Jani Tanskanen
Yle
Runoteosten määrä on laskenut viime vuosina rajusti. Kirjallisuuskriitikko Fredrik Hertzberg tutustui vuoden runoantiin. Hän jäi kaipaamaan erityisesti ruotsinkielistä runoutta ja naisten ääntä. Lisäksi Hertzberg teki mielenkiintoisen havainnon uusvilpittömästä aikaudesta.
Tanssivan karhun runopalkintoraadille lähetetään joka vuosi merkittävä osa Suomessa julkaistuista runoteoksista. Tänä vuonna palkintoraadin luettavana oli neljäkymmentäkaksi teosta. Se on puolet vähemmän kuin viime vuonna.
Runouden nykytila ei onneksi tyhjenny kansien väliin painettuihin teoksiin, ja siksi runouteen liittyy myönteisiäkin merkkejä. Esimerkiksi ääneen luettava lavarunous on kukoistanut Suomessa jo jonkin aikaa. Runous kanavoituu saataville myös uusilla tavoilla. Esimerkiksi Jyväskylässä runous on päätynyt katukuvaan, kun kirjallisuustoimijat ovat heijastaneet runoja rakennusten julkisivuihin. Lisäksi runouteen erikoistuneet lehdet ovat yhä merkittäviä runouden julkaisijoita.
Joka tapauksessa Tanssiva karhu -palkinto kohdistetaan runoteokselle, ja se, mitä tarkoitetaan teoksella, on tavattu ainakin toistaiseksi hahmottaa varsin perinteisesti. Kun kustantamot harventavat runoteosten julkaisemista, palkintoraadilla on aina vain vähemmän luettavaa.
Missä naiset, missä ruotsinkielinen runous?
Tanssiva karhu -raadin tämänvuotinen puheenjohtaja, kirjallisuuskriitikko Fredrik Hertzberg ihmettelee, miksi runovuoden runoilijoista vain vajaa kolmasosa oli naisia. Silti Tanssivan karhun ehdokkaina on tasaisesti sekä miesten että naisten kirjoittamia teoksia.
Niin ikään suomenruotsalaisen runouden puute surettaa Hertzbergiä, joka on suomenruotsalainen itsekin.
– Ruotsiksi julkaistaan liian vähän runokirjoja. Aluskasvillisuus puuttuu, Hertzberg sanoo.
On Hertzbergillä myönteisiäkin havaintoja:
– Ilahduttavaa on, että nuorempia runoilijoita löytyy paljon ja että on monta eri tapaa runoilla. Runoilijoita on Paperi T:stä Erkka Filanderiin ja Elmeri Terhoon, Jenny Harjunpäästä Susanna Taivalsalmeen, Hertzberg kehuu.
Tarvitaan myös keskinkertaisia runokirjoja
Runoteosten väheneminen nousi otsikoihin jo alkuvuodesta. Ehkä kuitenkin runosadon vähäisyyden korvaa sen laatu? Tanssiva karhu -raadin puheenjohtaja Fredrik Hertzberg ei välttämättä ajattelisi niin.
– Tarvitaan myös keskinkertaisia runokirjoja. Runoudessa ei ole kyse vain kärjistä, pitää tutustua lisäksi runkoon ja juuristoon, Hertzberg sanoo.
Siksi runouskilpailu suuntaa parhaimmillaan huomiota runouteen yleisesti, ei vain ehdokasteoksiin. Sormien on syytä lehteillä muutakin kuin erikseen huomioitua runoutta.
Vuoden runoanti ei ollut pelkkää priimaa, vaan pieni osa kotimaan runokirjoista on selvästi suunnattu kirjoittajan lähipiirille. Hertzberg näkee niissäkin mieltä:
– Vaikka ne lähipiirille kirjoitetut runoteokset eivät edusta välttämättä taidetta ankarammassa mielessä, ne ovat usein kiinnostavia ja jopa hauskoja, tavalla tai toisella. Enemmistö niistä on lukemisen arvoisia, Hertzberg sanoo.
Runous on vakavoitunut
Vuoden runoteoksissa toistui tiettyjä teemoja, kielikuvia ja muuan asenne. Tuo asenne on Fredrik Hertzbergin mukaan vakavuus.
– Maailman poliittinen tilanne on sellainen, että olemme muuttuneet vakavammiksi, Hertzberg sanoo.
– Tämä näyttää olevan laaja trendi. Eletään post-ironista ja uusvilpitöntä aikakautta. Sen huomaa ehkä lähinnä runouden sävynä.
Uusvilpittömyydellä tarkoitetaan jotakuinkin sitä, että ironia ja kyynisyys väistyvät. Tahdomme olla taas vilpittömiä. Sanomme, mitä tarkoitamme – ainakin melkein.
Kuitenkin runouden aiheet ovat Hertzbergin mukaan pysyneet samoina kuin aina: elämä, kuolema, sukupuoli, läheisyys, menneisyys, yksilö ja yhteisyys.
– Suhteellisen harva runokirja käsittelee suoranaisesti esimerkiksi pakolaisia tai muita ajankohtaisia ilmiöitä, vaikka sellaisiakin löytyy yksittäisiä, Hertzberg lisää.
Muisti ja luurangot kiinnostavat runoutta
Monessa vuoden runoteoksista esiintyi luurankoja ja kalloja, sanoo Tanssivan karhun runoraadin vakiojäsenenä toimiva kulttuuritoimittaja Minna Joenniemi.
– Mutta runovuosi ei ollut synkkä. Kuolemaa ei käsitelty pelon kautta, vaan tutkien ja tunnustellen, Joenniemi tarkentaa.
Paljon käsiteltiin paitsi kuolemaa myös muistiin liittyviä kysymyksiä. Tämän havainnon teki Fredrik Hertzberg.
Ja toden totta: vuoden runoissa oli esillä niin yksilön muisti muistisairauksineen kuin yhteisön yhteisinä pitämät muistot eli kollektiivinen muisti.
Ehdokasteoksista esimerkiksi Tiina Lehikoisen Multa tuo esiin muistin sairauden, V. S. Luoma-ahon Mantraa on kuvattu muistin ja maiseman yhteensulautumaksi, ja Catharina Gripenbergin Handbok att bära till en dräkt tutkiskelee raadin mukaan yksilöllisen ja kollektiivisen muistin rajaa.
Tanssiva Karhu -raatilainen, toimittaja Minna Joenniemi arvioi Ylen Tanssiva Karhu -runopalkinnon vuoden 2017 ehdokasteoksia
Kuuntele Kultakuume, jossa käsitellään lavarunoutta
