Minna Joenniemi
Yle
Todistin monia rakkauden hetkiä ja yhden vihanpurkauksen tehdessäni tv-dokumenttia Kohti tulevaisuuden museota. Niissä tiivistyy näkyjä siitä, millaisia myötä- ja vastamäkiä museoilla on tulevaisuudessa edessään.
Dokumentti Kohti tulevaisuuden museota Yle Teemalla 24.5. klo 20 ja pysyvästi Yle Areenassa.
1. Mennään museossa naimisiin
Jo yli sata paria on mennyt naimisiin Vantaan kaupunginmuseossa. Siviilivihkimisiä on järjestetty viime kesästä lähtien lähes joka toinen perjantai.
Rituaali on kiehtova yhdistelmä arkea ja juhlaa. Museon lipunmyynnin eteen kerääntyy noin tunnin välein uusi hääseurue. Vuoroaan odotellessa morsiamen voi nähdä harhailemassa museokaupassa, kun sulhanen tutkii näyttelyä Joki - keskiajasta kaljakelluntaan.
Sitten he astuvat näyttelytilaan, joka jäljittelee keskiaikaista kirkkoa. Videotykki heijastaa tilan kattoon hitaasti liikkuvaa kuvaa espoolaisen kirkon kattomaalauksista. Häävieraat istuvat penkeille, jotka on tuotu museosaliin häitä varten. Vihkimisen suorittaa henkikirjoittaja. Ammattina se on Suomen vanhimpia, mikä sopii museohäihin. Toimitus on tehokas: Lyhyt puhe. Tahdon. Tahdon. Suudelmat, valokuvat ja tulevaisuus avioparina voi alkaa.
Mutta mistä näiden museohäiden suosio kertoo? Siitä, että museoon ei enää tulla vain eläytymään historiaan. Nyt museoon saa ja voi tulla tekemään henkilökohtaista historiaa. Rakkauden tekoja.
2. Rakasta isää, äitiä ja nykyistä kotimaatasi
Suomen ensimmäiset museot rakennettiin valistuksen pyhättöiksi, joiden kaikuvissa saleissa kuului kuiskien kunnioittaa esi-isien saavutuksia ja tuntea isänmaanrakkautta. Tai se oli museoiden rahoittajien tarkoitus, mutta museovieraiden motiivit eivät välttämättä ole olleet yhtä jalot.
Kansallismuseon johtajan Elina Anttilan mukaan aikoinaan Kansallismuseon avajaisissa yleisöä kiinnosti erityisesti nähdä muumio, kun se vihdoin saatiin esille. Ylen arkistoista löytyi dokumenttiä tehdessä filmi historiallisten asujen muotinäytöksestä Kansallismuseossa jo 1950-luvulla. Uteliaisuus ja yhdessä viihtyminen ovat myös olleet alusta asti hyviä syitä mennä museoon.
Suomessa voi kirkoissa soittaa heviä ja museossa melkeinpä pitää välillä meluta. Vuonna 2004 tapasin Afganistanissa galleristin, joka halusi perustaa Kabuliin modernin taiteen museon Momakin. Yksi hänen perusteluistaan oli, että afganistanilaiset oppisivat museossa käyttäytymään hillitysti. Päätavoite oli, että museo liittäisi maan sivistysvaltoiden joukkoon. Museota ei rakennettu, mutta Said Noori oli jo perustanut Momakin nettiin. Digitaalisena se oli aikaansa edellä. Vastaavaa ei löydy Suomesta vieläkään.
Nykyäänhän museot eivät ole enää pelkkiä pyhiä tiloja, joissa esitellään kokoelmia ja määritetään totuus kansakunnan historiasta. Museoiden palvelut kulkevat mukana taskussa kännykässä. Niiltä saa kysyä netissä. Niissä lauletaan pulpetissa koululauluja tilaisuudessa, joka striimataan suorana palvelutaloon, kuten uudistetussa ja palkitussa Helsingin kaupunginmuseossa tehdään.
Museo on aina ollut paikka, jossa tunnustellaan omaa paikkaa sukupolvien ketjussa.
Mutta yksi asia museokokemuksessa ei ole muuttunut. Museo on aina ollut paikka, jossa tunnustellaan omaa paikkaa sukupolvien ketjussa. Kun dokumenttimme kuvauksissa pieni Leo Viitaniemi otti kädestä Inari Virmakoskea ja he kipusivat ylös Ateneumin rappusia, näky oli ikiaikaisen kaunis.
