Eve Mantu
Yle
Maskuliiniset maastokuosit eivät viehätä 36-vuotiasta Pasia, vaan hän haluaisi vaatteisiinsa säihkettä. Lapsena hän oli urheiluhullu läpipasko, joka hiihti, suunnisti ja juoksi - ja söi 12 perunaa kerralla. Mahan tilalla aaltoili liikkuvan nuoren pojan six pack, mutta nyt Pasi on keskivartalolöysä tavallinen suomalainen heteromies, joka haluaisi uskaltaa pukeutua näyttävästi. Saako mahakas mies säihkyä?
"Olen nyt siinä kohdassa elämää, 36-vuotiaana, että mietin, olenko minä nyt sitten tämän kokoinen, vai kuvittelenko, että tulen vielä laihtumaan.
Suostunko pullean miehen identiteettiin?
Koko lapsuuden harrastin tosi paljon urheilua, eikä minun ikinä tarvinnut ajatella mahaa. Nyt minulla on pömpsäkkä kurpitsamaha, joka saa kivannäköiset paidat kiristymään.
Pelkään, että jos alkaisin pukeutua isojen miesten vaatteisiin, se tuntuisi luovuttamiselta. En ole päässyt siihen, että hyväksyisin nykyisen kokoni ja unohtaisin laihdutusajatukset kokonaan.
En ole valmis, en pysty vielä siihen, mutta haluan koostani riippumatta elää täysillä ja tulla näkyväksi.
Miehessä saa olla ekstraa, paitsi…
Yleisesti ottaen minun mielestäni on hyvännäköistä, että miesvartalossa on vähän ekstraa.
Katson työkaveria, että onpa tyylikäs, vaikka hän on minua isompi. Näen toiset komeina, itseäni katson julmemmin.
Ulkonäköni suhteen minulla on kahtiajakoinen olo. Usein tykkään peilikuvastani ja hymyilen sille takaisin. Välillä taas katson itseäni ja mietin olevani läski sika. Katson löysää mahaani pöyristyneenä: miten on mahdollista, että voin olla näin löllö!
Pahimmillani olen läski sika.
Hyvinä päivinä mahakaan ei haittaa. Alushousut jalassa hampaita pestessä peilailen itseäni enkä saa mitään inhoreaktioita, päinvastoin. Mahaa on, mutta olkoon. Mutta silloin, kun haluaisin näyttää upealta, (mikä minulle tarkoittaa blingiä), muutun todella itsetietoiseksi ja itsetietoisuus johtaa helposti itsekritiikkiin. Olen kamala.
Miehekäs överin pelko
Itseni dissaamisesta varmasti 90% on omassa päässäni. Arkivaatteissa ei pieni pömppö haittaa, mutta mahakkuuteni murehtiminen ja skitsoilu herää juhlavampien vaatteiden kohdalla.
Kun lähtee miehenä baariin, ja haluaa laittaa hienompaa päälle, miten saa pukeutua? Mikä on miehen versio naisen paljettimekosta? En haluaisi laittaa sitä iänikuista kauluspaitaa, vaan blingiä, mutta näytänkö överiltä tai pursuilevalta?
Jos minulla on päällä blingiä, jonka alla muhkuroita, paistanko kuin majakka? Kehtaanko kantaa itseni hyvin vai hiivinkö anteeksipyydellen sisään?
Kehtaanko kantaa muhkurani?
Vaatteet ovat ihana asia, jotka tuovat elämääni iloa ja nautintoa. En halua koskaan ajatella vaatteita vain vaatteina, en edes arkivaatteisiin pukeutuessani.
Kaiken ei tarvitse säihkyä auringon lailla, mutta silloinkin, kun on kyse n.s. järkevästä käyttövaatteesta, haluan sen näyttävän kivalta ja tuntuvan hyvältä.
Miehen univormut
En osaa kuvitella pukeutuvani metsästäjän villapaitaan. Se on sellainen ripulinvihreänruskea vähän kulunut ja röpäleinen neule vetoketjulla. Metsäryijy on hyötyvaate, superfunktionaalinen ja lämmin, mutta kova ja ruma. Sellainen karskin äijän vaate, joka puetaan päälle, koska metsällä on kylmä.
Ei karskin äijän metsästysvaatteita, kiitos!
Minussa on kuitenkin aina ollut myös se perinteisen miehen puoli. Minun vaatekaapistani löytyy siisti takki, kauluspaita ja nahkakengät, koska näistä koostuu perinteisen miehen univormu.
Tässä asussa minusta kuoriutuu todellinen ovia aukova herrasmies, joka suorastaan etsii tilaisuuksia olla höveli ja avulias ja joka pärjää tilanteessa kuin tilanteessa ja saa varmasti yleispositiivista huomiota.
Siisti miehen “perusunivormu” kertoo, että tämä henkilö hallitsee elämänsä. Hän ei haahuile, vaan hän on tekemässä bisnestä, jonka jälkeen hän menee harrastuksiinsa ja sitten kotiin. Jämptisti.
Perusunivormumies ei haahuile.
Armeijan lomapuvusta pidin, se oli mielestäni hieno. Armeija oli muutenkin pukeutumisen kannalta helppoa aikaa.
