Kaksi tarinaa äidin kaipuusta: Suru muuttaa muotoaan, ikävä kulkee mukana aikuisenakin

– Äiti, ethän sinä kuole, minä kysyin ennen kuin äiti nostettiin aamuyöllä ambulanssin kyytiin. Äiti vakuutti, että ei tietenkään. Hän tulee pian takaisin kotiin.

– Se oli keskiviikkopäivä ja minä menin aamulla kouluun ihan normaalisti. Viimeisellä tunnilla oli käsitöitä. Ja kun tulin takaisin kotiin, minulle kerrottiin hänen kuolleen, äitini Ritva Pelo herkistyy.

Siinä me istumme kahvipöydässä vastakkain – äiti ja tytär. Pyyhimme kyyneleitä poskiltamme puhuessamme mummostani, äitini äidistä, jota minä en saanut koskaan tavata, ja jonka äitini menetti jo lapsena.

Se tuen ja turvan määrä, mitä omalta äidiltäni olen vuosien saatossa saanut, on ollut valtavan suuri. Niin paljon ja pyyteettömästi hän, kuten niin monet äidit, on meitä lapsia kaitsenut ja kasvattanut. Olen onnekas ja valtavan kiitollinen, että oma äitini on elämässäni vielä aikuisiälläkin. Kaikkien kohdalla näin ei ole. Omien vanhempien menettäminen pelottaa, oman äidin menettäminen pelottaa. Miltä se tuntuu? Miten siitä selviää?

Minun äitini menetti oman äitinsä ollessaan yhdeksänvuotias. Ystäväni ehti 26 vuoden ikään, kunnes joutui hyvästelemään pitkän sairauden uuvuttaman äitinsä 11 vuotta sitten. Vuosia on kulunut, mutta edelleen nämä minulle rakkaat ihmiset kaipaavat äitejään.

– Minulla oli tosi hyvä äiti, ja kaipaan häntä todella paljon. Kun äiti vielä eli, me olimme yhteydessä päivittäin. Kävimme ostoksilla kaupungilla ja soittelimme monta kertaa päivässä. Kysyin äidiltä neuvoja asiassa kuin asiassa. Hän oli minun tukeni ja turvani sekä välillä jopa google, Saija Hannuniemi nauraa kyynelten läpi ja katselee kuvaa, jossa hän on pienenä vauvana äitinsä sylissä.

– Äiti sairastui jo silloin, kun olin 13-vuotias. Siitä lähtien pelko kuolemasta oli läsnä jatkuvasti, välillä enemmän ja välillä vähemmän. Syöpähoidot tehosivat ja äiti suhtautui sairauteensa itse niin hyvin, etten minäkään halunnut tuhlata yhteisiä vuosiamme jatkuvaan menettämisen pelkoon. Kun syöpä levisi, ensin luustoon ja myöhemmin maksaan, minä tiesin, ettei meillä ole enää kovin monta yhteistä vuotta jäljellä.

Äiti sanoi, että me elämme nyt päivä kerrallaan ihan niin kuin tähänkin asti.

– Päätös äidin hoitojen lopettamisesta oli vaikea kestää. Olin ahdistunut, enkä olisi halunnut hyväksyä sitä faktaa, ettei mitään apukeinoa enää ole. Onko elämä nyt tästä eteenpäin pelkkää kuoleman odottamista, minä itkin äidille. Hän osasi kuitenkin jälleen kerran rauhoitella ja sai minut vakuuttuneeksi, ettei mikään muutu hetkessä. Äiti sanoi, että me elämme nyt päivä kerrallaan ihan niin kuin tähänkin asti, Saija miettii.

– Meillä oli lopulta vielä neljä yhteistä kuukautta jäljellä. Viimeiset viikot äiti oli tosi huonossa kunnossa. Silloin jo lopulta toivoin, että hän pääsisi pois. Mutta vasta hautajaisten jälkeen ymmärsin kuoleman loputtomuuden.

Äitien ei pitäisi joutua hautaamaan omia lapsiaan, eikä kenenkään pienen lapsen soisi joutuvan kokemaan oman vanhemman kuolemaa. Ritva Pelo menetti molemmat vanhempansa alle 10-vuotiaana. Ensin lähti äiti, isä vajaan vuoden jälkeen äidin perässä.

– Niistä yhteisistä vuosista, jotka sain äidin ja isän kanssa elää, on hyviä muistoja. Yksi kesäpäivien ilo olivat perheen yhteiset kahvihetket pihalla. Istuskeltiin siinä ruudullisella viltillä ja syötiin eväitä. Se oli ihanaa.

– Isä oli paljon vuorotöissä ja vanhemmat sisarukseni eivät enää asuneet kotona, joten vietin aika paljon aikaa äidin kanssa kahdestaan. Halusin, että äiti pitää minua iltaisin kädestä kiinni, kunnes nukahdan. Minulla oli myös tapana kapsahtaa äidin kaulaan ja kysyä, tykkääkö hän minusta. Äidin vastaus oli aina sama “Totta kai, eihän sinua muuten olisikaan”.

Ikävä oli kova, en saanut öisin nukuttua ja pelkäsin pimeää.

Äidin kuolema oli Ritvalle yllätys. Kun aamuöinen ambulanssikyyti vei äidin pois ikuisesti, jäi jäljelle suuri ikävä ja suru. Pieni tyttö ei kuitenkaan osannut yksin surua käsitellä, eikä kukaan aikuinen kysynyt, millaisia ajatuksia äidin kuolema jätti jälkeensä.

