Hyppää pääsisältöön

Riina Katajavuori: Mitä teet, kun kukaan ei katso?

Kolumnistikuva
Kolumnistikuva Kuva: Erik Vierkens Riina Katajavuori

Istuin baarissa työkavereiden kanssa, neljä miestä ja minä. Yksi muusikko ja neljä runoilijaa. Oli levollista. Kukaan ei ottanut kuvia. Harmi, sillä salaa sisimmässäni olisin halunnut jakaa illastamme kuvan Facebookiin. Työpostaus, vähän niinku.

Muusikko kertoi, että jos olisimme Tokiossa, meillä olisi baaripöydän lasitason alla omat screenit, joilta voisimme kukin katsoa mitä ikinä halusimme. On tärkeää voida eristäytyä silloin, kun ympärillä on muita. Japanilaiset osaavat väenpaljouden keskellä hallita oman tilan, sulkeutua. Vähän kuin me suomalaiset.

Yksi runoilijoista ennusti, että tulevaisuudessa ilmaantuu kahviloita ja baareja, joiden konseptina on kieltää älylaitteiden käyttö. Kukaan ei saisi näplätä kännykkää. ”Se olisi varma hitti. Pian ihmiset ovat valmiita maksamaan sellaisesta. Että oltaisiin läsnä, irti.”

Olen viime aikoina koettanut kirjoittaa runoja. Keskittyminen on vaikeaa, sillä kammioon tunkee koko ajan sähköpostia, Whatsapp-viestiä, tekstiviestiä, ääniviestiä, Messenger-viestiä, Facebook-linkkiä sun muuta.

Muutkin kuin runoilijat joutuvat nykyään olemaan oman työpäivänsä ja työtehonsa kellokortittajia ja vapaa-aikansa poliiseja. En saa mennä Faceen ennen kuin olen tehnyt sitä ja sitä. Sulje sähköposti aina käytön välillä. Laita ryhmäkeskustelujen merkkiäänet puhelimesta äänettömälle, tai edes värinälle. Unohda viikonloppuna hetkeksi Instagram, niin muistat siivota tai laittaa ruokaa ennen kuin kaaos ja nälkä yltyvät.

Ylioppilasteatterin XL-esityksessä häly ja some-eläminen otettiin lähitarkasteluun. Siinä käsiteltiin paitsi tv-juontajan salakatselujupakkaa myös ylipäätään ihmisten halua kuvata ja jakaa itseään jatkuvasti. Arkisia tubettajia, somettajia, postaajia, oman takapuolensa vimmaisia kuvaajia, meitä kaikkia selfie-aikakauden ihmisiä.

Esityksen suuri kysymys oli: Mitä teet, kun kukaan ei katso? Ja onko sellaisella tekemisellä mitään arvoa?

Sirpa Riuttalan ohjaamassa XL-esityksessä visioidaan kutkuttava tosi-tv-formaatti, Mun on pakko Finland, jossa kansalaiset saavat tunnustaa noloimmat, turhimmat ja tyhmimmät pakkomielteensä. Kuka ottaisi tuotantoon?

Johannes Ekholmin romaani Rakkaus niinku koostuu muka-litteroiduista muka-autenttisista keskusteluista sekä kahden eri puolilla Eurooppaa olevan ihmisen, Joonan ja Sadgirl-nimimerkin maailmantuskaisista chattiviesteistä. Kolmekymppinen päähenkilö Joona kyseenalaistaa kaiken sen, missä paraikaa kahlaamme polviamme myöten. Mihin Facebook-tykkäyksillä pyritään? Ovatko ne vain vaihdantataloutta? Mitä tarkoittaa Facebook-kaveri? Onko hienoa, että niitä on mahdollisimman monta vai mahdollisimman vähän? Mitä on työ, niinku? Mitä kaikkea olemme valmiit myymään ilmaiseksi – näkyvyyttä vastaan? Miksi omaishoitaja tai lastentarhanopettaja saavat vähemmän palkkaa kuin konsultti? Entä onko kirjailijantyöllä mitään oikeutusta? Mitä on knausgårdilainen ”rehellisyys”?

