Hyppää pääsisältöön

Autoritaarinen kapinointi

”Eurooppa? Käsite, joka ei lämmitä meitä. Edes sellaisen sodan jälkeen, joka vaikutuksiltaan ylittää kaiken aikaisemman, Euroopan idea ei voi menestyä: Eurooppa edustaa vain osakeyhtiötä, taloudellista rakennelmaa, konemaista, ulkopuolelta toimivana pidettyä yksikköä. Siltä puuttuu identiteettiä luova jännite, sielullinen syvyys ja historiallinen juurtuminen, ylevyys, lyhyesti: myytti. Eurooppa ei ole muuta kuin myöhäissyntyistä henkistä liberalismia.”

kirjan kansiteksti
Volker Weissin teoksen kansiteksti kirjan kansiteksti die autoritäre revolt

Nämä lauseet voisivat olla nykyajan eurooppalaisuuden vastustajan kirjoittamia, mutta ne ovat paljon vanhempia. Historiantutkija Volker Weiss on löytänyt ne Abendland-nimisestä saksalaisesta katolis-konservatiivisesta aikakauslehdestä vuodelta 1926. 1500-luvulla syntynyttä länsimaita tarkoittavaa Abendland-sanaa on korostettu saksankielisellä alueella eri aikakausina eri tavoin. Yksi käsitteen nousukausi oli juuri 1920-luvulla, kun vuosikymmenen alussa ilmestynyt Oswald Spenglerin teos Untergang des Abendlandes - Länsimaiden perikato - herätti suurta huomiota. Saksan katoliset arvostelivat Spengleriä ja tulkitsivat maan tappion ensimmäisessä maailmansodassa preussilais-protestanttisen yhteiskunnan romahdukseksi. He esittivät katolisuuden näkymänä paremmasta tulevaisuudesta ja ottivat Abendland-sanan johtavaksi käsitteeksi pyrkimyksessä uudistaa yhteiskuntaa poliittisesti ja kulttuurisesti.

Eurooppaa ja eurooppalaisuuden käsitettä määritellään ja hyödynnetään monin tavoin. Dresdenissä itäisessä Saksassa syksyllä 2014 alkoivat niin sanotut Pegida-mielenosoitukset. Pegida tulee sanoista länsimaiden islamisaatiota vastustavat patrioottiset eurooppalaiset. Eurooppalaisuus on näissä mielenosoituksissa tarkoittanut vastakohtaa arabi- ja yleensä muslimimaille, jossain määrin myös amerikkalaisuudelle. Weissin mukaan jotkut Dresdenin aktivistit olisivat haluneet puhua Pegadasta, jolloin olisi vastustettu nimenomaan Amerikkaa. Mitään eurooppalaista identiteettiä pegidalaiset eivät kuitenkaan edusta, vaan saksalainen nationalismi on ollut keskeistä.
Volker Weiss näkee nykyisen uusoikeiston aatteelliset juuret osaltaan juuri 1920-luvulla. Valtiosääntöteoreetikko Carl Schmitt on merkittävä esikuva, sanoo Weiss:

”Carl Schmittin mielestä totalitaariset valtiot ovat myönteisiä esimerkkejä taistelussa demokratioiden pöyhkeyttä vastaan. Hänen ajattelunsa on selvästi demokratian vastaista. Schmittin mukaan on perustettava yhteiskunta ja räätälöitävä kansainvälinen oikeusjärjestelmä, joissa yksilön vapaus ja yksilöiden samanarvoisuus eivät ole päämääriä. Huolta on pidettävä etnisestä yhteisöstä väitettyine kansalliskulttuurisine ominaisuuksineen. Suuri osa viime vuosisadan saksalaisesta oikeistosta suhtautui viimeistään ensimmäisestä maailmansodasta lähtien torjuvasti
länsinaapureihin, jotka edustivat heille maallisuutta ja muita Ranskan vallankumouksen aatteita.”

