Suomalainen kulttuuriväki oli 1980-luvulla niin lamaantunutta, että se piti vittuilla hereille. Koska vittuilu kuului taiteen ja tieteen kanssa inhimillisen toiminnan korkeimpaan luokkaan, se ansaitsi myös oman teoriansa. Ja sellaisen laati nuori filosofi Esa Saarinen. Vaikka Saarinen on sittemmin tullut tunnetuksi myönteisyyden lähettiläänä, hän näkee vanhoissa teeseissään paljon hyvää. Tosin tänä päivänä hän kirjoittaisi vittuilun sijaan kohottavuudesta.

Esa Saarisesta ei tule ensimmäisenä mieleen valtakunnan ykkösvittuilija. Jotain sen kaltaista hän kuitenkin oli 1980-luvun alussa. Saarinen oli noussut 60-lukulaisten hallitseman kulttuurielämän haastajaksi, “punktohtoriksi”, joka halusi yhteiskuntaan lisää liikettä ja säpinää. Se vaati pysähtyneistölle vittuilemista.

Nuoren rymyjengin tulee vittuilla ikämiessarjalaisille, ei ymmärtää heidän vanhuudenheikkouttaan.― Esa Saarinen: Terässinfonia (1981)

Saarinen julkaisi yhdessä kansantaiteilija M. A. Nummisen kanssa Terässinfonia-kirjan, joka perustui heidän kirjeenvaihtoonsa. Saarinen oli alkuvuoden 1981 vierailevana tutkijana Texasissa, josta käsin hän kirjoitti kirjeitään ja kehitteli yhdessä niistä vittuilun peruslauseet. Ne ovat muodoltaan kuin logiikan oppikirjasta, mutta lauseiden tavoitteena oli todistaa vittuilun tarpeellisuudesta kirjoitushetken Suomessa.

– Jälkikäteen ei ole ihan kauhean helppoa hahmottaa, kuinka jähmettynyt ilmapiiri silloin vallitsi. Henkinen ikkunoiden avaaminen ja raikkaiden tuulten etsiminen oli sekä inspiroivaa että hyvin tärkeää, Saarinen sanoo.

Saarinen myöntää, että hän luki 36 vuoden jälkeen vittuilun olemusta pohtivan tekstinsä pelokkain tuntein, mutta yllättyi positiivisesti. Nykyään hän painottaisi asioita toisin, mutta ajattelee silti kyseisen luvun kestäneen hyvin aikaa.

Saarisen mielestä se on esimerkki hänen yleisemmästä pyrkimyksestään saada sanat elämään, ladata niihin uusia merkityskerroksia ja rakentaa siten uudenlaista todellisuutta.

kun esa saarisen ja M.A. Nummisen kirjasta Tersässinfonia Esa Saarinen,terässinfonia

– “Vittuilu” ei ole minulle kovin luonteva sana, en tykkää sanoa sitä, enkä silloinkaan erityisesti tykännyt. Mutta juuri se oli osa sitä pointtia, että siihen voisi silti luoda sisältöä, joka vie eteenpäin. Minun kannaltani sanaan ei sisältynyt silloin eikä sisälly nyt pahantahtoisuutta toista kohtaan, vaan halu etsiä uusia näkökulmia hyväntuulisella rämäpäisyydellä.

– Vyön alle iskeminen, ja halu vetää toisia lokaan, on mielestäni tosi vastenmielistä. Jälkikäteen ajatellen teksti on kuin M. A. Nummisen ideologiaa ja filosofiaa. Hänen provokatiivisuutensa on aina ollut hyväntahtoista, siinä on ollut takana usko ihmisyyteen, joka itsellenikin on hirveän tärkeää.

Saarinen kertoo, että hän ei enää vittuile, ei julkisesti eikä yksityisesti. Luennoidessaan hän haluaa ylipäätään välttää kielteisiä tarinoita, vaikka niiden kautta olisi monesti helpompi synnyttää draamaa ja temmata yleisö mukaan.

– Teen valtavasti työtä, jotta en tulisi kielteisten voimien viettelemäksi ja että luentoni olisivat kiehtovia ilman kielteisyyttäkin, Saarinen sanoo.

Filosofi on toki saanut myös oman osansa vittuilusta vuosien varrella, mutta nykyään on toisin.

– Kyllä vittuilua jossain määrin tulee vastaan, mutta nykyisin vähemmän. Varsinkin puukotuksestani lähtien olen päässyt vähemmällä kuin moni muu. En myöskään mene foorumeille, joissa oletettavasti vittuillaan.

Esa Saarista puukotettiin vuoden 2014 keväällä, kun hän oli menossa pitämään luentoa.

Mutta mitä Saarinen sanoo vanhoista vittuilu-teeseistään nyt, vuonna 2017?