Lapsi ja seniori menivät yhdessä näyttelyyn nimeltä Suomen taiteen tarina. Pieni sormi sojotti kohti maalausta rannalla leikkivistä pojista. Pari puntaroi yhdessä, mitä teoksessa on meneillään.
Leo on puoliksi thaimaalainen. Nakut pojat Albert Edelfeldin taulussa ovat vitivalkoisia, mutta sillä ei ole lapselle väliä. Museoille on. Niissä tiedetään, että ennusteiden mukaan 10 vuoden päästä joka neljäs helsinkiläinen on kahden kulttuurin kasvatti. Monilla on monia kotimaita. Suomalaisuus muuttuu, ja museot haluavat, että jatkossakin Suomessa elävät ihmiset tunnistavat museot omikseen, sillä hehän maksavat niiden toimintaa julkisista varoista.
Niinpä monessa museossa on menossa erilaisia projekteja, joissa kuunnellaan maahanmuuttajia. Ja Ateneumin uusittu perusnäyttelykin pyrkii viestimään, että Suomen taide ei ole syntynyt umpiossa vaan osana kansainvälistä taidemaailmaa.
Jos museo tai näyttely on lapsiystävällinen, se näkyy kävijämäärissä.
Leo ja Inarin yhteisessä museokierroksessa on tiivistyy toinenkin tärkeä asia museoiden tulevaisuuden kannalta. Jos museo tai näyttely on lapsiystävällinen, se näkyy kävijämäärissä. Kiasmassa Ernesto Neton näyttelyssä isä, äiti ja isovanhemmat saattoivat eri päivinä pötkötellä virkatuissa teoksissa ja katsella lapsen touhua. Luonnontieteellinen keskusmuseo Luomus on erityisen hyvin onnistunut kutsumaan perheet kanta-asiakkaikseen.
3. Etsitään häikäistymisseuralaista tositarkoituksella
Käsite häikäistymisseuralainen on kuvataiteilija ja kirjailija Hannu Väisäsen kirjasta Toiset kengät. Se tarkoittaa ihmistä, jonka kanssa voi jakaa kauneuden kokemuksen. Väisäsen mukaan kauneus tulee todeksi, kun sitä vertailee jonkun kanssa. Sen rinnalle ehdotan käsitettä kauhisteluseuralainen, koska museoihin mennään myös päivittelemään ihmisen synkempiä puolia.
Tarve vaihtaa mielipiteitä kokemastaan kuuluu museovierailuun. Ennen kirjoitettiin kirjeitä, nyt jaetaan kännykkäkuva somessa, johon muodostuu kokonaisia häikäistymisseurueita. Kun googlaa hastagin #museumselfie niin näkee, kuinka museon haltuunottaminen kännykällä on jo oma taiteenlajinsa.
Museoista on myös kehittymässä yhä parempi treffipaikka.
Museoista on myös kehittymässä yhä parempi treffipaikka. Ne ovat ryhtyneet itsekin parittajiksi. Kansallismuseossa järjestetyt pikatreffit olivat menestys, Hämeen linnassa järjestetyt eivät. HAM järjesti Heinon taidesäätiön näyttelystä valokuvakilpailun, jonka palkintona oli ylellinen illallinen kahdelle näyttelytilassa.
Ihmisten halua tulla museoon sulkemisajan jälkeen ei pidä aliarvoida. Kun Kiasmassa järjestettiin viime syksynä Filosofian yö -tapahtuma, väkeä tuli 10 000. Pitkästi keskiyön jälkeenkin vielä jonotettiin kuuntelemaan filosofian luentoa, joka oli otsikoitu: "Urheilutapahtuman sisäinen onnistuminen". Ja moni makoili museon lattialla rakkaansa vieressä kuunnellen luentoja.
4. Kokoelmiin tallennettua rakkautta
Ulkona lämmitetään vuonna 1904 rakennettua höyryveturia. Hyvinkääläiset pääsevät ajelulle. Soitan Kohti tulevaisuuden museota dokumentin kuvauksia odotellessa isälleni, joka on rautatieläisen lapsi. Se tarkoittaa asumista monilla paikkakunnilla. Käy ilmi, että Suomen rautatiemuseo sijaitsee varikolla, jossa vaarini toimi seitsemän vuotta insinöörinä.
