Hyppää pääsisältöön

Fennada-elokuvien kesyttömät nuoret: rockia, paheita, seksiä ja lättähattuja

Viattomat suomalaisneidot Tukholman syntisessä kurimuksessa! Rokkaavat lättähatut pilkkaavat perheenisää! Nuorta erotiikkaa Hämeenkyrön yössä! Iskelmän ja Coca-Colan lapset kokoontuvat Rytmikellarissa! Opiskelijaradikaaleja, pornolehtiä ja pettämistä! Elävä arkisto julkaisee Fennada-Filmin nuorisokuvauksia vuosilta 1952–1969.

Artikkelissa esitellään Fennada-elokuvat Kuriton sukupolvi, Suomalaistyttöjä Tukholmassa, Poika eli kesäänsä, Iskelmäketju ja Kesyttömät veljekset. Artikkelin lopussa tekijät ja näyttelijät muistelevat elokuvia dokumenttisarjassa Fennadan tarina.

Taustaa: Nuoriso ongelmana

Erityisesti nuorisolle suunnattujen ja/tai nuoruutta käsittelevien elokuvien määrä alkoi lisääntyä Suomessa 1950- ja 1960-lukujen taitteessa. Niitä oli toki ennenkin: tutkija Pekka Kaarninen on listannut nuorisokuvauksiksi jo 1920- ja 1930-luvun filmejä Nummisuutareista (1923) alkaen. Sotien jälkeen monet elokuvat käsittelivät rintamalta palaavien nuorukaisten ongelmia, ja ns. kuppafilmit varoittivat eritoten tyttöjä irtosuhteiden vaaroista.

Viisikymmenluvulla nuoriso alkoi eriytyä omaksi kuluttajaryhmäkseen ja osakulttuurikseen, ja samaan aikaan se nousi yhä korostetummin esiin tiedotusvälineissä ja taiteissa, "entistä selvemmin ongelmana", kuten Kaarninen kirjoittaa. Yhdysvalloissa alkanut kehitys näkyi Suomessakin. Viestintätutkija Mervi Pantin mukaan kotimainen filmiteollisuus yritti nuorisoelokuvien avulla vedota juuri filmiyleisön aktiivisimpaan osaan.

Erkki Astalan ja Tommi Hoikkalan määrittelyn mukaan nuorisoelokuvien toistuvana kaavana on nuorten sopeutuminen yhteiskuntaan ja elämän välttämättömyyksiin. Keskeisessä asemassa on vanhempien huolenpito, jonka puute johtaa turmioon. Onnistuneen sopeutumisen vastapoolina ovat etenkin 1960-luvun alussa yleistyneet ongelmanuorisofilmit, joissa nuoret nähtiin moraaliltaan löyhinä, pahatapaisina tai rikollisina.

Useimmat vuonna 1950 aloittaneen Fennada-Filmin nuorisoa tavalla tai toisella käsittelevistä elokuvista edeltävät ajallisesti nuorisokuvausten 1960-luvun buumia. Suomalaistyttöjä Tukholmassa (1952) ja Kuriton sukupolvi (1957) ovat hyviä esimerkkejä em. sopeutumis- ja aikuistumistarinoista, joissa nuorten toilailua ja heitä uhkaavia vaaroja tarkastellaan lähinnä aikuisnäkökulmasta. Aikuistumisesta (seksuaalisuuden kautta) on tietysti kyse myös romaanifilmatisoinnissa Poika eli kesäänsä (1955).

Niin Suomalaistytöt, Kuriton sukupolvi kuin Iskelmäketjukin (1959) hyödyntävät toisaalta jo oireellisesti orastavaa nuorisokulttuuria. Kiinnostavalla tavalla myös Fennada-tuotannon loppupäähän ja aivan toiselle vuosikymmenelle kuuluva Kesyttömät veljekset (1969) omaa sopeutumistarinan piirteitä, vaikka siinä muutoin liehuvat punaliputkin.

