Hyppää pääsisältöön

Kuinka suomea opittiin kirjoittamaan?

Keskiaikainen veistos kirkossa. Kuvattuna Neitsyt Maria Jeesus-lapsen kanssa, joku rukoilee polvillaan. Piru tarjoaa kirjaa (?)
Keskiaikainen veistos kirkossa. Kuvattuna Neitsyt Maria Jeesus-lapsen kanssa, joku rukoilee polvillaan. Piru tarjoaa kirjaa (?) Kuva: CC0 Suomen Kansallismuseo Neitsyt Maria,Piru,jeesus-lapsi

Älä pidä tätä lukemaasi itsestäänselvyytenä! Usea vuosisata ja monen lahjakkaan kielenkehittäjän elämäntyö tarvittiin, että suomen kielelle saatiin luotua yhtenäinen rakenne, kirjoitustapa ja sanasto.

Suomi on on ollut historiansa aikana osa niin Ruotsia kuin Venäjää. Alunperin yhtenäistä suomen kieltä ei ollut. Eri puolilla maata puhuttiin paikallisia murteita, eikä kielellä ollut kielioppia tai kirjoitusta. Kirkoissa luettiin 1400-luvulta lähtien Isä meidän rukous, rippisanat, uskontunnustus ja Ave Maria suomeksi. Myös kansankielisiä saarnoja pidettiin. Niitä todennäköisesti myös kirjoitettiin muistiin, mutta yhtään käsin kirjoitettua yhtenäistä suomenkielistä tekstiä ei keskiajalta ole säilynyt.

Keminmaan keskiaikainen harmaa kivikirkko. Edessä kiviaita.
Keminmaan keskiaikainen harmaa kivikirkko. Edessä kiviaita. Kuva: CC0 keminmaan keskiaikainen kirkko

Vanhin muistiin merkitty suomenkielinen virke on löytynyt Nürnbergin kaupunginkirjastosta vuoden 1450 paikkeilla kirjoitetusta matkakertomuksesta. Turun piispa (Maunu Tavast tai Olavi Maununpoika) oli lausunut saksalaiselle vieraalleen:

Mÿnna thachton gernast spuho som̄en gelen Emÿna daÿda.

Saksalaisen kirjoitussäännöstön takia lauseen sisältöä on vaikea hahmottaa, mutta oikeinkirjoituksen nykyaikaistaminen selkeyttää tekstin: ”Minä tahdon kernaasti puhua suomen kielen, en minä taida.” Piispa oli siis pahoitellut vieraalleen sitä, ettei osannut puhua suomea.

Uskonpuhdistuksen myötä suomi tuli koko jumalanpalveluksen kieleksi. Raamattu ja liturgiset kirjat oli siksi saatava suomeksi. Maahan tarvittiin suomea osaavia pappeja. Kouluihin piti sen vuoksi saada suomen kielen opetusta, ja sitä varten tarvittiin oppikirjoja.

Mikael Agricolan Abckirian kansilehti
Mikael Agricolan Abckirian kansilehti Kuva: CC PD Abckiria,Mikael Agricola

Suomen kirjakielen historia alkaa 1540-luvulta, jolloin painettiin ensimmäiset suomenkieliset kirjat: Mikael Agricolan Abckiria (1543), Rucouskiria (1544) ja Se Wsi Testamenti (1548). Suomennoksissaan Agricola otti mallia lähdekieltensä ruotsin, saksan ja latinan oikeinkirjoituksesta. Näistä kolmesta vain latinalla oli jo tuohon aikaan vakiintunut ortografia eli oikeinkirjoitus. Niinpä Agricolan ja muiden 1500-luvun kirjoittajien teoksissa on suomen äännerakenteeseen soveltumattomia kirjoitusasuja ja paljon horjuntaa: he merkitsivät toisaalta samaa äännettä eri kirjaimin ja toisaalta samalla kirjaimella eri äänteitä.

Nijn sine öne, cosca hen petettijn, piti hen yhden Ectolisen, iossa hen otti leiuen, kijtti henen taiualista Isens, ia annoi opetuslastens ia sanoi. Ottacat ia söket, teme on minun Rumin, ioca teiden edhesten wlosannetan, Se tehckette minun muistoxeni.

Sitaatti on katkelma Agricolan käännöksestä ehtoollisen asetussanoista (1. Kor. 11:23–24) Sitä ei tule lukea kuten nykysuomea. Ääneen luettuna se olisi kuulostanut suunnilleen tällaiselta: Niin sinä yönä, koska hän petettiin, piti hän yhden ehtoolisen, jossa hän otti leivän, kiitti hänen taivaallista Isääns, mursi ja annoi opetuslastens ja sanoi: "Ottakaat ja syökäät, tämä on minun ruumiin, joka teidän eδestän ulosannetaan. Se tehkäätte minun muistokseni."

1500-luvun lopulla ja 1600-luvun alussa julkaistiin suomeksi niin vähän kirjoja, että suomen kirjoitussäännöstön kehitys oli hidasta. Nykylukijalle silloisten julkaisujen ehkä suurin yksittäinen ongelma on jälkitavujen pitkän vokaalin merkintä yhdellä vokaalilla.

Vasta vuonna 1642 julkaistussa koko Bibliassa eli Raamatussa oikeinkirjoitus oli huomattavasti parempaa kuin aiemmissa suomenkielisissä kirjoissa. Uuden Biblian kieliasusta vastasi Maskun kirkkoherra Henrik Hoffman, joka oli nimitetty piispa Eskil Petraeuksen johtamaan raamatunsuomennoskomiteaan juuri oivallisen suomen kielen taitonsa vuoksi. Suomenkielisen raamatun historiasta lisää täällä.