Oho. Katson junia uusin silmin. Lähelle tulee perhe. Ikäiseni äiti valokuvaa ja avautuu. Hänen isoisänsä on suunnitellut näitä vetureita. Vastaan, että niin minunkin.
Mutta kauniina päivänä auringon paisteessa on edessämme meneillään museologinen kriisi. Museoesine, eli veturi, kuluu käytössä. Toisaalta rakkaus höyryvetureihin siirtyy sukupolvelta toiselle, kun tavalliset museonkävijät pääsevät perheen kanssa puksuttamaan entisaikojen tyyliin. Ja taito käyttää vetureita eli aineeton perintö säilyy. Veturia lämmittävä höyryveturiharrastaja Juha-Pekka Viitanen toteaa hienosti:
– Ei kukaan voi omistaa tällaista veturia. Ne ovat meillä vaan lainassa.
Hän on jo kouluttanut poikaansa lämmittäjäksi.
Hänellä on jo oppipoika. Omapoika on höyrykoneista innostunut.
Junakyytiä odotellessa kysyn museon henkilökunnalta, että auttaako rautatiemuseo meitä rautatieläisten perillisiä selvittämään, millä paikkakunnilla sukulaiset ovat palvelleet? Ovatko arkistot auki? Eivät ole. Museossa on keskitytty enemmän koneisiin kuin rautatieläisten yhteisöihin. Ehkä tulevaisuudessa kannattaisi harkita panostamista myös meihin juuriensa etsijöihin.
Museoiden arkistojen arvo on nousussa. Se, että Helsingin kaupunginmuseo vapautti valokuva-arkistonsa kuvia osoitteessa Helsinkikuvia.fi korkearesoluutioisena kaupunkilaisten vapaasti käytettäviksi, on ollut menestys. Sosiaalinen media on täytynyt palvelusta jaetuista kuvista ja niihin liitetyistä rakkaista muistoista. Arkistojen avautumista tullaan näkemään tulevaisuudessakin, ja varmasti myös sitä, että kansalaisia kutsutaan täydentämään arkistojen tietoja.
5. Rakkautta on sanoa ei
Rakkautta on sanoa ei, kun kansainvälinen museo koputtaa ovelle. Muumeille olisi vientiä, mutta alkuperäiset Tove Janssonin piirrokset eivät kestä matkoja maailman ympäri.
Saan seurata, kuinka Eija Kangasmäki-Kurtti puhdistaa hellästi Muumipappa ja meri -kirjan kantta. Paperikonservaattori pyrkii tekemään mahdollisimman vähän muutoksia, jos vaikka tulevaisuudessa löytyisi parempia tekniikoita piirrosten suojelemiseen. Nyt hän ennustaa, että Tove Janssonin luomuksilla on vain kymmeniä vuosia elinaikaa johtuen paperin laadusta. Pelottava ajatus, että nämä kansallisaarteet tuhoutuisivat.
Alkuperäisiä Muumi-piirroksia on rajallinen määrä, ja museot haluavat niitä näyttelyihin satoja. Uusi Tampere-taloon avautuva Muumi-museo tarvitsee myös tuplasti niin paljon teoksia kuin niitä on esillä, sillä paperin pitää päästä lepäämään. Kun toinen teos määrätään lepoon niin varalle pitää olla korvaava teos.
On epäkiitollista sanoa ei, kun kysyntää olisi.
On epäkiitollista sanoa ei, kun kysyntää olisi. Yleensä kokoelmavarastoissa surraan sitä, että suurin osa hienoista esineistä makaa varastossa vuosikymmeniä ilman, että kukaan näkee niitä. Tampereen uudessa kokoelmakeskuksessa on esineitä 400 000. Ateneumin johtaja Susanna Pettersson oli 2000-luvun alussa mukana miettimässä, mitä eurooppalaisten museoiden kokoelmille tehdään. Silloin arvioitiin, että EU-maiden museokokoelmissa oli 20 miljardia esinettä. Niistä vain noin 2 prosenttia, eli pieni jäävuoren huippu pääsee esille.
Haasteena ei ole pelkästään pitää museoesineistä huolta, vaan museoiden pitää saada vakuutettua meidät niiden säilyttämisen ja tutkimisen arvosta.