Kuriton sukupolvi rokkaa

Matti Kassilan ohjaama Kuriton sukupolvi pohjautui Mika Waltarin samannimiseen 1930-luvun näytelmään. Ensimmäinen elokuvasovitus tästä "vakavasta komediasta" tehtiin jo vuonna 1937. Uusintafilmatisointi ei ollut Kassilan oma idea vaan ehto hänen Elokuu-filmihankkeensa toteuttamiselle.

Kassilan versiossa tarinaa on nykyaikaistettu nousevan nuorisokulttuurin tunnusmerkein. Lättähatut, pärinäpojat ja piukkapöksyiset myssymissit kuuntelevat jazzia, tanssivat rockia ja vääntävät Helsingin slangia.

Perheen professori-isänkin ympärillä leijuu ajankohtaisia viittauksia ydinaseteknologiaan. Alkuperäisen näytelmän juoksijanuorukainen on tässä vaihtanut mäkihyppyyn, joka eli korkeasuhdannetta 1950-luvun Suomessa.

Ajanmukaisuutta lisäävät dokumentaariset otokset hiihtokisoista, joiden yleisössä vilahtaa muun muassa presidentti Urho Kekkonen. Mäkihyppyä selostaa toimittajalegenda Pekka Tiilikainen, jonka osuus kuitenkin kuvattiin Fennadan studion pihalla.

Filmin "nuoret" olivat kaikki jo jättäneet varsinaisen teini-iän taakseen, sillä nuorimmatkin heistä olivat 25-vuotiaita, muutamat jo kolmekymppisiä. Leo Jokela ja Maikki Länsiö tekevät mainiot sivuosat röyhkeänä pärinäpoika-Husuna ja taiteellisena Löpönä.

Elokuvan loistokkaimpia väläyksiä on Jokelan ja Maija Karhin englanninkielisin repliikein maustama suutelukohtaus. Ehdoton huippu on riemukkaan älyvapaa "rock-fantasia", inspiroituneesti kuvattu ja leikattu tanssi- ja laulunumero, jossa mikrofonin virkaa toimittaa syttyvä ja sammuva jalkalamppu ja soittimina käytetään sateenvarjoa, mäkisuksea, muovipurkkeja ja soppakauhaa.

Vaikka nämä hyvien perheiden vesat käyttäytyvätkin vallattomasti, viljelevät englanninkielisiä sanontoja ja siemailevat giniä, he ovat lopultakin varsin kilttejä verrattuna 1960-luvun alun elokuvien jengi- ja ongelmanuorisoon. Tauno Palon esittämä isä saa silti kyllikseen perheensä itsekkyydestä ja pinnallisuudesta.

Kaunosieluinen (ja kotitöitä välttelevä) vaimo halveksii häntä, ja lapset arvostavat enemmän mäkiennätyksiä kuin professorin tieteellisiä meriittejä. Rillutteluun riehaantuva isä nouseekin tarinan varsinaiseksi kapinalliseksi. Elokuva päättyy konservatismin riemuvoittoon.

Elokuva sai lehdissä hyvinkin kiittävät arvostelut, ja se äänestettiin vuoden 1957 suosituimmaksi kotimaiseksi elokuvaksi.

Kuriton sukupolvi – näyttelijät ja tekijät

Tauno Palo (Reinhold Varavaara), Irma Seikkula (rouva Varavaara), Maikki Länsiö (Löppö), Kaija Siikala (Marja), Jussi Jurkka (Kali Varavaara), Maija Karhi (Japi Varavaara), Matti Ranin (Pelle Varavaara), Leo Jokela (Husu), Toivo Mäkelä (Arvo Kääri), Mauri Jaakkola (valokuvaaja Löppönen), Pentti Irjala (johtaja Huitu), Pertti Weckström (portieeri), Pekka Tiilikainen (reportteri).

Ohjaaja: Matti Kassila. Käsikirjoittajat: Matti Kassila, Ritva Arvelo ja Juha Nevalainen. Musiikki: Toivo Kärki. Kuvaus: Esko Nevalainen. Äänisuunnittelu: Gösta Salminen. Lavastus: Lauri Elo. Leikkaus: Nils Holm.

