Hyppää pääsisältöön
Aihesivun Pietari K. kävi täällä pääkuva

Antakaa happea! Maailmanloppu tulee punavihreässä kuplassa

Pietari K. kävi täällä -sarjan osa 7
Pietari K. kävi täällä -sarjan osa 7 Kuva: Yle / Annukka Palmén-Väisänen Kirjojen Suomi,pietari k

Onko kivaa, että vihdoin ollaan päästy modernin yhtenäiskulttuurin paineista omiin kupliimme nyhjäämään? 2000-luvun alun Suomessa ilmestyi kaksi romaania, jotka kertoivat yhteisesti jaetun todellisuuden korvautumisesta virtuaalisilla korvikkeilla. Maailmanloppu voi tulla monella tapaa – myös yksinäisyydessä.

Vuoden 2015 eduskuntavaalien alla keskustelu suomalaisen yhteiskunnan sisäisestä hajaannuksesta kiihtyi, ja julkisuudessa alettiin puhua halveksuen niin punavihreistä kuin perussuomalaisistakin kuplista. Oli vaikea hahmottaa kuka kuului mihinkin kuplaan, mutta eri kuplien edustajat kyllä tunnistivat itsensä ja toisensa.

Minullekin tuli krapula joutuessani myöntämään oman kuplani ahtauden. Krapula johtui kai siitä, että koko lyhyen elämäni ajan olin kuullut postmodernia taivastelua siitä, että suomalaisen yhteiskunnan luokkajako on mennyttä ja vastakkainasettelun aika on ohi. Luultiin, että sosiaalisen median ja kehittyvän kahvilakulttuurin myötä voitiin valita ne ihmiset, joiden kanssa haluttiin olla tekemisissä.


Eräs ystäväni, kognitiotieteilijä, sanoi että ihmismieleen olisi kehittynyt ja valikoitunut “sisäryhmämoduuli” joskus myöhäisen pleistoseenin aikaan. Kuplautumisen kokemus liittyisi siis ihmisen lajityypillisiin sosiaalisiin piirteisiin. Globalisoituneessa nykyajassa yhteiskunnallisista kuplista tulee hankala poliittinen vyyhti.

Vaikka ei haluaisi hypätä ihan pleistoseeniin asti, suomalaisen yhteiskunnan kuplautuminen oli kuitenkin alkanut jo ennen vuotta 2015, ja tässä kehityksessä Arto Salmisen Kalavale (2005) ja Leena Krohnin Mehiläispaviljonki (2006) ovat valaisevia. Ne lausuvat hyvin täsmällisesti suomalaisen politiikan uhat 2000-luvulla.

Kirjat toimivat fantasian muotoon puettuina yhteiskunnallisina tapauskertomuksina, ja niiden mukaan kuplan sisällä on tosi yksinäistä.

Pietari K. kävi täällä -sarjan osa 7, kapea vinjetti.
Pietari K. kävi täällä -sarjan osa 7, kapea vinjetti. Kirjojen Suomi,pietari kylmälä

Kalavale kertoo Auschwitz-nimisen tositelevisio-ohjelman tekemisestä. Ohjelmassa huono-osaiset ihmiset rääkkäävät toisiaan rahapalkinnon toivossa. Kalavale on analyysi sadomasokistisesta yhteiskunnasta, jossa voitontavoittelu ja väkivalta ovat korvanneet yhteisöllisyyden.

Teoksen päähenkilö on pitkän uran tehnyt televisiotuottaja Fisu-Hanski. Fisu-Hanskin rakastajatar Oona ja lähin työntekijä, markkinointihenkinen Kasperi, saavat läpi ideansa suomalaisen rupusakin keskitysleiri-realitysta.

Auschwitzin asetelma on groteski ja kohtuuton, ja se muistuttaa niin keskitysleireistä kuin Big Brotheristakin. Kasperi oikeuttaa televisio-ohjelman raakuuden sillä, että se heijastelee yhteiskunnan väkivaltaisuutta ja työelämän raaistumista.

