuvat pommitetusta syyrialaisesta lähiöstä, tyhjästä veneestä kauniilla Välimerellä, valkoisista kanoista lihatehtaassa ja niin monesta muusta asiasta, joita on vaikea ajatella. Ehkä silloin kannattaa ajatella Neuvostoliittoa, koska myös nykyisyys on kaiken aikaa valmiina katoamaan muististamme.

Artikkelin välikepalkissa graafisesti tyylitelty Pietari K
Artikkelin välikepalkissa graafisesti tyylitelty Pietari K Kirjojen Suomi,pietari k.

Artikkeliin liittyviä linkkejä:

  • Eläköön ikuisesti #Suomi100 - pakkopullaan tukehtuu mielellään

    Poimi Pietari K. kävi täällä -essee ja podcast täältä

    Olen nyt tarkastellut Suomen satavuotisjuhlia tietyllä tavalla aitiopaikalta viimeisen vuoden ajan toimittajana Ylen Kirjojen Suomi -hankkeessa ja oloni on toiveikas. Tämä Suomi100-juhlinta tuntuu nimittäin sopivan keveältä ja ilahduttavan tyhjältä, aivan kuten nationalismin jälkeiseen maailmaan kuuluukin. Lue essee tai kuuntele podcast täältä!

  • Maalle mars! Suomalaisen maaseudun epäromanttinen historia

    Poimi Pietari K. kävi täällä -essee ja podcast täältä

    Kaupunkilaisille on luonteenomaista, että he haluaisivat olla maalaisia - ainakin silloin tällöin. Yleensä tämä halu tulee silloin kun ahdistaa, on kiire tai sää on huono. Näinä hetkinä kaupunkilaiset ajattelevat lapsuuden pitkiä kesiä mummolassa ja miettivät, että olisiko meistäkin maalaisiksi. Ajatus kuitenkin haihtuu nopeasti, kun kaupunkilaiset tajuavat, että sama ahdistus, kiire ja huono sää jatkuvat myös maalla. Lue essee tai kuuntele podcast täältä!

  • Ikkunat auki pohjoiseen! Saamelainen kirjallisuus on modernimpaa kuin suomalainen

    Pietari K. kävi täällä -essee ja podcast

    Suomessa on vieläkin vallalla sellainen ennakkoluulo, että saamelaisuus on jotenkin perinteistä ja alkuperäistä. Tosiasiassa koko saamelainen kulttuurielämä ja taide on modernia, sanoi kirjailija, muusikko ja kuvataiteilija Nils-Aslak Valkeapää haastattelussa jo vuonna 1999. Onko se mahdollista – ja miten? Kuuntele podcast tai lue essee täältä!

  • Viekää vaikka munat, mutta kulutusta en lopeta! Kolmen dystopian totuus kapitalismista

    Poimi Pietari K. kävi täällä -essee ja podcast täältä

    Margaret Atwoodin romaaniin perustuva hittisarja The Handmaid’s Tale -sarja on dystopia naisten orjuuttamisesta, mutta se kertoo ennen kaikkea ilmastonmuutoksesta. Ehkä dystopiakirjallisuuden suosio johtuu siitä, että muutokset tuntuvat mahdottomilta toteuttaa demokraattisesti. Selviämmekö planetaarisista haasteista ilman toisten orjuuttamista ja väkivaltaa? Lue essee tai kuuntele podcast täältä!

Kirjojen Suomi