Suomalaistytöt synnin pesässä

Suomalaistyttöjä Tukholmassa kuvaa mainiosti sodasta toipuvan Suomen ja vauraan Ruotsin suhdetta 1950-luvulla. Läntinen naapurimaa oli todellinen pikku-Amerikka, jossa oli rahaa, nailonsukkia ja banaaneja.

Roland af Hällströmin elokuvassa kolme koulunsa päättävää tyttöä lähtee Suomenlahden yli töihin ja samalla kokemaan suuren maailman tuntua. Filmi on osittain kuvattukin Tukholmassa, joka näyttäytyy siinä todellisena metropolina vilkkaine liikenneympyröineen ja loistavine neonvaloineen.

Swing soi, eikä pulasta ja säännöstelystä ole tietoakaan (vaikka suomalainen viina onkin kovin kysyttyä tavaraa). Runsaiden laulu- ja soittonumeroiden herkkupala on amerikkalaisen jazztrumpetisti Herbert "Peanuts" Hollandin pitkähkö osuus.

Pinnan alle kätkeytyy kuitenkin urbaani paheiden pesä, johon kuuluvat pornografia, prostituutio, homoseksuaalit ja rikollisuus. Komediallisesti alkanut elokuva kääntyy varoitustarinaksi siitä, kuinka helppo tytön on suurkaupungissa on joutua kaltevalle pohjalle. Naiskolmikon tarinaan on varmuuden vuoksi ympätty lisäksi kömpelö rikosjuoni amerikkalaisine timanttikauppiaineen (jäykkää englantia puhuva Eero Leväluoma).

Ruotsin lehdet syyttivät elokuvaa ruotsalaisvastaisuudesta, eikä moite ollut aivan aiheeton, vaikka elokuvatarkastamo ja ohjaaja sen kiistivätkin. Tarinan ruotsalaishahmot – nokkavia swingpjatteja myöten – esitetään miltei poikkeuksetta suomalaisia halveksivina, ylemmyydentuntoisina rasisteina. Taustalla on sentään laajempi kuvio: vastakkainasettelu maaseudun viattomuuden ja urbaanin pahellisuuden välillä. Elokuva on oikeastaan jatkoa 1940-luvun opetusfilmeille, jotka varoittivat etenkin tyttöjä seksuaalisuuteen liittyvistä vaaroista.

Varsinaiset konnat ovat "iiliäiseksi" luonnehdittu viinuri-Sven ja "poikahippoja" järjestelevä Karl, alastonkuvaaja ja kiristäjä. Heidän vastapainonaan ovat tyttöjen kavaljeerit: tylsä mutta uskollinen Olavi sekä haaparantalainen Suomen-ystävä Sven. Traagisten vaiheiden jälkeen henkiinjääneet palaavat agraariin koti-Suomeen suojelijoidensa kanssa.

Lehtiarvostelijat kiittivät aiheen ajankohtaisuutta ja tärkeyttä, mutta kiinnittivät huomiota käsikirjoituksen ja ohjauksen puutteisiin moittien muun muassa henkilökuvien ohuutta ja rytmin puutetta. Näyttelijöistä ihastutti eniten räiskyvä komedienne Toini Vartiainen.

Filmin käsikirjoittaja Kaarlo Nuorvala jatkoi teeman käsittelyä vuonna 1955 ohjaamassaan ja tuottamassaan Viettelysten tiessä. Tällä kertaa kaksi poikaa seikkailee Tukholman puolimaailmassa huumeiden, homojen ja prostituution seassa.

Suomalaistyttöjä Tukholmassa – näyttelijät ja tekijät

Rooleissa: Toini Vartiainen (Rauha), Esko Saha (Olavi), Maija Karhi (Liisa), Åke Lindman (Erik), Eija Inkeri (Kirsti), William Markus (Sven), Ebbe Moe (Karl), Hilli Lindqvist (boksiemäntä), Elvi Saarnio (katutyttö), Henake Schubak (Pietro Romano), Herbert Holland (torvensoittaja), Erik Fröling (hotellin johtaja), Eero Leväluoma (Miller), Emma Väänänen (huoltosisar) ja Mai-Brit Heljo (Margit).