Skandinavian kartta, piirtänyt Daniel de la Feuille vuonna 1706
Daniel de la Feuille, 1706 Skandinavian kartta, piirtänyt Daniel de la Feuille vuonna 1706 Kuva: CC0 daniel de la feuille

Vielä 1700-luvulla sama sana voitiin kirjoittaa eri tavoin samassakin tekstissä. ”Yksi äänne – yksi kirjain” ‑periaate vakiintui vasta 1800-luvun lopulla. Kirjakieli alkoi hitaasti uudistua heti 1810-luvun alusta. Vasta 1820-luvulle tultaessa itämurteiden vaikutus alkaa tuntuvammin näkyä aiemmin lähes yksinomaisesti länsimurteisiin pohjautuneessa kirjakielessä. Murteiden taistelun päätyttyä kompromissiin kirjakieli alkoi vakiintua.

Seuraavat vuosikymmenet olivat etenkin tuntuvan sanaston kasvun kautta, mutta myös syntaksi eli lauserakenne uudistui. Vielä vakiintumattomista äänne- ja muotopiirteistä useimmat alkoivat vakiintua nykyiselleen viimeistään 1870-luvulla, minkä takia nykysuomen katsotaan alkavan jo noin vuodesta 1880.

Tämä artikkeli pohjautuu Kotuksen eli Kotimaisten kielten keskuksen verkkosivuston Kirjasuomea koskeviin artikkeleihin. Sivustolta löytyy paljon artikkeleita, sanakirjoja ja aineistoja kaikille suomen kielen historiasta kiinnostuneille.

kuva sanomalehdestä, jossa venykekirjoitusta
kuva sanomalehdestä, jossa venykekirjoitusta Kuva: Kansalliskirjaston historiallinen sanomalehtikirjasto Suometar,Venykekirjoitus

Erikoinen luku kirjoitetun kielen historiassa on 1800-luvulla vaikuttaneen fennomaanin Wolmar Schildtin (Wolmari Kilpinen, W. Kilpinen) ponnistelu venykekirjoituksen vakiinnuttamiseksi Suomen kielessä. Lahjakas ja monipuolinen Schildt oli muun muassa Jyväskylän piirilääkäri ja pankki- sekä sanomalehtimies. Hän kehitti menestyksekkäästi suomen kieltä ja kotiseutuaan, mutta venykekirjoitus oli päähänpinttymä, jota hän ei onnistunut lyömään läpi. Wolmar Schildtistä ja venykekirjoituksesta kertoo Aristoteleen kantapää -ohjelmassa kamarineuvos Erkki Fredrikson. Ohjelman ovat toimittaneet Pasi Heikura ja Tina Cavén.

Kommentit
  • "Onko musta ollenkaan tähän, kun nuo muut on niin sairaan hyviä?" Lahjakkaan suvun vesa Aili Ikonen epäili pitkään, onko hänestä ammattimuusikoksi

    Musiikki on muusikko Aili Ikoselle intohimo.

    Erityisesti jazzlaulajana tunnettu muusikko Aili Ikonen kasvoi musiikin ympäröimänä. Korpilahdelta kotoisin oleva Ikonen pomppi lapsena Joutsenlammen finaaliosaa veljensä Osmon kanssa olohuoneen sohvan ympärillä ja harjoitteli pieteetillä viulunsoittoa viisivuotiaasta alkaen. Silti ura muusikkona ei ollut itsestäänselvyys.

  • Sanat haltuun rap-riimein

    Sanat haltuun -hanke auttaa nuoria löytämään äänensä.

    Rap-musiikki voi olla väylä parempaan luku- ja ilmaisutaitoon. Musiikkia kuunnellessa voi päähän tarttua myös muutama yhteiskunnallinen ajatus. Vielä enemmän kuhinaa päähän syntyy, jos alkaa itse luoda riimejä. Kirjallisuus- ja taidekriitikko, toimittaja sekä opettaja Aleksis Salusjärvi pohti, miksi lukeminen koetaan jotenkin epämiehekkääksi harrastukseksi.

  • Avaruusromua: Psykedeelinen äänikone nimeltä TONTO

    Mitä jos rakennettaisiin maailman suurin syntesoija?

    Malcolm Cecil ja Robert Margouleff kohtasivat 50 vuotta sitten New Yorkissa, tuolloin uudessa Media Sound -studiossa. Heillä oli idea. Mitä jos hankittaisiin useita syntesoijia ja soitettaisiin niitä yhtaikaa? Ja jos kytkettäisi in ne toisiinsa, toimimaan yhdessä, siinä meillä olisi elektroninen orkesteri. Idea hahmoteltiin kiinalaisen ravintolan pöytäliinaan ja se päätettiin toteuttaa. Alkoi syntyä psykedeelinen äänikone nimeltä TONTO. Toimittajana Jukka Mikkola.

  • Miten kapula joutui kieleen?

    Kapulakielestä yleiskieleksi yhteistyöllä.

    Muuntojoustava palveluyhteenliittymä – mitä siitä pitäisi ajatella? Koskeeko se minua? Virkamiehiltä saa vaatia selkeää kielenkäyttöä.  Hallintolain yhdeksäs pykälä velvoittaa viranomaiset käyttämään asiallista, selkeää ja ymmärrettävää kieltä. Selkeä kieli on tärkeä osa julkisen toiminnan avoimuutta ja läpinäkyvyyttä.

Uusimmat sisällöt - Kulttuuri