Toisen maailmansodan jälkeen erityisesti 1960-luvulla äärioikeiston kannatus nousi Länsi-Saksassa, ja kansallisdemokraattinen puolue NPD pääsi useihin osavaltioparlamentteihin, ei kuitenkaan liittopäiville. 1970-luvulla sen suosio hiipui nopeasti, mutta Saksan yhdistymisen jälkeen se sai kannatusta itäisessä Saksassa. Tällä vuosikymmenellä NPD on jälleen menettänyt suosiotaan, ja esitys sen kieltämiseksi hylättiin perustuslakituomioistuimsessa, koska puolue katsottiin niin merkityksettömäksi. Äärioikeistolainen ajattelu ei kuitenkaan missään vaiheessa ole kadonnut. Tutkimusten mukaan sensuuntaisia näkemyksiä on jatkuvasti ollut noin 15-20 prosentilla väestöstä, kaikkien puolueiden kannattajista. Saksan yhdistymisen jälkeen 1990-luvulla uusoikeisto näki mahdollisuuksia levittää aatteitaan, kun Saksa oli saavuttanut täyden suvereniteetin. Sen julkaisuissa keskityttiin paljolti historiapolitiikkaan. Uusoikeisto kärsi kuitenkin tappion kiistoissa Natsi-Saksan asevoimien Wehrmachtin maineesta, pakkotyöläiskysymyksestä ja vaatimuksista menetettyihin itäalueisiin. Heidän edustajansa sanoivat aliarvioineensa porvariston pelkuruuden, kertoo Volker Weiss.

”Itse asiassa Saksan sodanjälkeisen ajan historia näytti uskomattomalta nykyaikaistumisen menestystarinalta, johon sisältyi ainutlaatuinen rauhallinen vallankumous DDR:ssä. Fasismin houkutus näytti pysyvästi torjutulta. Sen paremmin vasemmistolainen terrorismi kuin väkivaltaiset natsijoukkiot Rostockin ja Hoyerswerdan kaduilla eivät voineet suistaa maata demokraattisen puhdistautumisen tieltä. Se oli kansainvälisesti arvostettu, taloudellisesti menestyksellinen ja aina valmis antamaan hyvää esimerkkiä. Tämä muutos oli tosin ennen kaikkea itse piirretty omakuva, mutta se ei jättänyt porvarillista konservatiivisuutta koskemattomaksi. Pitkällä tähtäyksellä syntyi kuitenkin uusi ongelma kristillisdemokraattiselle puoleelle CDU:lle. Jos se halusi vakiinnuttaa vaalimenestyksensä, sen piti houkutella suurkaupunkien äänestäjiä. Jos se lähestyi liikaa heitä, karkotti se puolestaan perinteisiä tukijoitaan maaseudulla. Kun se lähestyi maailmanmarkkinoille suuntautuvia sääntelyn purkajia, se menetti otettaan protektionismiin taipuvaisista sosiaalikonservatiiveista.”

Uusoikeistoa kauhistutti, että kristillisdemokraattien johto joutui punavihreän hallituksen paineessa tasapainoilemaan pride-kulkueiden ja toisaalta Saksan entisiltä itäalueilta karkotettujen järjestöjen välillä, jotka ovat tiukan konservatiivisia. Kun yhä useammin kriisien leimaama keskiluokka merkittävässä määrin menetti poliittisia siteitään, piilevät äärioikeistolaiset asenteet alkoivat etsiä tietään julkisuuteen. Rakenteet olivat jo valmiina ottamaan kodittomat vastaan syli avoinna. Aiemmin merkityksetön ryhmittymä, joka oli kerääntynyt eräiden pienten aikauslehtien ja instituuttien ympärille, löysi vihaisen kannattajajoukon.

”Merkittävää kyllä, Liittotasavallan eliitin edustaja rohkaisi tätä uutta vihaa ja nousi sen symbolihahmoksi. Hän on sosialidemokraatti Thilo Sarrazin. Hänen kirjansa ”Saksa tuhoaa itsensä” vuodelta 2010 toi julkisuuteen piilevän porvarillisen kriisitunnelman. Siihen asti äärioikeiston keskuudessa pohditut aihealueet ja käsitteet saavuttivat koko yhteiskunnan. Sarrazin osasi mestarillisesti esittää itsensä vastarintamiehenä väitetysti yhdenmukaistettua yleistä mielipidettä vastaan, jota edustaa nyttemmin jo kansainvälisestikin tunnettu sana Lügenpresse, valelehdistö. Hänen avullaan uusoikeiston avainsanat löysivät tien laajaan julkisuuteen, ja Sarrazinista tuli idoli kaikille, jotka nykyään haluavat ryhtyä autoritaariseen kapinointiin.”

Äärioikealla havaittiin, että poliittiseen menestykseen tarvitaan metapolitiikkaa, kuten kulttuurista vaikuttamista. Uhriutuminen, vallankumouksellinen retoriikka ja monien vasemmiston suosimien teemojen hyväksikäyttö kuuluvat keinovalikoimaan. Toiminnassa vaadittiin kärsivällisyyttä, ja usein jouduttiin toteamaan epäonnistumisia.