Ohjaus: Roland af Hällström. Käsikirjoitus: Kaarlo Nuorvala. Kuvaus: Esko Töyri. Äänisuunnittelu: Gösta Salminen. Lavastus: Kosti Aaltonen. Leikkaus: Nils Holm.

Pojasta mieheksi – nuoret hormonit hyrräävät

Roland af Hällströmin Poika eli kesäänsä ei kuvaa nuoruutta sosiaalisena tilana tai ryhmänä, vaan sen näkökulmana on seksuaalisuuden herääminen.

Filmi pohjautuu F. E. Sillanpään romaaniin Elämä ja aurinko. "Taata" itse nähdään elokuvan alussa ja lopussa lukemassa kirjaansa syntymämökkinsä rappusilla. Ja ikään kuin yksi kehyskertomus ei riittäisi, on filmiin rakennettu vielä toinen johdanto, jossa lyseolaisluokka seuraa oppituntia solujen hedelmöittymisestä. Leikkaus uusiin ylioppilaisiin ja heidän heiloihinsa toimii melko suorasukaisena biologisena viittauksena.

Varsinaisen tarinan alkaessa lukiolaispoika Elias (amatöörinäyttelijä Pertti Weckström) palaa kesäksi kotiin maalle. Hänen ja naapuritalon Lyylin välillä on vispilänkauppaa, mutta Elias iskeekin silmänsä kartanontyttö Olgaan. Tämä puolestaan kiusoittelee vihjailevilla puheillaan niin Eliasta kuin lapsuudenystäväänsä, kiimasta lähes kihisevää renki Taavea. Olgalla on sovittu avioliitto häntä iäkkäämmän perhetuttavan kanssa, mutta tätä totaalista tylsimystä tyttö ei aio päästää viereensä ennen häitä.

Kriitikot pitivät filmisovitusta milloin liian uskollisena romaanille, milloin liiaksi siitä poikkeavana. Elokuvaa moitittiin romaanin aistillisuuden laimentamisesta, mutta silti se tuntuu suorastaan tihkuvan erotiikkaa. Tiheä tunnelma huipentuu juhannusaattoon.

Koko ajan joku henkilöistä käpälöi jotain muuta, antautuu syleilyihin luonnon helmassa tai vähintäänkin heittäytyy tirkistelypuuhiin. Jos kyseessä olisi pornoelokuva, käsillä olisi taukoamattomat orgiat, mutta tässä tapauksessa asiat kerrotaan tietenkin lähinnä luontokuvin. Elias kuitenkin onnistuu pyrkimyksissään siinä määrin, että biologian luennoilla palatessaan tietää solujen hedelmöittymisestä paljon aiempaa enemmän. Nuorten naisten suhde seksiin on monitahoisempi kuin kokemuksia kartuttavalla lukiolaisella, ja kummallakin naispuolisella päähenkilöllä erilainen.

Alastomuuttakin on mukana sen verran, että elokuvatarkastamo vaati lyhennettäväksi kohtausta naisten saunavuorosta (valituksen jälkeen elokuvalautakunta päätti kuitenkin pysyttää paljaiden rintojen määrän ennallaan). Lyyli (Tea Ista) käy aamu-uinnilla ilman rihman kiertämää, mutta filmin mainoskuvia varten hänet kuvattiin laiturilla myös uima-asussa.

Poika eli kesäänsä – näyttelijät ja tekijät

Rooleissa mm.: Eila Peitsalo (Malkamäen Olga), Tea Ista (Korkeen Lyyli), Pertti Weckström (Kujanpään Elias), Paavo Hyttilä (Taave), Ture Junttu (Erik Brunius), Elvi Saarnio (Saimi), Matti Aro (kartanon isäntä), Mauri Heikkilä (Väinö), Eila Roine (Anni), Eero Leväluoma (biologian maisteri), Anton Soini (isä Korkee), Saimi Vuolle (äiti Korkee), Fanni Halonen (Malkamäen muori), Seppo Kolehmainen (seitsemäsluokkalainen), Esko Varilo (seitsemäsluokkalainen), Lennart Lauramaa (renki), Vili Auvinen (renki).