On kuitenkin epäselvää minkälaista todellisuutta Auschwitz-ohjelma heijastaa, koska Kalavaleessa koko todellisuudelta on pudonnut pohja pois. Todellisuus on joutunut sijoiltaan, koska työelämä on muuttunut abstraktiksi ja vauraus jakautunut uudelleen.

Todellisuus on joutunut sijoiltaan, koska työelämä on muuttunut abstraktiksi.

Kasperi on omalla tavallaan visionäärinen, kun hän sanoo, ettei kenenkään tarvitse enää miettiä mikä on hyvää ja mikä pahaa, koska “ihmiset ei enää tiedä kenen kanssa ne on taloudellisesti tekemisissä.”

Kalavaleen yhteiskunnallinen analyysi liittyy ennen kaikkea palkkatyön muutoksiin. “Taloudellisesti toisten kanssa tekemisissä oleminen” on tarkoittanut modernissa yhteiskunnassa pitkälti työn tekemistä.

Palkkatyö on tarkoittanut paitsi toimeentuloa myös yhteiskunnallista arvoasemaa, jota on sitten voinut ainakin yrittää parantaa työtä tekemällä. Samalla yhteinen käsitys työstä on auttanut ymmärtämään esimerkiksi yhteiskunnallisen eriarvoisuuden mekanismeja ja taistelemaan niitä vastaan vaikka lakkoilemalla.

Kalavaleessa eletään yhteiskunnassa, jossa ihmistyön arvo on kadonnut tai ainakin muuttunut epäselväksi. Auschwitz-ohjelman pitkäaikaistyöttömät kauppaavat televisiossa pelkkää omaa ruumistaan ja olemistaan jopa siihen mittaan, että ovat valmiita kuolemaan saadakseen palkkion.

Palkkatyöläisen on romaanissa korvannut semioottinen työläinen, jonka menestyminen on kiinni kyvystä käyttää kieltä. Fisu-Hanski epäilee, että hän on pudonnut kelkasta, koska ei aina ymmärrä mitä Kasperi tarkoittaa “semioottisilla arvonkantajilla”, “merkityksen siirtymillä” ja “kommunikaatiostrategioilla”. Tämän uuskielen puhujat muodostavat oman kieliyhteisönsä ja yhteiskuntaluokkansa, jonka vaalima salaisuus on, että “sanat eivät tarkoittaneet mitään”. Kunhan niitä osaa käyttää.

Koska romaanin ihmiset eivät tiedä kenen kanssa ovat “taloudellisesti tekemisissä”, he eivät myöskään tunne toisiaan. Kalavaleen ihmiset elävät eri maailmoissa ja omien mutkikkaiden kielipeliensä vankeina.

Pietari K. kävi täällä -sarjan osa 7, kapea vinjetti.
Pietari K. kävi täällä -sarjan osa 7, kapea vinjetti. Kirjojen Suomi,pietari kylmälä

Leena Krohnin Mehiläispaviljonki jakaa Kalavaleen filosofian siitä, että kieli synnyttää maailman. Mehiläispaviljongin maailma koostuu monista rinnakkaisista ja päällekkäisistä todellisuuksista, joilla on omat toimintamekanismit.

Leena Krohn on myös itse haastatteluissa sanonut, että hänen tuotantonsa perusajatus liittyy todellisuuden illusoriseen luonteeseen. Jokainen ihminen on oman kielensä, ruumiinsa, sosiaalisuutensa ja älykkyytensä vanki, ja todellisuus on aina näiden heijastumaa.

Mehiläispaviljonki on kertomus vanhasta mielisairaalarakennuksesta, jossa erilaiset kerhot ja klikit pitävät majaansa. Tämä mehiläispaviljongiksi kutsuttu rakennus on kuin pienoiskokoinen yhteiskunta, jossa heimoutuminen on korvannut yhtenäiskulttuurin.

