Hyppää pääsisältöön

Marjo Niemi: Hyvinvointivaltio on parempi tarina kuin sota

Kolumnin artikkelikuva
Kolumnin artikkelikuva Kuva: Heini Lehväslaiho/Teos-kustantamo Marjo Niemi

Ensin syntyivät tarinat. Ihmistä ajoi siellä täällä pakottava tarve keksiä selityksiä, pienentää hulluksi tekevän todellisuuden mittakaavaa. Piti keksiä selitys sille, miksi toukokuussa sataa lunta, miksi kalaonni ei suosi, miksi kuolema, miksi elämä. Sitä kuunneltiin joka parhaiten osasi selittää.

Suuri selittäjä huomasi mahdollisuuden vahvistaa ja ohjailla yhteisöä. Selittäminen oli valtaa, ja selittäen traditiot siirtyivät seuraaville sukupolville.

Edelleen tarinaan pohjaava kirjallisuus jatkaa selittäjien viitoittamalla tiellä. Aina se ei tapahdu miellyttävin tavoin, koska traditioita on pöllytettävä ja uusia keksittävä, ainakin ehdotettava. Yhteisö on nyt, ei menneessä.

Lähihistorian uutena ilmiönä naiset ovat ottaneet sota-ajoista kirjoittamisen asiakseen. Kirjailija Jenni Linturi, joka on sijoittanut romaaninsa sota-aikoihin, sanoi Helsingin Sanomien haastattelussa, että ”Motiivi lähti siitä, kun huomasin, että tämä maailma katoaa. Ei ole enää ketään, kuka pitäisi näitä tarinoita elossa tai olisi tuntenut näitä ihmisiä.” Hän on selittämisen alkulähteillä.

Sukupolvelta toiselle välittyvä muisti on 80-100 vuotta pitkä. Se on lyhyt. Ehkä siinä syy taiteessa ilmenevälle uus-innolle juuri sota-aikoihin.

Huhtikuussa näistäkin asioista keskusteltiin Nykyaika-tapahtumassa Ylioppilasteatterissa. Historiantutkija Tuomas Tepora sanoi, että sukupolvelta toiselle välittyvän muistin lyhyyden vuoksi sodista tulee kohta kulttuurisia pisteitä, resursseja joista voi koodata suomalaisuutta. Jos on kutsumus tehdä taidetta sota-ajoista, olisi tämä hyvä muistaa. Nyt on mahdollisuus vaikuttaa suomalaisuuteen! Tehdään menneisyydestä monimuotoisempi, rehellisempi! Kerrotaan kaikki! Koska kuten aina, on silloinkin ollut kaikkea ja me tiedämme siitä vain pienen siivun. Linturin romaanissakin sodassa vammautuneelle miehelle tehdään lobotomia. Ei näitä näkökulmia siihen aikaan liikaa ole.

Jos katsoo maamme juhlavuoden juhlaohjelmistoa, vaikuttaa sota olevan ainoa suuri ja karvas sankaritarina, joka identiteettiämme kasassa näinä hämmentävinä aikoinakin koossa pitelee kuin itse laupias taivas.

Mutta hei hetkinen. Olisiko hyvinvointivaltiosta suureksi kansalliseksi tarinaksi? Mutta kun siitä puuttuvat uhrit ja uhraaminen. Sitä on nyperretty aivan epädramaattisissa ympyröissä siellä täällä. Ja moderni nationalismi tarvitsee uhreja. Teporan mukaan sotien muistaminen voi olla hyvä asia, koska niin kauan uusia uhreja ei tarvita. Tämä on ihmeellisen optimistinen, valoisa ajatus, johon minun on valitettavasti vaikea uskoa, koska vaikka kaikki ikäluokassani ovat peruskoulun käyneitä, ei tieto ole poistanut rasismia, fasismia, eikä aggressiivista äärinationalismia.

Harrastuneisuutta näiden maailmankuvien tiimoilta on aina esiintynyt myös oppineiden keskuudessa.

Mutta onhan hyvinvointivaltio nyt paljon komeampi tarina kuin sota. Sen vuoksi, että sitä ei ollut pakko tehdä, toisin kuin sota oli pakko sotia. Ja alkaa hyvinvointivaltion tarinassa olla kohtalokkuuttakin, sillä jo siinä vilahtaa uhri ja ison kansanosan uhraus. Uhri on itse hyvinvointivaltio, jonka sen rikkauksissa kasvaneet ja sen anteliaisuudesta hyötyneet pistävät lihoiksi. Siinä hyökätään samalla sekä vanhempien että lasten kimppuun.

Jos tämä ei ole antiikin draamojen veroinen tarina, niin ei sitten mikään. Mutta niin kauan kuin hyvinvointivaltion saattohoito jatkuu, kannattaa olla tarkkana mitä siitä sodasta kirjoittaa, jos siitä kirjoitettava on, sillä tässä luodaan nyt suomalaisuutta.

Ja voi sitä suomalaisuutta luoda katselemalla myös tässä ajassa ympärilleen, mutta ilmeisesti ylisukupolvisen muistin lyhyys ja hyvinvointivaltion mahdollistama terapia saattavat olla kirjailijoita juuri nyt kahtaalle repivä tilanne.

Muistin loppuminen aiheuttaa joillekin syvää tarvetta kertoa menneestä ja toisaalla terapiassa käyminen purkaa paineita ja kohdistaa katseen itseen. Jos työläinen aiemmin meni ongelmissaan liiton puheille ja kirjailija kirjoituskoneelle, menevät he nyt ammattilaisen juttusille. Onneksi he usein menevät molempiin.

Kirjoittaja on Yle Radio 1:n Kultakuume-ohjelman kolumnisti.

  • Rakkaus ja kyynisyys – miksi Martti Kirsitien kirje kuolleelle rakastetulleen teki niin suuren vaikutuksen

    Martti Kirsitien kirjeen herättämiä ajatuksia rakkaudesta

    KulttuuriCocktail julkaisi taannoin poikkeuksellisen artikkelin. Siinä kerrottiin Marita Lindahlin, Suomen ainoan Miss Maailman, kuolemasta. Kuolinuutinen ei tehnyt siitä poikkeuksellista, vaan mukana ollut Lindahlin puolison kirje kuolleelle rakastetulleen. Martti Kirsitien sanat ovat vaikuttaneet moneen lukijaan – artikkelia on tätä kirjoittaessani luettu yli 50000 kertaa ja Kirsitien lauseita on siteerattu taajaan. Miksi kirje on vaikuttanut lukijoihin niin paljon?

  • Riina Katajavuori: Vihervaaran Anna

    Tyttökirjallisuus oli tärkeä, avartava puheenaihe.

    Olen rypenyt Emiliasta kertovissa Runotyttö-kirjoissa 8-vuotiaasta alkaen, kirjoittaa Yle Radio 1:n Kultakuume-ohjelman kolumnisti Riina Katajavuori.

  • Suomen ainoa Miss Maailma Marita Lindahl on kuollut – lue puolison koskettava kirje

    Vuoden 1957 Miss Maailma, Marita Lindahl, on kuollut.

    Vuoden 1957 Miss Maailma, Marita Lindahl, on kuollut. Lindahl kuoli 21.3.2017. Hänen kuolemastaan ei ole tätä ennen kerrottu julkisuudessa lähiomaisten toiveesta, myöskään kuolinilmoitusta ei julkaistu. Muutama viikko sitten kävi ilmi, että Lindahlin puoliso Martti Kirsitie oli kirjoittanut kirjeen kuolleelle puolisolleen. KulttuuriCocktail sai kirjeen luettavakseen ja luvan julkaista sen.