Jos satunnaiselta ohikulkijalta kysyy, onko kaikenlaisilla ihmisillä lupa näkyä, niin lähes jokainen vastaa että “tietenkin on”, ja todennäköisesti myös tarkoittaa sitä. Sehän on itsestäänselvyys.
Käytännössä asia ei ole ihan niin. Lihavaan suhtaudutaan eri tavalla kuin normaalipainoiseen tai hoikkaan. Se, joka ei ole lihavuutta kokenut, ei voi sitä täysin ymmärtää.
Lihavana olin valtaosalle ihmisistä lähes näkymätön. Minut oli helppo sivuuttaa. Olinpa miten ahkera tai nokkela hyvänsä, minulta puuttui sosiaalisesti hyvin kallisarvoinen ominaisuus: en mahtunut yleisen kauneuskäsityksen rajojen sisään. Olin kaikella tavalla huomaamaton. Aloin itsekin uskoa olevani epäviehättävä, enkä siksi uskaltanut korostaa itsessäni mitään.
Lihavana olin valtaosalle ihmisistä lähes näkymätön
Kun aloin muuttua, ihmisten suhtautuminen minuun muuttui pelottavan paljon.
Aluksi sain hurjasti kehuja hoikistuneesta olemuksestani. Kommentoijat todennäköisesti tarkoittivat hyvää, mutta minusta tuntui kurjalta, koska jokainen kehu alleviivasi sitä, että aikaisemmin olin näyttänyt rumemmalta.
Länsimaiseen kulttuuriin on syvälle sisäänkirjoitettu oletus siitä, että jokainen lihava haluaisi olla hoikempi. Joten kun ihminen laihtuu, oletetaan, että se on automaattisesti hyvä asia ja tavoitellun muutoksen lopputulos. Ei tajuta, että laihtuminen voi johtua vaikka sairaudesta tai surusta.
Minulta kyseltiin yksityiskohtaisesti siitä, minkälaisella dieetillä olen. Oli vaikea vastata siihen, koska en halunnut silloin kertoa, että tässä minä toivun syömishäiriöstä, ja muutos tapahtuu sen seurauksena. Itsekuriani kehuttiin, vaikka oikeasti minä olin viimein oppinut olemaan itseäni kohtaan lempeä ja luopunut itselleni asettamistani kohtuuttomista vaatimuksista.
Kun aloin muuttua, ihmisten suhtautuminen minuun muuttui.
Vielä monen vuoden jälkeenkin minusta tuntuu, että muutuin sosiaalisesti hyväksytymmäksi ihmiseksi vain siksi, että vaatekokoni pieneni. Se on aika karua tajuttavaa.
Makuja on tietenkin monenlaisia, onneksi. On ihmisiä, jotka näkevät kaiken kokoista kauneutta. Mutta yleiset kauneusihanteet jylläävät ylivoimalla, ja erityisesti se näkyy ja tuntuu siinä, miten vastakkaisen sukupuolen huomiota saa.
Ylipainoisena sain todellakin olla rauhassa. Toista oli, kun hoikistuin. Minulle alettiin availla ovia, minuun luotiin pitkiä katseita, minua sanottiin kauniiksi tai seksikkäksi ja jopa vislattiin perään.
Ja rehellisesti on myönnettävä, että kyllä se tuntui hyvältä kaikkien niiden näkymättömien vuosien jälkeen. Kukapa ei pitäisi siitä, että saa kuulla olevansa viehättävä. Mutta tunnen jälkisurua sen entisen Marian puolesta. Sisältä hän oli sama ihminen kuin nykyäänkin. Miksi hänelle ei avattu ovia?
Tunnen jälkisurua sen entisen Marian puolesta. Sisältä hän oli sama ihminen kuin nykyäänkin. Miksi hänelle ei avattu ovia?
Yksi korjaavimmista kokemuksistani on ollut, kun eräs mies äskettäin katsoi vanhaa valokuvaa minusta. “Olet ollut jo tuolloin todella kaunis”, hän totesi sellaisella painokkuudella, että en kyseenalaistanut hänen sanomaansa. Voi kunpa olisin kuullut sen silloin ennen.
Parisuhdeasioissa on helppo sanoa että sisäinen kauneus ratkaisee. Mutta miten ylipainoinen voi näyttää sisäisen kauneutensa, jos toisen osapuolen kynnys tutustua on ulkoisten seikkojen vuoksi vaikea ylittää? Sääliksi käy myös niitä kauneuskäsitystensä vankeja, jotka eivät uskalla tutustua ihaniin ihmisiin koossa XXL.
Olen miettinyt myös sitä, paljonko vaikutusta on ollut sillä, että saamieni kohteliaisuuksien myötä itsetuntoni nousi. Muutuinko itse avoimemmaksi ja rohkeammaksi, ja siksi myös vetovoimaisemmaksi muiden silmissä?
Sääliksi käy niitä kauneuskäsitystensä vankeja, jotka eivät uskalla tutustua ihaniin ihmisiin koossa XXL.
Opinko ottamaan tilani kaikissa sosiaalisissa tilanteissa siksi, että koin viimein olevani oikeanlainen ja hyväksyttyyn muottiin sopiva? Voi olla että silläkin on merkitystä. Ja se on osa ongelman ydintä. Miksi en osannut ottaa tilaani silloin ennen? Miksi alistuin itsekin ajattelemaan, että en ole riittävän hyvä isokokoisena? Terve tapa olisi ollut ajatella jo silloin, että kuka tahansa on onnekas saadessaan minusta työkaverin, ystävän tai kumppanin.
Hoikistumiseen tähtäävän ajattelumallin sijasta me tarvitsisimmekin kulttuuria, jossa kaiken kokoiset ihmiset voisivat automaattisesti tuntea olevansa vetovoimaisia.
Onneksi ilmassa on muutosta, jonka seurauksena meidän ahdas kauneuskäsityksemme toivottavasti laajenee ja muuttuu.
Radio Suomen juontaja Maria Jyrkäs aloitti oman vaakakapinansa lähes seitsemän vuotta sitten. Hyvää oloa etsiessä muuttui lopulta lähes koko elämä. Painon suhteen Maria on todella kapinallinen, sillä hän ei ole omistanut vaakaa enää kolmeen vuoteen. Kolumneissaan Maria käy läpi omaa onnistunutta elämänmuutostaan.