Elokuva perustuu F. E. Sillanpään teokseen Elämä ja aurinko. Käsikirjoittajat: Jussi Talvi, Viljo Hela. Ohjaaja: Roland af Hällström. Kuvaaja: Esko Töyri. Äänisuunnittelu: Gösta Salminen. Äänitys: Gösta Salminen, Tuomo Kattilakoski. Lavastus: Lauri Elo. Leikkaus Nils Holm. Musiikki: Tauno Pylkkänen.

Iskelmää, rockia ja Coca-Colaa

Vuonna 1959 valmistunut Iskelmäketju ei ole varsinainen nuorisokuvaus, mutta nuorison musiikilla ja vapaa-ajan kulttuurilla on siinä olennainen osa. Tosin varttuneemmillekin on tarjolla ihan kelpo kattaus.

Suomi-Filmin Suuri sävelparaati (1958) oli aloittanut iskelmäelokuvien tulvan, jolla haettiin elvytystä laskeviin katsojalukuihin. Useimmiten halvalla ja nopeasti kokoonpantujen tuotosten ideana oli esitellä mahdollisimman monta laulu- tai soittonumeroa, jotka samalla mainostivat kyseisiä levytyksiä. Ne toimivat ikään kuin musiikkivideoiden esimuotona.

Näyttelijä Hannes Häyrisen ohjaamassa Iskelmäketjussa musiikkia on yhteensä miltei 59 minuuttia, joten numerosta toiseen siirrytään hirmuisella vauhdilla – keskimäärin alle minuutin välein. Numeroita on mahdutettu mukaan lavaesitysten, studiosessioiden ja äänilevyjen kuuntelun muodossa.

Musiikkiesitykset on yhdistetty toisiinsa aasinsillollla, kuten johdannoksi liimattu kehyskertomuskin tunnustaa. Lopussa kappaleet seuraavat toisiaan peräjälkeen vain kuulutusten erottamina.

Äärimmäisen löyhänä juonena on laulaja Lasse Liemolan yritys saada Iskelmä Oy:n kiireinen johtaja hyväksymään hänet koelauluun. Pirkko Mannola on samalla asialla, ja seuraa kollegiaalinen romanssi. Molemmat olivat tähän aikaan suuria kotimaisia nuorisosuosikkeja.

Liemola onneksi laulaa sujuvammin kuin näyttelee, ja Iskelmäketju tarjoaa muutenkin keskimäärin vauhdikkaampaa musiikkia kuin muut saman genren elokuvat, vaikka kehno huulitahdistus usein häiritseekin katsomiskokemusta.

Keskeinen tapahtumapaikka on helsinkiläistä Old House Jazz Clubia muistuttava, nuorison kansoittama "Rytmikellari". Teinit kuuntelevat rock and rollia ja litkivät Coca-Colaa, jonka mainokset ovat filmissä näkyvästi esillä.

Liemolan ja Mannolan popkappaleiden lisäksi tuokioita tarjoavat Onni Gideonin raivokas Mustat silmät -pelleily, tanssipari Olavi ja Eeva Niemisen lättähattuparodia, laulukvartetti Jokerien Metsäkukat-versio sekä amerikkalaisen Delta Rhythm Boysin jykevä gospelnumero.

Filmin intensiivisimpiin hetkiin kuuluvat myös jazzlaulaja Wiola Talvikin You Go to My Head – visuaalisestikin vaikuttava otos – sekä Helena Siltalan Ranskalaiset korot. Mukana ovat lisäksi muun muassa Seija Lampila, Irmeli Mäkelä, Kalevi Korpi, Georg Malmstén ja Jörgen Petersen.