”Metapolitiikka on pitkän tähtäyksen, lähinnä älyköille suunnattu konsepti, ja viime aikoina on tullut menestystä. Sen osoittaa suuri vetovoima, jota agitaatio poliittista korrektiutta, homoliittoja, tasa-arvonäkökulmaa ja nykyaikaista seksuaalikasvatusta vastaan on paljastanut. Konservatiiviset perhe- ja roolimallit ovat luoneet uusoikeistolle laajan kannatuspohjan aina fundamentalistisia kristittyjä myöten. Sarrazin-keskustelun ja Pegida-liikkeen aikana on uusoikeisto onnnistunut ankkuroitumaan yhä laajemman väestönosan tietoisuuteen omilla poliittisilla selityksillään. Uusoikeistolla oli jo kauan ollut oma valmiiksi muokattu maailmankatsomus ja se piti vain tarjota kiihtyneille yleisöjoukoille. Tässä vaiheessa pelkkä teoretisointi jätettiin ja astuttiin puhujapönttöihin ja ennen kaikkea internetiin. Viimeinen askel vuoden 1968 vasemmistolaisen aatemaailman torjumisessa on voimien kokoaminen AfD- vaihtoehto Saksalle -puolueessa, jonka pitää siirtää henkinen metapolitiikka todelliseen politiikkaan.”

Saksankin uusoikeisto tarvitsee viholliskuvia, ja vuoden 2015 pakolaiskriisi antoi virikkeitä maahanmuuttovastaisuudelle. Euroopassa, myös Saksassa, tapahtuneet islamistien terrori-iskut tai niiden yritykset ruokkivat islamin vastaista retoriikkaa. Dresdenin pegida-mielenosoitukset ovat olleet nimensä mukaisesti suunnattu juuri islamisoitumista vastaan, mutta mielenosoittajien keskuudessa tehtyjen kyselyjen mukaan vain neljännekselle heistä tämä oli tärkeä teema. Suuri osa Dresdenin mielenosoittajista ei nimennyt mitään yksittäistä syytä, jonka vuoksi he olivat mukana. Lähinnä oli kysymys yleisestä tyytymättömydestä politiikkaan. Monet uusoikeiston ideologit eivät myöskään pidä päävihollisena islamia vaan rappeutunutta läntistä sivilisaatiota. Kysymys ei heidän mielestään ole mistään maailman uskontojen kamppailusta vaan kansallisesta ja kulttuurisesta identiteetistä. Liberalismi vie kansat perikatoon, ei islam, sanoi eräs osanottaja uusoikeiston kokouksessa ja sai suosionosoituksia, kertoo Volker Weiss. Myöskään marxilaisuutta ei aina pidetty vaarallisimpana vihollisena silloinkaan, kun itäblokki oli vielä voimissaan. Neuvostoliitto saattoi olla uhkaava, mutta sen voimat olivat laskettavissa, selvästi tunnistettavissa ja tarvittaessa vastustettavissa. Toisin oli liberalismi tiiviissä yhteydessään amerikkalaisuuteen. Nämä lahottivat yhteiskuntaa paljon vaarallisemmalla tavalla sisältä päin kuin itäblokki pystyi ulkoapäin, uskoivat monet Saksan uusoikeiston edustajat. Marxilaisuuden ja liberalismin katsotaan olevan saman universalismin lapsia. AfD-puolueen tunnetuimpiin edustajiin kuuluva, puolueen äärioikeaan siipeen lukeutuva Björn Höcke on kertonut, kuinka hän DDR:n kansalaisena katsoi isänsä kanssa televisiota Berliinin muurin murtuessa. Isä ja poika syleilivät toisiaan ilonkyynelten virratessa. Sitten isä-Höcke, kova antikommunisti, irtautui syleilystä ja sanoi: Tämä on Saksan kansan loppu. Näin hän ilmaisi vastenmielisyytensä läntistä monikulttuurisuutta kohtaan.

”Ottaen huomioon läntisen maahanmuuttoyhteiskunnan tosiasiat saksalainen nationalismi on kaikessa hiljaisuudessa muuttanut näkökantojaan. Kauan pelätty ja vastustettu itä on muuttunut oman kansallisen identiteetin linnakkeeksi. Tällä viimeisellä suunnanmuutoksella Abendlandin, länsimaiden, puolustaminen on irrotettu kaikilta historiallisilta raiteiltaan, joita myytissä voisi vielä olla jäljellä. Roomalais-latinalaisista juurista ei tällä käännöksellä itään ole mitään jäljellä. Dresdenin ja Leipzigin puhujakorokkeilta puolustettu länsi on todellisuudessa vain taisteluhuuto, jonka merkitystä voidaan aivan mielivaltaisesti muuttaa. Etnokultuurisena käsitteenä se palvelee vain kaunistamaan uudelleen käynnistettyä rotutaistelua.”