Tosin ymmärrän miten rankkaa armeijassa olisi olla joko se liian pieni tai liian iso alokas, jolle ei millään meinaa löytyä sopivankokoisia vaatteita.
Tutustu Pasin tyylihistoriaan, verkkareista paljetteihin!
Ylitsepursuavalla leffakielellä voisi sanoa, että Pasin tyylihistoria on liikuttava, eeppinen ja realistinen nuoren miehen kasvutarina, joka vie hänet äidin helmoista suureen maailmaan.
Verkkahousu-Pasi
-Elin lapsuuteni maaseudulla pienessä kylässä Itä-Suomessa. Siellä ei ollut erityisiä vaatekauppoja, vaan äiti osti paikallisesta pikkukaupasta vaatteet.
En olisi osannut pyytää mitään farkkuja, oli helpompi pyytää verkkareita. Verkkahousuthan ovat ihan ok, ne joustavat ja lämmittävät. Siihen aikaan vielä ajattelin, että kysehän on kuitenkin vain vaatteista.
Teinigootti-Pasi
-Teini-iästä asti olen halunnut erottautua massasta. Tyyliin kuuluivat mustat farkut, musta nahkatakki, bändipaidat ja kajaalia silmäkulmiin tarpeen mukaan.
Paitojen tekstit ja kuvat olivat rienaavia, mitä enemmän mummot katsoivat, sen parempi.
Oli helppoa olla näkyvä överimustalla ja raffilla tavalla, koska se tyyli oli kuitenkin hyvin sukupuolistereotyyppinen.
Khaki-Pasi
-Goottityyliä seurasi elämäni synkin tyylikausi, kun Khaki-Pasi syntyi. Noin 25-vuotiaana lähdin työelämään ja vedin toiseen äärilaitaan, eli vaatteissani näkyi harmaata, vaalean ruskeaa ja hiekanväristä, sillä näinhän ne aikuiset pukeutuvat.
Ristiinnaulitut katosivat paidoista, alkoi tylsien yksiväristen vaatteiden aika. Siistien tasasinisten farkkujen ja yksiväristen paitojen kausi.
Yleinen viesti ympäristöstä alkoi vaikuttaa. Työelämä oli niin iso henkinen harppaus, että vedin yliturvallista linjaa. Nyt, vuosien päästä kun katson noita kuvia: herranjumala miten tylsä olin!
Raita-Pasi
-Muutin Helsinkiin. Ensimmäistä kertaa elämässäni asuin isommalla paikkakunnalla. Huomasin, että on olemassa ihan vaatekauppoja! On useita vaatekauppoja, erilaisia, ei vain yhtä!
Katukuvassa aloin nähdä, ettei ole pakko pukeutua vain yhdellä tavalla, vaan on tosi erilaisia tyylejä.
Henkinen kynnykseni alkoi laskea. Aloitin rohkeamman pukeutumisen asusteista ja raidoista. Hankin värikkäitä kynsikkäitä ja kaulaliinoja ja tein ensimmäisiä kokeiluja kankailla, joissa oli hieman hopeanharmahtavaa hehkua.
Matka kohti Bling-Pasia oli alkanut.
Bling-Pasi
-Muistan ekan kerran, kun ostin ehtaa bling-blingiä.
Se oli "henkkamaukan" musta t-paita, jossa oli sinisellä ommeltu kuva, ja muutamia kirkkaansinisiä paljetteja. Valinta oli yhtä aikaa turvallinen ja överi.
Tarkistin moneen kertaan, että onhan paita varmasti miesten osastolta, ettei se vain ole vahingossa ajautunut naisten osastolta. Kun näin niitä useampia kappaleita miesten puolella, uskalsin luottaa, että tämä on "laillista".
Sovituskopissa fiilis oli ristiriitainen, yhtä aikaa sairaan hieno, mutta myös arasteleva. Kyseessä oli kuitenkin nuolevan tiukka trikoopaita, joka ei antanut mitään anteeksi.
Olihan se kuitenkin ostettava, ehottomasti! Siitä se lähti. Ymmärsin, että vaatteet saavat kiinnittää huomiota.
Nyt kaupassa puoliääneen mutisen, että saako näitä farkkuja kiiltävinä tai onko teillä tätä t-paitaa vielä hopeisempana?
Nyky-Pasi
Tämän vuoden oivallus on ollut, että on olemassa sitku-elämä ja nytku-elämä.
Aikaisemmin olin sitkuttaja. Saatoin ajatella, että minusta tulee onnellinen sitten, kun olen juossut maratonin.
No ei tullut.
Nyt ajattelen, että mitäs jos alkaisinkin tehdä itseäni onnelliseksi suoraan, ilman mitään mutkia ja sitkua.
Vaakakapinan #lupanäkyä on mielestäni erittäin hyvä ulkonäköön ja muotiin liittyvä kärkiajatus kahdesta syystä.
Ensinnäkin siksi, että meillä kaikilla pitää olla lupa olla olemassa riippumatta siitä miltä me näytämme - eli ole mikä olet.
Toiseksi, jokainen saa myös korostaa itseään, tulla oikeasti näkyväksi, oli millainen tahansa.
Kenenkään ei tarvitse pienentää tai piilotella itseään. Elämää ei kannata elää puolivaloilla. Jos haluaa säihkyä, sen täytyy olla täysin ok."