Iskelmäketju – näyttelijät ja tekijät

Esiintyjät: mm. Lasse Liemola, Pirkko Mannola, Kalevi Korpi, Seija Lampila, Georg Malmstén, Irmeli Mäkelä, Tuula-Anneli Rantanen, Helena Siltala, Maynie Sirén, Wiola Talvikki, Ingmar Englund, Lill-Jörgen Petersen, lauluyhtye Jokerit, Onni Gideon orkestereineen, The Delta Rhythm Boys, Erik Lindström ja Kabaré-Orkesteri sekä Hannes Häyrinen, Eija Inkeri, Liisa Nevalainen, Sylva Rossi, Erkki Ertama, Vitaly Ketterer.

Musiikkikappaleet: mm. Strip-tease, Kun taivas itkee, Rakkauden satu, Banana, Mustat silmät, Muistatko, You go to my head, Tsihibi-tsihibi-tshibi, Olen rakastunut, Anna pois, Tuhat laulua lemmestä, Nyt jää hyvästi vain, Ranskalaiset korot, Pennitön uneksija, Joshua Fit the Battle of Jerico, Liian vähän aikaa, Sputnik-polkka ja Unhoita menneet.

Käsikirjoittaja: Hannes Häyrinen. Ohjaajat: Hannes Häyrinen ja Esko Töyri. Kuvaus: Esko Töyri. Äänisuunnittelu: Gösta Salminen. Lavastus: Ensio Salminen. Leikkaus: Ossi Skurnik.

Melasniemen veljekset 1960-luvun kuohussa

Siinä missä Kassilan Kuriton sukupolvi kirjasi ylös 1950-luvun nuorisokulttuurin detaljeja, Erkko Kivikosken Kesyttömissä veljeksissä otetaan tuntumaa kuusikymmenluvun lopun vasemmistoradikaaliin nuorisoliikehdintään. Kuten Pekka Kaarninen kirjoittaa, "nuoriso alkoi 1960-luvulla elokuvissakin kapinoida, niin kuin se yritti myös todellisuudessa tehdä".

Eero ja Pertti Melasniemen tähdittämä Kesyttömät veljekset on yksi monista 1960-luvun jälkipuoliskon nuorisokuvauksista. Senkin päähenkilöt ovat tosin jo nuoria aikuisia, ja opiskelijaradikalismi on tarinassa vain sivujuonne, lähinnä vertauskohta kirjapainoyrittäjä Antti Salmisen yksinäiselle kamppailulle tulevaisuutensa turvaamiseksi.

Antti kyllästyy olemaan päähän potkittuna ja perustaa oman firman muiden varoituksista piittaamatta. Vasemmistolaisen Eki-veljen mielestä olisi viisaampaa vastustaa epäoikeudenmukaisuuksia muiden työläisten rinnalla. Veljesten ryyppäjäiset päättyvät naiiviin mutta tyypilliseen kiistelyyn kommunismista ja kapitalismista.

Eki asuu Antin ja hänen kosmetologivaimonsa alivuokralaisena. Hän on liimannut seinälleen Che Guevaran kuvan, puhuu yliopistolla politiikkaa, käy mielenosoituksissa ja levittelee öisin Antin painossa teettämiään julisteita.

Kirjapainon pyörittäminen käy Antin hermoille, tuttavien lupaukset painotöistä osoittautuvat katteettomiksi, ja ainoa asiakas tuntuu olevan pornojulkaisuja välittävä hämärämies. Yllättäen syliin tipahtava suururakka on suoritettava tappavassa tahdissa. Välit niin velipoikaan kuin Leena-vaimoon kiristyvät äärimmilleen, nähdään nyrkkitappelua ja uskottomuutta, kunnes lopuksi kaikki kääntyy sovintorakastelun myötä paremmalle tolalle kummallisen helposti, melkein kuin itsestään. Loppukohtaus, jossa tyttöystävänsä kanssa oman asunnon hankkinut Eki lähtee pihasta uudella autollaan, vihjaa hänenkin porvarillistumiseensa ja "aikuistumiseensa".

