Hyppää pääsisältöön

Rikas resitaali yksin viululle

Runsas vuosi sitten ensimmäisen Bach2 The Future -levynsä julkaissut Fenella Humphreys on persoonallinen solisti, joka on onnistunut tuottamaan kiinnostavan teoskokonaisuuden Bachin Sooloviulusonaattien ympärille. Varta vasten tilatut uudet teokset sekä kokonaisuutta täydentävät klassikot muodostavat resitaaliohjelman, jota Humphreys on esittänyt useilla festivaaleilla. Projektin toinen levyllinen tuli ulos viime syksynä ja pitää yhä kutinsa.

cd-levyn kansi
cd-levyn kansi CD-levyt

Humphreys on tilannut teoksia kuudelta britti-nykysäveltäjältä projektiaan varten. Toiseen julkaisuun näistä pääsi viime vuonna menehtyneen Peter Maxwell Daviesin Sonatina for Violin Alone sekä kahden nuoremman polven säveltäjän teokset. Adrian Suttonin Arpeggiare Variations on sävelkieleltään perinteisen tonaalinen, mutta mielikuvituksella ja luontevalla keksinnällä kokoonpantu variaatiosarja. Se tuntuu sopivan Humphreysin käteen kuin hansikas ja on aidosti musiikkia, joka on sävelletty muusikon itseilmaisun välineeksi. Sama tunne välittyy läpi levyn: Humphreysin missio, sooloviuluohjelmiston rikastaminen, ja hänen läpeensä, joka hetken kokeva soittonsa on poikinut maailmaan hienoja teoksia.

Oma lempparini on vuonna 1956 syntyneen Sally Beamishin Intrada e fuga, joka yhdistelee Bachin polyfonian mallia viitteellisesti norjalaisen Harding-viulun kansanmusiikkieleisiin. Kohtaamisesta syntyy Fenella Humphreysin käsissä jotain aidosti ovelaa. Se edeltää levyn kontekstikappaletta, Johann Sebastian Bachin Kolmatta sooloviulusonaattia C-duuri ja nivoutuu siihen tavalla, joka onnistuu kohottamaan kumpaisenkin arvoa entisestään – jopa Bachin.

Bachin C-duurisonaatin majesteettinen kymmenminuuttinen fuuga on monella tapaa koko levyn ydin. Humphreys käy siitä otsikkonsa mukaisesti Bach to the Future eli takaisin tähän päivään Maxwell Daviesin Sonatinan kautta. Maxwell Davies aloittaa muistumalla Bachista ja käy läpi useampia muitakin viulisteille tuttuja hetkiä; teoksen nimi Sonatina for Violin Alone tuntuisi viittaavan yksinäisyyteen – solistin vai yleisemmin, jääköön se tässä pohtimatta.

Eugéne Ysaÿen Sonaatin nro 3, ”Balladin”, jonka Ysaÿe sävelsi George Enesculle, Humphreys soittaa sisäistyneen intohimoisesti kuin romantiikan läpitunkemat vanhanajan virtuoosit. Levyn päättävät Igor Stravinskyn Élégie ja Jean Sibeliuksen En glad musikant tuovat loppuun lempeän encoren täydentäen samalla sen rikasta ilmaisupalettia.

”Bach2 The Future Vol. 2”. Fenella Humphreys esittää Adrian Suttonin, Eugéne Ysaÿen, Sally Beamishin, Johann Sebastian Bachin, Peter Maxwell Daviesin, Igor Stravinskyn ja Jean Sibeliuksen sooloviuluteoksia. (Champs Hill Records, CHRCD118)

Kuuntele Uudet levyt 5.5.2017, toimittajana Ville Komppa.

  • Aina on tilaa yhdelle

    Aina on tilaa yhdelle

    Antonio Vivaldin Neljä vuodenaikaa levytettiin ensi kerran 1940-luvun alussa, yli 75 vuotta sitten. Sen jälkeen tästä ikisuosikista on tullut tallenteita tasaiseen tahtiin, ja osalla on ollut todellista kaupallista menestystäkin.

  • Lars Karlssonin laulavia säveliä

    Lars Karlssonin laulavia säveliä

    Ahvenanmaalta Helsinkiin jo 70-luvulla kotiutunut Lars Karlsson on pysynyt vuosikymmenten saatossa uskollisena ilmaisulleen. Nyt Lapin kamariorkesteri ja klarinettivelho Christoffer Sundqvist käyvät John Storgårdsin johdolla kiinni reilu kaksikymmentä vuotta myöhemmin valmistuneeseen klarinettikonserttoon.

  • Perinnetietoista amerikkalaista kvartetto-ilmaisua

    Perinnetietoista amerikkalaista kvartetto-ilmaisua

    Richard Danielpour ei ole amerikkalaissäveltäjistä sieltä kaikkein tunnetuimmasta päästä. Kuusikymppisen tekijän tyyli kääntyi sarjallisuudesta kohti yksinkertaisempaa ilmaisua 1980-luvulla. Samoihin aikoihin alkoi myös jousikvartettojen sarja, joista ensimmäinen valmistui 1983.

  • Synteesin jäljillä

    Synteesin jäljillä

    Kahden erilaisen musiikkikulttuurin- ja tyylin yhdistäminen ei ole mikään helppo juttu. Vaarana on niiden yhteen sulauttamisen sijaan vain kahden elementin epäsuhtainen yhtä aikaisuus. Monesti lopputuloksena onkin semi-eksoottinen sävelkieli, jossa kumpikaan yhdistelmän tyyleistä ei näyttäydy parhaalla mahdollisella tavalla parhaassa uudessa ympäristössään.