Jälleen Beethovenin pianokonserttoja – ja hyvä niin!

Beethovenin musiikillisen kielen puhe välittyisi meille varmasti esikuvallisemmin aikalaissoittimin soitettuna, fortepianolla ja niin edelleen. Sanoisin silti, että Lars Vogt on uudella levyllään onnistunut kääntämään tuon puheen nykyflyygelille ja -orkesterille Ludwig van Beethovenin Ensimmäisessä pianokonsertossa. Musiikillinen viesti välittyy vahvasti ja uskottavasti.

cd-levyn kansi CD-levyt

Edelleenkin törmää sellaiseen omituiseen ajatukseen, että siinä missä romanttisessa musiikissa saa tehdä rubatoa, venyttää ja kiihdyttää tempoa, klassismin, kuten Mozartin ja Haydnin musiikissa tempo tulisi pitää muuttumattomana kuin tanssimusiikissa ikään. Mutta 1700-luvulla musiikkia verrattiin pikemminkin puheeseen – ja musiikillinen retoriikka ei ole vain sanoja ja niiden painoja, vaan kokonaisten lauseiden, viestin painokkaan, maanittelevan, vakuuttelevan, kieltävän, vasta-argumentoinnin välittämistä.

Tämän ulottuvuuden puutteesta kritisoin pari viikkoa sitten Yevgeny Sudbinin ja Osmo Vänskän johtaman Tapiola Sinfoniettan levyä Beethovenin kahdesta ensimmäisestä Pianokonsertosta Bis-levymerkille. Pohjoismaisten levy-yhtiöiden Beethoven-kilpasille on ilmoittautunut myös Ondine. Lars Vogtin ja brittiläisen kamariorkesterin Royal Northern Sinfonian lähestymistapa Beethovenin Pianokonsertoihin on toki muutenkin erilainen kuin Sudbinin ja Vänskän, mutta juuri tempon käytön ja fraasien sekä muodon rakentamisen suhteen pidän sitä ylivertaisena.

Yksi varhaisen Beethovenin nerouden ilmentymä oli haydnmaisen nokkeluuden yhdistäminen Mozartin laulavuuteen, lyyrisyyteen ja ilmiömäiseen muodon rytmittämiseen, jatkuvuuden ja kontrastien hallintaan. Vogtin vakuuttava tulkinta Beethovenin Ensimmäisestä konsertosta kulminoituu sen ensiosan kadenssiin, jossa soi mitä ihmeellisimmin se, kuinka Beethoven itse – kirjoittaessaan kadenssin hyvän aikaan konserton säveltämisen jälkeen – ikään kuin katsoo taaksepäin omaan klassisuuteensa sen ulkopuolelle käyden.

On mielenkiintoinen joskaan ei ennenkuulumaton ratkaistu yhdistää samalle levylle Beethovenin Ensimmäinen ja viimeinen eli Viides pianokonsertto. Kuinka onnistua löytämään niiden tyystin erilainen ilmaisumaailma? Tällä levyllä ratkaisuna vaikuttaa olleen hieman intiimimpi, puhuvampi ote varhaisempaan ja hieman laveampi, universaalimpi viimeiseen, Keisarikonserttoon. Ratkaisu on luonteva ja Vogt vaikuttaa alleviivaavan sitä, kuinka Beethoven on astunut 1700-luvun puhuvan musiikin maailmasta 1800-luvun puhtaan musiikillisen ilmaisun maailmaan, jossa säveliä ei enää verrata sanoihin vaan ne toimivat omalla, sisäisellä tasollaan.

Huolimatta hivenen kilkattavasta soinnista pianon ylärekisterissä myös Keisarikonsertto toimii upeasti kokonaisuutena. Erityisesti hitaan osan unelmoiva romanttisuus sekä seuraavan Rondon kuumeisen riemukas tanssillisuus viehättävät. Ehkä olen juuri nyt vastaanottavaisimmillani Vogtin ja koillisenglantilaisten viesteille, mutta niillä pienenpienillä objektiivisuuden rippeillä joihin vielä uskallan vedota, tämä on upea onnistuminen Vogtille, Royal Northernille ja Ondinelle. Eikä tämä ole mitään kritiikitöntä Vogt-ihailua – en esimerkiksi sanottavammin pitänyt Ondinen edellisestä Vogt-levyllisestä Schubertin musiikkia. Nyt kokonaisuus yksinkertaisesti onnistuu paremmin, osuu maaliinsa.

Ludwig van Beethoven: Pianokonsertot nro 1 ja 5. - Lars Vogt, piano, ja Royal Northern Sinfonia. (Ondine, ODE 1292-2)

Kuuntele Uudet levyt 19.5.2017, toimittajana Ville Komppa.