Joona on kunnianhimoinen vakavikko, mutta teos on hassu ja kepeä ja jankuttava. Supermarket”nauhoitteessa” se irvii ruokahifistelijöille. Kalliolaisten hipsterien aamuyön sekoiluissa kuvataan mediatyöttömien hörhellystä. Ekholmin teos yrittää, pinnistää, koettaa saada ajasta kiinni, ja saakin.

Google Hangouts -nettipuheen nostaminen kirjan oleelliseksi sisällöksi on erityisen silmiäavaavaa ja vallankumouksellista. Arvostan romaani-lajityypin kyseenalaistamista ja pyrkimystä tallentaa ajan henkeä, ottaa kiinni jostakin, joka meni jo. En tiedä milloin olisin lukenut näin virkistävää rimpuilua.

Kolmas teos, joka loisteliaasti räpiköi ajassamme, on norjalainen tv-sarja Skam. Siinä chattiviestit on nostettu arvoonsa ja ne näkyvät katsojalle tv-ruudulla. Lukiolaisnuoret livettävät ja mesettävät sujuvasti yhtaikaa. IPhonet ovat aina auki, surisemassa ja sekaantumassa tilanteisiin. Skamissa 2010-luku ei kuitenkaan valtaa määräänsä isompaa roolia. 17-vuotiaiden tunteet ja intriigit ovat tunnistettavia ja ajattomia. En tunne katsovani sarjaa nuorista, vaan ihmisistä. Vain silloin, kun rakastavaiset riitelevät eivätkä löydä sanoja, muistan, että tuollaista se oli. Hirveästi pakahdusta, muttei kykyä muotoilla tunteita sanoiksi, ymmärrettävään muotoon.

Tätä kolumnia kirjoittaessani tsekkasin Whatsapp-viestit kerran, vastasin yhteen, huomasin että meilejä oli tullut, mutta en avannut niitä. Facebook oli kiinni. Worldometers-väestönlaskuri oli päällä. Siitä näen, että tätä kirjoittaessani Filippiineille syntyi 26 vauvaa. Ehkä enemmänkin, sillä varmasti näinä minuutteina Filippiineillä joku myös kuoli.

Kirjoittaja on Yle Radio 1:n Kultakuume-ohjelman kolumnnisti.

  • Synkin hetki kuvaa Britannian kohtalonhetkiä – Yksi kohtaus melkein pilaa Churchill-elokuvan

    Synkin hetki (Darkest Hour) luottaa populismiin

    Dunkirkin eli Dunkerquen evakuointioperaatio Dynamo on Britannialle samaa kuin meille talvisota, häviön partaalta koko valtakunnan pelastanut onnistunut myyttinen sotaoperaatio, josta tehdään yhä uudestaan elokuva. Juuri nyt Brexitin ollessa kuuma neuvottelukysymys yleisöjä lämmittelee Synkin hetki (Darkest Hour), jossa Winston Churchill pelastaa Britannian. Mutta antaako elokuva Churchillista oikean kuvan?

  • Minne suunnata kaukosäädin vuonna 2018 – suuri tv-sarjaopas

    Laadukasta tv-draamaa on tarjolla enemmän kuin ehdit katsoa.

    Laadukasta tv-draamaa on tänä vuonna tarjolla enemmän kuin ehdit katsoa. Pidit sitten scifistä tai historiasta, tämä opas auttaa löytämään satojen uusien kausien joukosta juuri ne oikeat. Hullummaksi sen ei pitänyt mennä. Käsikirjoitettuja tv-sarjoja tuotettiin vuonna 2017 yli 500 kautta, mikä on enemmän kuin koskaan ennen. Tänä vuonna määrä ei ainakaan vähene.