Saksalaisen nationalismin vihollisina on pidetty islamia, universalismia ja Amerikkaa. Universalismi ja Amerikka ovat oikeastaan osaksi päällekkäisiä käsitteitä, sillä amerikkalainen kulttuuri on levittäytynyt ympäri maailmaa ja erityisesti Eurooppaan. Yhdysvaltain teekutsuliikkeen ja Donald Trumpin presidenttiyden myötä Saksan uusoikeisto on jossain määrin joutunut tarkistamaan Amerikkanäkemystään. Trumpin avustajakunnassa ja tukijoissa on äärioikeistolaisia aineksia. Saksan uusoikeistolla on ystäviä muuallakin, kuten Ranskassa ja Italiassa, jonka uusfasisteihin on pidetty yhteyttä. Itävallan suuntaan AfD-puolue katsoo luultavasti hieman kadehtien, onhan siellä aiemmin Jörg Haiderin johtama vapauspuolue vakiinuttanut asemansa suurena puolueena. Itävallassa on myös niin sanottu identitäärinen liike selvästi vahvempi kuin Saksassa. Sen toimintaa leimaavat näyttävät tempaukset, kuten viime elokuussa, jolloin sen aktivistit kiipesivät Berliinissä Brandenburgin portin päälle ja levittivät sinne iskulauseitaan. Aatteellisia liittolaisia Saksan ja muidenkin Euroopan maiden äärioikeistolla on myös Venäjällä. Pegida-mielenosoituksissa on heiluteltu ahkerasti Venäjän lippuja.

”Kesäkuussa 2014 oli Wienissä samanaikaisesti kaksi hyvin eriluonteista tapahtumaa. Raatihuoneen edessä HIV-tartunnan saaneiden hyväksi järjestetyssä konsertissa esiintyi itävaltalainen eurovisiovoittaja Conchita Wurst. Muutaman kilometrin päässä kokoontuivat ne henkilöt, joille parrakas diiva käy läntisen rappion esimerkistä. Venäläisen oligarkin Konstantin Malofejewin kutsusta keskusteltiin suljettujen ovien takana siitä, kuinka Eurooppa voidaan pelastaa liberalismin ja saatanallisen homolobbyn alaisuudesta ja kuinka vanha jumalanluoma järjestys voidaan palauttaa. Mukana oli äärioikeistolaisia ja oikeistopopulisteja eri puolilta Eurooppaa ja Venäjältä myös Aleksandr Dugin, Euraasia-ajatuksen kehittelijä.”

Kirjansa lopussa Volker Weiss tarkastelee myös islamista käytyä keskustelua. Hän sanoo, että tv-ohjelmissa käydään teologisia näennäisväittelyjä. Kun kristilliset ja juutalaiset yhteisöt ovat emansipoituneet uskontoaan vastaan, muslimien kohdalla puhutaan melkein pelkästään islamin sisäisestä uudistamisesta. Irtautuminen uskonnollisesta identiteetistä näyttää sekä kriitikoille että fundamentalistisille uskovaisille olevan yhtä mahdotonta. Kulttuurikritiikin epäjohdonmukaisuus antaa tilaa oikeistopopulistiselle islam-keskustelulle. Siinä taas tunnetaan moraalisen konservatiivisuuden arvot, jolloin halvennetaan muslimeja vastaan hyökätessä juuri tasa-arvoajattelua ja muita valistuneita arvoja, joiden katsotaan olevan vastakkaisia vihollisena pidetylle islamille. Vasemmistolaisten ja liberaalien kyvyttömyys tuoda esiin muita näkökulmia on antanut tulkintamonopolin piireille, joiden arvot ovat sukua kritisoiduille muslimeille.

”Uusoikeiston autoritaarinen luonne sallii sen katsoa maailmaa vain hätätilan näkökulmasta. Tämä näkökulma valtuuttaa toimiin, jotka askel askeleelta johdattavat pois humanismin ja valistuksen puitteista. Syntyy kapinointia auktoriteettien puolesta eikä niitä vastaan. Tätä kehitystä vastaan on taisteltava. Siihen tarvitaan todellista valistusta, jolloin on pystyttävä myös itsekritiikkiin. Tarvitaan valtavia ponnistuksia, koska ei ole mikään luonnonlaki, että tasa-arvoistuminen etenee.”

Yrjö Lautela

Lue myös - yle.fi:stä poimittua

Uusimmat sisällöt - Yhteiskunta