Katso miltä kokoelmakeskuksessa näyttää ja Teemu Aholan humoristinen puheenvuoro Museoalan teemapäivillä. Otteet dokumentista Kohti tulevaisuuden museota.
Lahjoittajat olettavat, että museo pitää ikuisuuden huolta sille lahjoitetuista esineistä.
Nyt on myös koittanut se aika, että kokoelmista pitää tehdä poistoja. Niitä saatetaan lahjoittaa takaisin harrastajille, tai jopa tuhota, että saadaan tilaa uudelle. Poistojen tekeminen on herkkä asia. Lahjoittajat olettavat, että museo pitää ikuisuuden huolta sille lahjoitetuista esineistä. Toisaalta, jos museot alkavat myydä osia kokoelmistaan, ne pelkäävät poliitikkojen innostuvan tästä tulonhankintamenetelmästä,
Kokoelmapäälliköiden paineita lisää, että yhä useampi haluaisi lahjoittaa erilaisia muistorikkaita tavaroita museoihin turvaan. Silloinkin kokoelmien hoitajien tehtävänä on portsarina sanoa ei.
6. Rakkautta on lahjoittaa aikaa tai rahaa
– Minua kiinnostaa tämä romanssi? Mikä tytön nimi oli?
Työväenmuseo Werstaan museosakkilaiset tekevät Lenin-museossa nykydokumentointia. He keräävät talteen tarinoita neuvostomatkailusta. Eräällä heistä on ollut 60-luvulla heila Leningradissa.
Sama ryhmä tallensi myös Takon tehtaan historiaa verkkoon. Takon kartonkitehdas on viimeinen toimiva tehdas Tammerkosken rannalla. Ennen teollisuus ja yritykset tallensivat omaa historiaansa, mutta nyt on erityisen arvokasta, että vapaaehtoiset ovat tallentaneet sitä. He kertovat nauraen olleensa osaamisensa äärirajoilla. Tunteja verkkodokumentin tekemiseen kului yli 1600.
Museot ovat entistä enemmän ottaaneet vapaaehtoisia mukaan kulttuuriperinnön pelastamiseen. Tampereella voi myös adoptoida monumentin, lupautua porukalla pitämään huolta muinaismuistosta tai mittakopista kosken rannalla. Ilman vapaaehtoisia, joukkorahoituskampanjaan osallistujia Tampereella ei olisi uutta Suomen pelimuseota.
Tutkija Niklas Nylund Vapriikista ennustaa, että tulevaisuudessa tullaan näkemään moniakin uusia museoita, jotka syntyvät mesenoimalla. Kunhan löytyy tarpeeksi harrastajia, jotka haluavat sitoutua rahoittamaan rakastamansa aihepiirin museon.
Mutta miksi vihata museoita?
– Mää oon niin hirvittävän vihainen. Huomaan työssäni, että olen joka päivä aina pahalla tuulella. Ja on tosi surullista niin aina, kun näen kollegoitani niin ihan samat kärttynaamat on sielläkin. Että me ollaan niin kamalan vihaisia ja turhautuneita.
Puhuja on Varkauden museotoimenjohtaja Hanna-Kaisa Melaranta. Syksyllä museo-alan teemapäivillä oli haastettu synnintunnistajia lavalle psykiatrin tuoliin kertomaan, miten seitsemän kuolemansyntiä ilmenevät museomaailmassa. Melarannan tunnistettava synti oli viha.
Me huudetaan itku kurkussa tuuleen, että kun me ollaan niin kauheen tärkeitä. Mutta kuka meitä kuulee.
– Tämä turhautuneisuus johtuu nimenomaan siitä, että me joudutaan joka ikinen päivä työssämme perustelemaan olemassaolon oikeutusta. Ja me huudetaan itku kurkussa tuuleen, että kun me ollaan niin kauheen tärkeitä. Mutta kuka meitä kuulee?
Kysymys kaikuu Kulttuuritalon salissa. Melaranta jatkaa purkausta:
– Me kuullaan jatkuvasti uutisia, että päättäjät vähentävät meidän rahoitusta, valtionosuuksia leikataan ja tehdään sitä ja tätä. Kuitenkin joka ikinen tässäkin salissa tietää, miten kauhean tärkeää työtä me tehdään. Me toimimme laajalla sektorilla. Olemme osa matkailubisnestä. Toimitaan sotessa. Ollaan hyvinvointipalveluiden joukossa, kouluissa, päiväkodeissä. Me tehdään kulttuuriympäristö työtä. Miksi ne eivät näe sitä. Ja me vaan huudetaan, että huomatkaa meidät, kun me ollaan niin kamalan tärkeitä. Ja sitten me ollaan vihaisia. Raivoissamme, kun ne ei kuule.