1. Vittuilu on onnistunut jos ja vain jos vittuilun kohde vittuuntuu.

‒ Ihan näppärä kiteytys. Haen kai sitä yleistä ajatusta, jonka olen sittemmin kuullut Jorma Uotiselta: efekti ei ole efekti, jos se ei ole efekti. Kielenkäytön pointtina on vaikuttaa toiseen ihmiseen, Saarinen sanoo.

‒ Tuolloin vuonna 1981 uskoin siihen, että pelkästään vaihtoehtoisen näkökulman esiin tuominen jo sinällään aiheuttaa myönteisiä seurauksia. Luotin silloin ihmisten järkiperäiseen harkintaan enemmän kuin nykyään.

Terässinfoniassa Saarinen muistuttaa myös, että itselleen ei voi vittuilla, koska kunnollista “mentaalista shokkia” ei synny, jos vittuilun sisältö on etukäteen tiedossa. Myös tutuille ja kavereille on vaikea vittuilla kunnolla, koska harva omaa eettisen peruskoordinaatiston, jossa mainitun transformaation aikaansaaminen tuttavassa josta pitää, saa lokaalisia maksimiarvoja.

– Noihin aikoihin minua jossain määrin huvitti snobbailla sivistyksellisen kielen nyansseilla ja ironisoida elitististä ilmaisua.

Henkilökuva_Esa Saarinen Kuva: Joonas Josefsson/Yle Esa Saarinen

2. Vittuilu on älyperäistä toimintaa, joka edellyttää abstrahointia.

– Kun luin tekstin uudestaan vuosikymmenten jälkeen, yllätyin. Tämä on oikeastaan aika hyvä ajatus. Etsin siinä abstraktia näköalanmuodostusta, joka on dramaattista, provokatiivista ja saattaa tilanteen kokonaan uuteen valoon.

Vaikka Saarinen ei enää uskokaan, että ihmiset alkaisivat toimia ja muuttaa maailmaa tai elämäänsä vain kuultuaan uuden järkevän näkemyksen, hän pitää silti abstraktioiden kautta työskentelemistä hyödyllisenä.

Vuonna 1981 hän kirjoitti, että toisin kuin esimerkiksi uskonto, joka ei edellytä abstrahointia, vittuilu sijoittuu ihmisen aktiviteetin kuohukermaan – yhdessä abstraktin taiteen ja teoreettisen tieteen parhaiden saavutusten kanssa.

– Tuosta huomaa, miten aika tekee tehtävänsä. Ihmiset eivät enää kauheasti ajattele, että mistä löytyisi kuohukermaa.

– Silti kiteytys tuo esiin ajatuksen, että abstrakti ajattelu tekee meistä ihmisistä juuri sitä, mitä me olemme. Se on ihmisen erityiskyvykkyyttä. Silloin en vielä kunnolla tajunnut, että on myös toisenlaista erityiskyvykkyyttä. Se liittyy ääneen lausumattomaan ja tyypillisesti tiedostamattomaan taitoon olla yhteydessä toisiin ihmisiin, Saarinen sanoo.

3. Vittuilu on realismia.

Terässinfoniassa Saarinen avaa tätä väitettä sanomalla, että se liittyy ihmisen äärellisyyteen ja siihen, että todellisuutta ei voi koskaan hahmottaa kokonaisuudessaan. Mitään Koko Totuutta ei ole olemassakaan, joten vittuilija ei edes pyri siihen.

– Tämä on vähän oudoksuttava kohta. Ajan siinä kuitenkin takaa ihan tärkeää asiaa: viime kädessä mikä tahansa hahmotus on vain osa kokonaisuutta. Sama pyrkimys kohti moninäköalaisuutta on ollut elämäntyöni kantava tekijä. Meidän kannattaa kääntyä toistemme puoleen, koska kellään ei ole koko laajakaistan levyistä yhteyttä todellisuuteen.

Tässä kohdin Saarinen kirjoitti myös siitä, miten jopa yksi ruudikkaimmista mörssäreistä, Jukka Kajava, oli sortunut teatterikritiikissään hiljaisesti ymmärtämään esitystä, joka oli todellisuudessa heikko. Nuoren Saarisen mukaan tämä oli yksi esimerkki siitä, miten kovimpienkaan tyyppien kantti ei aina kestä vittuilla.

– Tämä on heikko kohta. Kritiikin instituutio oli silloin eri asemassa. Hesarin kritiikki 80-luvun alussa oli ihan valtavan merkityksellistä. Oli lehdessä mitä tahansa, siihen ei voinut kirjoittaa vastinetta, koska niitä ei julkaistu. Kritiikki jäi totuudeksi, ja sitä vastustin, yhden totuuden aatetta ja ideologiaa.

4. Vittuilu on toimintaa, joka alkaa silloin kun sen ensimmäiset siemenet siitetään ja loppuu silloin kun sen aikaansaama viimeinen raivonväre katoaa.