Talossa päämajaansa pitävät ryhmittymät (Lipograafit, Kurkkulaulajat, Kunnallistieteen edistäjät...) elävät omien ennakkoluulojensa ja yksityisten havaintojensa keskellä. Romaanin alaotsikko on Kertomus parvista, ja jokaisella parvella on omaan havaintokykyynsä ja joukkoälyynsä perustuva maailmansa.

Visiossa joukkoäly haiskahtaa tunkkaiselta ja rajaa ulkopuolelleen ne jotka eivät kuulu joukkoon.

Nykyään puhutaan paljon joukkoälystä ja joukkoistamisesta. Leena Krohnin teoksen visiossa joukkoäly haiskahtaa tunkkaiselta ja ahtaalta. Se rajaa ulkopuolelleen ne, jotka eivät kuulu joukkoon. Jos asiaa ajatellaan koko kansan hahmottamisen kannalta, Krohnin tulevaisuudessa ei ikään kuin ole enää väestöä, joka voitaisiin hahmottaa vaikka väestölaskennalla, koska joukkoistamisesta on tullut ainoa tutkimusmetodi.

Eräs Mehiläispaviljongin kertomuksista käsittelee tiibetiläistä myyttiä tulpasta. Tulpa on mielikuvituksen tuottama fyysinen olento, joka voi alkaa elää omaa elämäänsä kuvittelijastaan huolimatta. Eräs Mehiläispaviljongin henkilö kuvittelee itselleen tällaisen tulpan, joka herää henkiin. Pahaksi onneksi hänen isänsä ihastuu luomukseen, ja poika alkaa juonia oman tulpansa murhaamista.

Tulpa on äärimmäinen esimerkki yhteisön sisään rakentuvista kuplista ja tyhjiöistä. Mehiläispaviljongin tulpa-kertomuksessa toiset ihmiset muuttuvat ainoastaan omassa kuplassaan kelluvan minän jatkeiksi. Tulpa luodaan kielessä ja mielessä, ja kun toinen lakkaa olemasta toinen, myös ihmisten keskinäinen eettinen suhde on vaarassa. Ilmeisesti isän tyttöystävän murhaa suunnitellut poika joutuukin kertomuksessa mielisairaalaan.

Maailmanloppu on lähellä (ellei jo saapunut).

Krohnin ja Salmisen teokset kertovat yhteiskunnasta, jota koossa pitävä liima on kuivahtanut. Heimot ja klikit ovat korvanneet selkeät yhteiskuntaluokat, kielellinen osaaminen on korvannut muut taidot, työ on muuttunut epämääräiseksi ja ihmisen koko elämää riistäväksi. Maailmanloppu on lähellä (ellei jo saapunut).

Kaunokirjallisuuden lukeminen liian suorana todellisuuden peilinä on usein vaarallista, sillä kaunokirjallisuuden voima on sen kyvyssä keksiä mahdottomia. Kalavaleen ja Mehiläispaviljongin väitteet Suomesta kannattaa kuitenkin ottaa tosissaan. Ne ovat kuvauksia todellisuuden muuttumisesta erilaisten virtuaalisuuksien moninaisuudeksi.

Kumpikaan teos ei ole kovin optimistinen tulevaisuuden suhteen. Kalavaleen pahaenteisyydelle on vaikeaa löytää voittajaa Suomen kirjallisuudestaan. Myös Mehiläispaviljonki on pohjimmiltaan surumielinen kuvaus todellisuuden pirstoutumisesta.

Toisten ymmärtämisen puute tuottaa eriytymistä ja eriytyminen yksinäisyyttä.

Suomalaisen yhteiskunnan uhat eivät liity niinkään erilaisten poliittisten ryhmien kamppailuihin, vaan yhteiskuntaluokkien ja sosiaalisten ryhmien, elitiin ja rahvaan, ammattilaisten ja kouluttamattomien eriytymiseen toisistaan. Toisten ymmärtämisen puute tuottaa eriytymistä ja eriytyminen yksinäisyyttä.