– Muistan, kun seisoin isosiskoni kanssa ikkunan ääressä ja sanoin, että kaikkihan me kuollaan joskus. Sen jälkeen en puhunut asiasta. En osannut lapsena käsitellä asiaa. Minulla oli valtavan tyhjä olo ja koko lapsuus tuntui loppuvan siihen. Silloin 60-luvulla asioista ei juuri puhuttu. En muista, että olisin kenenkään aikuisen kanssa jutellut ajatuksistani, ikävästä tai tunteistani.

– Ikävä oli kova, en saanut öisin nukuttua ja pelkäsin pimeää. Kammoksuin aikuisia, jotka tulivat esittämään minulle surunvalittelunsa. Enhän minä edes ymmärtänyt, mitä se tarkoittaa. Muistan keittiönpöydällä olleiden surukukkien tuoksun ja isän, jonka suru oli valtavaa. Sen vierestä seuraaminen oli pienelle lapselle raskasta. Ja lopulta vajaa vuosi äidin kuoleman jälkeen kuoli myös isä. Sen jälkeen muutin asumaan 16 vuotta minua vanhemman isosiskoni luo, Ritva kertoo.

Ajattelemme meille rakkaita ihmisiä lähes päivittäin. He ovat läsnä arjessamme – ajatuksissamme, yhteisissä muistoissa, jopa tavaroissa. Kuulemme heidän äänensä ja tiedämme, miten he missäkin tilanteessa kysymyksiimme vastaisivat.

– Alkuun kaikki muistutti äidistä. Kaikki arkiset esineet ja tilanteet toivat äidin mieleen. Äidin ajatteleminen oli jatkuvaa, ja vaikka vuosien varrella tilanne on muuttunut, edelleen mietin äitiä monta kertaa viikossa, Saija sanoo.

Äiti sanoisi, että tuo on sitä sukumme herkkyyttä.

– Edelleen tulee hetkiä, kun toivon voivani soittaa äidille. Alussa otin monta kertaa puhelimen käteen ennen kuin tajusin, ettei numeroon enää vastaa kukaan. Loppujen lopuksi pystyin poistamaan äidin numeron puhelimesta vasta monen vuoden jälkeen kuolemasta.

– Olen perinyt äitini rauhallisuuden, eleet, ilmeet ja arvomaailman. Ja nyt kun tässä itken, äiti sanoisi, että tuo on sitä sukumme herkkyyttä, Saija naurahtaa.

– Olen älyttömän onnellinen, että sain pitää äidin niinkin kauan, mutta kyllä minä huomaan itsessäni surun ja kaipuun, kun näen naisia useammassa sukupolvessa. Itse en ehtinyt tavata kumpaakaan mummoani, ja nyt kun äitikin on poissa, tuntuu jotenkin epäreilulta.

Ritva kantaa kuvaa vanhemmistaan kaulakorussaan. Näin perhe on koossa, vaikka äiti ja isä ovatkin olleet jo vuosikymmeniä jossain rajan toisella puolella. Muistoja syntyy myös arkisten asioiden äärellä.

– Äidin kuoleman aikaan oli kova pakkanen ja kaunis tähtitaivas. Katsoin äidin kuoleman jälkeisenä aamuna taivaalle ja mietin, siellä hän nyt on. Edelleen tähdet ja piparkakkujen leipominen tuovat äidin mieleeni. Ennen kuolemaansa äiti oli ehtinyt valmistella joulua – lahjat oli ostettu ja piparit leivottu. Loppujen lopuksi äidin tekemiä pipareita syötiin hänen hautajaisissaan, Ritva kertoo.

En saa koskaan tietää, millainen suhde minulla olisi oman äitini kanssa myöhemmin ollut.

Vuodet vierivät ja suru muuttaa muotoaan, mutta kaipaus ja ikävä jää. Mieleen hiipii myös ajatuksia, mistä kaikesta on jäänyt paitsi.

– Näin jälkeenpäin ajateltuna siinä pienen Ritvan elämässä on suuri aukko ja paljon pelkoa. Olen tietysti äärimmäisen kiitollinen, että sain asua aikuisuuteen asti isosiskoni perheen luona, mutta eihän se vie pois omien vanhempien kaipuuta.

– En saa koskaan tietää, millainen suhde minulla olisi oman äitini kanssa myöhemmin ollut, mutta minulla on tunne, että jäin paljon vaille häneltä saatua läheisyyttä ja itsetunnon vahvistusta. Olisin ehkä kaivannut enemmän tukea naiseksi kasvamisessa, Ritva miettii.

– Äiti ei puhunut ikinä kenestäkään mitään pahaa, enkä muista lapsuudestani yhtään tilannetta, jolloin hän olisi ollut pahalla päällä. Hän oli lämmin ja sydämellinen ihminen. Ehkä sitä samaa hyväntahtoisuutta on minussakin.

– Toivon mukaan oman äitini hyviä puolia on periytynyt myös omaan äitiyteen ja mummona olemiseen, Ritva, minun äitini miettii.

On sitä periytynyt, paljon, minä vakuutan. Ja tarkoitan sitä todella.

Akuutti – elämänmakuisia tarinoita ja ajankohtaista asiaa terveydestä. Liity joukkoomme Facebookissa!