Näin puhuu ihminen, joka rakastaa työtään. Melaranta selvästi kokee tekevänsä yhteiseksi hyväksi. Tosin Melarannan esityksessä on sopivasti liioittelua. Museoväki päätyy nauramaan itselleen.
Katso Hanna-Kaisa Melarannan puheenvuoro Museoalan teemapäivillä. Ote dokumentista Kohti tulevaisuuden museota.
Taiteilijoilla on liian usein syytä olla museoille vihaisia
On kuitenkin olemassa joukko ihmisiä, joilla on toisenlainen viha-rakkaussuhde museoihin. Taiteilijoilla on liian usein syytä olla museoille vihaisia, kun ne eivät maksa asianmukaisesti taideteosten esittämisestä tai erilaisissa yhteistyöprojekteissa tehdystä työstä.
Mutta taiteilijat myös rakastavat museoita mm. haastamalla niitä. Esimerkiksi brittitaiteilija Jeremy Dellerin Ihme-festivaaleja varten tekemä teos Saa koskea haastoi suomalaiset museot tuomaan aarteitaan ostoskeskuksiin, julkisiin tiloihin ihmisten ihmeteltväksi. Kävi niin, että kansalaiset yllättivät museot kertomalla esineistä tietoa, jota museoille ei itsellään ollut.
Monet taiteilijat tekevät tälla hetkellä teoksia, jotka ovat muodoltaan museoita. Esimerkiksi Epäihmisyyden museo on kirjailija Laura Gustafssonin ja kuvataiteilija Terike Haapojan teos. Tämä väliaikainen museo tekee näkyväksi, kuinka ihmiset ovat eri aikoina pyrkineet alistamaan toisia ihmisiä ja muita eläimiä. Esimerkiksi Suomen sisällissodassa punaisten puolella taistelleita naisia kutsuttiin susinartuiksi, ja heidän tappamistaan verrattiin suden tappamiseen
Taiteilijapari on rakentanut museonsa tietokirjamäärityksistä, arkistoista löytyvistä teksteistä, museoiden kuvamateriaaleista. Epäihmisyyden museo herkistää pohtimaan, miten ihminen esitetään erillisenä muusta luonnosta. Mitä jos museo tekisi näkyväksi myös eläinten ja muun luonnon näkökulman? Kohtelisimmeko maapalloa silloin paremmin?
Selkein syy vihata museoita onkin niillä, joiden näkökulman museo jättää kertomatta tai joiden historian se kertoo väärin. Museoilla on valtaa. Ja nykyisin ne ovat valpastuneet huomioimaan, miten vähemmistöistä, kuten esimerkiksi alkuperäiskansoista puhutaan. Siitä kertoo se, että Tampereen museokeskus ja Kansallismuseo ovat luovuttaneet saamelaisten esineiden kokoelmansa saamelaisten kansallismuseoon Siidaan.
6+1 = ?
Tässä kuusi syytä rakastaa museoita ja yksi vihata niitä Tällä hetkellä museoissa on meneillään iso muutos, jossa ne ovat monin tavoin onnistuneet. Mielikuva museoista pölyn, pysähtyneisyyden ja kuoleman kirkkoina on karissut ja näkyviin on tullut se, että museot ovat ytimeltään tulevaisuuteen suuntautuvia instituutiota. Ne haluavat olla käytettävissämme juuri nyt, jotta ne voivat olla olemassa meitä varten jatkossakin.
Nykyinen muutosvauhti ja palveluhalukkuus voivat myös sokaista museoita. Huvipuistomaisuus voi viedä terän museovieraan kokemukselta. Liiallinen kaikilla alustoilla toimiminen uuvuttaa yleisön ja ennen kaikkea työntekijät.
Taiteilijaryhmä IC-98 ja raumalainen Lönnströmin museot pohtivat taideprojektin vuoksi, miten käytännössä suojellaan maatalon pihapiiri tuhanneksi vuodeksi, Se on terveellinen aikaväli mietittäväksi museolle tässä ajassa.
Edit: Artikkelin kieliasua korjattu.