Ihmiskuplat elävät omassa virtuaalisessa todellisuudessaan, jonka kosketuspinta muuhun maailmaan on heikko ja pelokas. Mitä enemmän toisiaan ymmärtämättömiä pieniä kuplia yhteiskuntaan syntyy, sitä vaikeampaa on hahmottaa keitä me olemme.

Kun jaettua maailmaa ei ole, paikalle tilataan usein mainostoimisto. Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlallisuuksien iskusana “yhdessä” alkaa tuntua aika käppäseltä laastarilta, jos todellisuus on niin pirstaloitunut ja synkkä kuin Krohnin ja Salmisen teokset analysoivat.

Ottakaamme siis itsenäisyyden juhlavuoden motoksi “erikseen”, sillä todellisuus pitää ensin kohdata jos sitä haluaa muuttaa.

Pietari K. kävi täällä -sarjan osa 7, kapea vinjetti.
Pietari K. kävi täällä -sarjan osa 7, kapea vinjetti. Kirjojen Suomi,pietari kylmälä

Artikkeliin liittyviä linkkejä

  • Eläköön ikuisesti #Suomi100 - pakkopullaan tukehtuu mielellään

    Poimi Pietari K. kävi täällä -essee ja podcast täältä

    Olen nyt tarkastellut Suomen satavuotisjuhlia tietyllä tavalla aitiopaikalta viimeisen vuoden ajan toimittajana Ylen Kirjojen Suomi -hankkeessa ja oloni on toiveikas. Tämä Suomi100-juhlinta tuntuu nimittäin sopivan keveältä ja ilahduttavan tyhjältä, aivan kuten nationalismin jälkeiseen maailmaan kuuluukin. Lue essee tai kuuntele podcast täältä!

  • Maalle mars! Suomalaisen maaseudun epäromanttinen historia

    Poimi Pietari K. kävi täällä -essee ja podcast täältä

    Kaupunkilaisille on luonteenomaista, että he haluaisivat olla maalaisia - ainakin silloin tällöin. Yleensä tämä halu tulee silloin kun ahdistaa, on kiire tai sää on huono. Näinä hetkinä kaupunkilaiset ajattelevat lapsuuden pitkiä kesiä mummolassa ja miettivät, että olisiko meistäkin maalaisiksi. Ajatus kuitenkin haihtuu nopeasti, kun kaupunkilaiset tajuavat, että sama ahdistus, kiire ja huono sää jatkuvat myös maalla. Lue essee tai kuuntele podcast täältä!

  • Ikkunat auki pohjoiseen! Saamelainen kirjallisuus on modernimpaa kuin suomalainen

    Pietari K. kävi täällä -essee ja podcast

    Suomessa on vieläkin vallalla sellainen ennakkoluulo, että saamelaisuus on jotenkin perinteistä ja alkuperäistä. Tosiasiassa koko saamelainen kulttuurielämä ja taide on modernia, sanoi kirjailija, muusikko ja kuvataiteilija Nils-Aslak Valkeapää haastattelussa jo vuonna 1999. Onko se mahdollista – ja miten? Kuuntele podcast tai lue essee täältä!

  • Viekää vaikka munat, mutta kulutusta en lopeta! Kolmen dystopian totuus kapitalismista

    Poimi Pietari K. kävi täällä -essee ja podcast täältä

    Margaret Atwoodin romaaniin perustuva hittisarja The Handmaid’s Tale -sarja on dystopia naisten orjuuttamisesta, mutta se kertoo ennen kaikkea ilmastonmuutoksesta. Ehkä dystopiakirjallisuuden suosio johtuu siitä, että muutokset tuntuvat mahdottomilta toteuttaa demokraattisesti. Selviämmekö planetaarisista haasteista ilman toisten orjuuttamista ja väkivaltaa? Lue essee tai kuuntele podcast täältä!

Kirjojen Suomi