Tämä lause liittyi nuoren Saarisen mukaan siihen, miten vittuilun koti on toimintaa korostavassa filosofiassa, à la Jean-Paul Sartre. Todellisuus on sellainen, miksi se tehdään, ei sellainen, miten sitä kuvaillaan.

– Tämä ajatus on ollut minulle keskeinen tähän päivään asti. Moni asia ohjaa älykköä tai yliopistoihmistä tarkkailemaan ja kuvailemaan, mutta elämä kuitenkin on tekemistä.

– Miten nämä kaksi asiaa tulisi suhteuttaa toisiinsa? Olen yrittänyt liu’uttaa polttopistettä toiminnallisen suuntaan. Kantava ajatukseni on ollut, että menisimme toiminta edellä, vaikkakin ajatus mukana. Että ei jähmetyttäisi vain ajattelemaan ja pysäyttämään toimintaa, esimerkiksi kritiikin kautta.

Näillä kohdin vittuiluanalyysiaan Saarinen kirjoitti lisäksi, että kotimaisen proosan filosofiset perusteet ovat yksinkertaisesti falskit. Syykin on helppo nähdä: se ei vittuile. Vuonna 2017 näkymä on paljon valoisampi.

– Kotimainen proosa näyttää nyt dramaattisesti paremmalta kuin tuohon aikaan. Se on ilmaisullisesti, näkemyksiltään ja energialtaan moninaista. Se on ihan henkeäsalpaavan hienoa, mitä ihmiset nykyisin kirjoittavat. Suomen kieli voi hyvin vapautuneesti ja vahvasti. Myös se, mitä räp-puolen ihmiset ovat saaneet aikaan, on erittäin merkittävää.

Saarinen kertoo, että hän on aika innostunut Cheekistä, mutta sanoo samaan hengenvetoon, että hänen mieltymyksensä ovat sattumanvaraisia. Saarisen tapana on pureutua johonkin yksityiskohtaan, “akupunktiopisteeseen”, eikä opiskella koko kenttää läpeensä. Silti hän on huomannut, että suomiräpin kokonaisuus on rikas ja kieltä uudistava.

Henkilökuva_Esa Saarinen Kuva: Joonas Josefsson/Yle Esa Saarinen

Tänä päivänä Saarinen kirjoittaisi vittuilun sijaan kohottavuuden peruslauseet:

1. Kohottavuus on onnistunutta jos ja vain jos kohottavuuden kohde kohottuu.

– Pidän hyvin tärkeänä, että luomme toistemme kanssa tilanteita, joissa ihminen voi kohottua. Silloin nouset ylemmäs ja näet pidemmälle ja laajemmin – ja koet oman elämän ihmeesi vahvemmin, Saarinen sanoo.

Filosofin mukaan emme hahmota kovin hyvin sitä, mitä suoritekeskeinen ja kulutukseen keskittyvä yhteiskunta tekee ajattelulle. Miten se estää sitä.

– Emme näe, miten valtavasti mielemme pohtii, että mitä jossain Whatsappissa just nyt on. Ja se mitä siellä on, vaatii reaktiota, ja antaa jonkinlaisen lupauksen palkinnosta. Tai katsot jääkiekko-ottelun ja uskot, että se antaa jotain. Kun se on ohitse, huomaat, että se ei antanut yhtään mitään.

Kaikki tällainen vie ihmisen huomion ja estää häntä ajattelemasta syvemmin. Saarisen mukaan hän pyrkii luennoillaan ja seminaareissaan tarjoamaan häiriöttömän ja keskittyneen hetken, jossa ihminen saa tilaa ajatella. Tällöin hän voi kohota välittömän tilanteen vaatimusten ja houkutusten yläpuolelle ja tarkastella asioita laajemmin.

2. Kohottavuus on realismia.

– Sanon usein luentojeni alussa, että meissä on enemmän hyvää, kuin mitä näkyy päälle. Mielestäni se on ihmistä koskeva fakta.

‒ Tämä ei ole positiivisen maailmankuvan idealistinen projektio, vaan realismia. Se on ihmisenä olemisen keskeinen tunnusmerkki.

Ihminen voi vaikuttaa omiin ajatuksiinsa, jotka puolestaan vaikuttavat siihen, miten hän elää ja toimii. Tästä aukeaa väylä vaikuttaa ulkoiseen todellisuuteen, koska ihminen ajatuksineen elää sen keskellä. Vaikka “todellisuus tietenkin pitää itse itsestään huolen”, on ihmisellä puhe-, ajattelu- ja vuorovaikutustavoillaan mahdollisuus rakentaa maailmaansa ihan konkreettisesti.

– Kun pitää ihmisen hyvyyttä faktana, syntyy hyvin erilaista todellisuutta kuin siinä tapauksessa, että pitää realistisena kielteisiä tai menneisyyteen liittyviä asioita. Kun katsoo ihmisyyttä, tulee katsoa realistisesti eteenpäin. Tämä oli näkökulmani Terässinfoniassa vuonna 1981, ja se on näkökulmani edelleen.