Elokuvan nimi on yliampuva, mutta itse filmiä kiitettiin todentuntuisuudesta ja näyttelijätyön luontevuudesta (ks. Fennadan tarina 3 -dokumentin tekijähaastattelut artikkelin lopussa). Jälkikäteen katsoen se tarjoaa varsin kiinnostavaa kuvaa 1960-luvun lopun Helsingistä ja ajassa kuohuvista aatteista. Puolidokumentaarisissa jaksoissa nähdään muun muassa tunnettu vasemmistososialisti Ilkka-Christian Björklund sekä tiukan johdonmukaisesti Neuvostoliittoa puolustava Jaakko Laakso. Musiikkina kuullaan muun muassa Blues Sectionia ja Kari Larne Blues Bandia.

Kesyttömät veljekset – näyttelijät ja tekijät

Rooleissa: Eero Melasniemi (Antti Salminen ). Pertti Melasniemi (Erkki Salminen). Riittaliisa Helminen (Leena). Tarja Markus (Anne). Siiri Angerkoski (ateljeen omistaja). Matti Oravisto (laivanvarustaja). Seppo Wallin (johtaja). Eino Jantunen (poliisi). Hannu Kahakorpi (poika bailuissa). Matti Varjo (faktori). Tapio Hämäläinen (Tyylipainon omistaja). Harri Tirkkonen (kirjapainon osastopäällikkö). Pauli Virtanen (pornokauppias). Jorma Kylander (mainostoimittaja Hyväri, "Stigu"). Mikko Majanlahti (mainospäällikkö). Erkki Uotila (isä). Aimo Tepponen (pankinjohtaja). Irene Ubbsen (valokuvamalli). Jaakko Laakso, Taisto-Bertil Orsmaa, Ilkka-Christian Björklund (ylioppilaita). Asta Backman (Annen äiti).

Käsikirjoittajat: Erkko Kivikoski, Eero Melasniemi ja Kerttu-Kaarina Suosalmi. Ohjaaja: Erkki Kivikoski. Kuvaus: Esko Nevalainen. Äänisuunnittelu: Matti Ylinen. Leikkaus: Erkki Seiro, Ilona Tanttu, Juho Gartz.

Fennada-elokuvat tekijöiden silmin

Elokuvasta Suomalaistyttöjä Tukholmassa puhutaan Peter von Baghin Fennadan tarina -sarjan ensimmäisessä osassa (alla kohdassa 14.06). Äänittäjä Aarre Elo kertoo, että säästösyistä vain osa tuotantoporukasta pääsi mukaan Tukholman filmauksiin. Maija Karhi muistelee niiden olleen suuri tapaus Tukholmassakin. Loput kuvaukset tehtiin Fennadan studiolla, jonne rakennettiin kaupungin katunäkymä. Elon mukaan elokuvan "homokohtausta" pidettiin aikanaan uskaliaana. em>Poika eli kesäänsä -filmin kuvaaja Esko Töyri kertoo, miten F. E. Sillanpää tarinoi kuvausten lomassa lapsuudestaan Hämeenkyrössä (kohdassa 45.56).

Fennadan tarinan kolmannessa osassa haastateltavina ovat Kurittoman sukupolven näyttelijät ja tekijät (alla kohdassa 10.37). Matti Ranin sanoo, etteivät näyttelijät millään muotoa tunteneet itseään yli-ikäisiksi. Hän kuvailee ohjaaja Matti Kassilan "tyylittelyä" ja kehuu tämän antaneen "näyttelijöillekin mahdollisuuden tehdä absurdeja asioita”. Lavastaja Ensio Suomisen mielestä Kassila toi Fennadaan aiempaa hienostuneemman työkulttuurin. Hän osoitti, että "elokuvia pystyy tekemään, vaikkei olisi niin helvetin vittumainen mies". Vastakkainen tapaus oli Hannes Häyrinen, jota Suominen kuvailee hävyttömimmäksi näkemistään (kohdassa 18.02). Iskelmäketjua tehtäessä Häyrinen "halveksi Lasse Liemolaa vielää enemmän kuin muita" ja Suomisen mukaan jopa potki näyttelijöitä.

Fennada-dokumentin loppupuolella pääsee ääneen Kesyttömien veljesten tekijäporukka (kohdassa 49.21). Toista pääosaa esittäneen Eero Melasniemen mielestä filmiä tehtiin Suomen oloissa aivan uudella tavalla. Käsikirjoitusta käytettiin pohjana, mutta siitä saatettiin joskus irrota hyvinkin pitkälle. "Toivon mukaan siihen tuli dokumentaarisen tilanteen makua." Ohjaaja Erkko Kivikoski korostaa myös pyrkimystä irtautua teatterinäyttelemisen perinteestä.

Fennada-Filmi

Fennada-Filmi syntyi vuonna 1950, kun Fenno-Filmin ja Adams Filmin elokuvatuotannot yhdistyivät. Fennada-Filmi oli alansa suurimpia yhtiöitä Suomessa 1950–1970-luvuilla ja sitä johti koko toimintansa ajan kauppaneuvos Mauno Mäkelä. Kaikkiaan 64 pitkän teatterielokuvan lisäksi yhtiö tuotti satoja lyhytfilmejä. Vuonna 1982 Yleisradio osti Fennada-Filmin ja on siitä lähtien esittänyt Fennada-elokuvia kanavillaan.

Artikkelin lähteitä Erkki Astala ja Tommi Hoikkala: Kurittomat sukupolvet. Suomalaisen elokuvan nuorisokuvasta, Sinä – minä – me 3/1985; Pekka Kaarninen: Kurittomat sukupolvet vanhoissa suomalaisissa elokuvissa, kirjassa Nuoruuden vuosisata (toim. Sinikka Aapola ja Mervi Kaarninen), SKS 2003: Mervi Pantti: Hallittu kurittomuus. Nuorison nousu ja sukupolvikonflikti suomalaisessa elokuvassa 1960-luvulla, Lähikuva 1/1994; Pekka Gronow: Iskelmäelokuvien aika, kirjassa Suomen kansallisfilmografia osa 6 (toim. Kari Uusitalo ym.), SEA 1991.

Kommentit
  • Luontoilta jakoi luontotietoutta leppoisasti ammattitaidolla

    Alkuperäistä Luontoiltaa esitettiin 32 vuotta.

    Suomalaisten kontaktiohjelmien pioneeri Luontoilta aloitti lähetyksensä radiossa 26.huhtikuuta 1975. Vuodesta 1982 lähtien ohjelmaa esitettiin myös television puolella. Yleisön rakastamaa luonto-ohjelmaa tehtiin 32 vuoden aikana 519 jaksoa.

  • Ehyesti säröinen tv-elokuva Hiljaiset laulut kuvasi paikkaansa etsiviä nuoria

    Tuomas Sallisen elokuva valmistui vuonna 1994

    Vuonna 1994 esitetty Tuomas Sallisen tv-elokuva Hiljaiset laulut on vahvasti ajassaan oleva voimakas kuvaus nuorista, jotka ystävyydestä huolimatta kärsivät erilaisista vieraantuneisuuden tunteista. Vaikka tarina on rikkonainen eikä helppoja vastauksia ole, pysyy kertomus erinomaisesti koossa. Keskeisellä sijalla elokuvassa on sen äänimaisema.

  • Hiljainen poika tahtoo auttaa

    Nuori Jarmo Mäkinen teki roolin vähäpuheisena hyväntekijänä

    Jarmo Mäkinen tunnetaan miehekkään ja vähäpuheisen suomalaismiehen rooleista. Jo vuonna 1992 ilmestyneessä Hiljainen poika -lyhytdraamassa Mäkinen esittää vakavaa ja hiljaista, joskin myös herkkää ja empaattista sivustakatsojaa. Empatiasta Kari Paukkusen lyhytelokuva pitkälti kertookin. Mäkisen hahmo seuraa keskellä yötä, kun joukko nuoria remuaa yökerhon edustalla.

Uusimmat sisällöt - Elävä arkisto