Ville Salmisen Anu ja Mikko -elokuva pyrki tavoittamaan menestysnäytelmän idyllin

Fennada-Filmin Anu ja Mikko (1956) oli ohjaajansa Ville Salmisen kolmas Karjala-aiheinen elokuva, joka pohjautui samannimiseen näytelmään. Elokuvaan kiinnitettiin nimirooleihin muun muassa Säkkijärven polkan näyttelijöitä. Aikalaiskritiikissä elokuva sai osakseen myönteisiä arvioita mutta myös ankaraa arvostelua.

Viipurilaissyntyisen kirjailijan Kersti Bergrothin (1886–1975) Anu ja Mikko on Antrean murteella kirjoitettu näytelmä, jonka tapahtumat sijoittuvat pieneen Kaunuskalan kylään Kannaksella 1930-luvulla. Karjalaista näytelmäidylliä esitettiin heti sen ilmestymisvuonna 1932, ja se saavutti suuren suosion. Näytelmää esitettiin lukemattomia kertoja ympäri maata. Kriitikot ylistivät sen eloisaa kieltä, herkkää luonnekuvausta ja tunnelmaa sekä lyyrillistä kauneutta.

Näytelmä kertoo orvoksi jääneestä Anusta ja puuseppä Mikosta, jotka ovat ihastuneita toisiinsa. Anun äiti oli kuitenkin ennen kuolemaansa sanonut, että tyttären on naitava rikkaan talon poika Junu. Nuorten tiet erkanevatkin tästä syystä, mutta muutaman vuoden kuluttua he taas löytävät toisensa kaatuneiden haaveiden ja toteutumattomien toiveiden jälkeen. Kaunuskalan kylään tulee myös uutta eloa, kun suutarin tytär, Amerikan Mari palaa Yhdysvalloista kotikyläänsä vuosien jälkeen. Näytelmässä vastakkain asettuvat kiireinen kaupunkielämä ja verkkaiseen tahtiin soljuva maalaiselämä.

Elokuvaksi näytelmä sovitettiin ensimmäisen kerran Orvo Saarikiven ohjauksessa jo vuonna 1940 Karjalankannaksen menetyksen jälkeen. Saarikiven ohjaus sai aikalaiskriitikoilta hyväksyvän vastaanoton. Peter von Bagh kirjoittaa teoksessaan Suomalaisen elokuvan uusi kultainen kirja, että se oli "kadotetun maiseman haavekuva ja suomalaisen elokuvan parhaita." Elokuvan kaikupohjana oli nyt ennen kaikkea Karjalan hävitetyt alueet ja menetetty maisema.

Kuusitoista vuotta myöhemmin Fennada-Filmi otti elokuvan tuotantoonsa Anun ja Mikon. Elokuvan ohjaajaksi tuli Ville Salminen, jonka Karjala-innostukseen liittyi myös henkilökohtaisia syitä. Nimirooleihin valittiin kiitetyt Säkkijärven polkan (1955) näyttelijät Marjatta Kallio ja Sakari Jurkka. Saarikiven elokuvassa näytellyt Kerttu Salmi pestattiin niin ikään uudempaan versioon. Salmisen elokuva pyrki olemaan uskollinen alkuperäiselle tekstille ja tyylille.

Peter von Bagh haastatteli Salmista muun muassa Anun ja Mikon ohjauksesta. Haastattelu on katsottavissa Fennadan tarina -dokumentin (1993) toisessa osassa Farssia ja klassista.

Elokuvaa kuvattiin Tammelassa muun muassa Kuivajärven rannalla sekä Nurmijärvellä. Sisäkuvat kuvattiin Kulosaaren studiolla. Kuvausaika oli kesäkuu–syyskuu 1956. Kesäiseen maisemaan sijoittuvan elokuvan kuvaaminen syksyllä eittämättä näkyi myös lopputuloksessa.

Elokuvassa oli joitakin erikoisuuksia kuten erittäin pitkä kamera-ajo, joka tehtiin Kuivajärven rantaan rakennetun pitkän puisen radan päällä. Kamera-ajolla kuvattiin Amerikan Marin ja häntä seuraavien kyläläisten rivakka kävely. Kohtaus aloitti elokuvan, minkä vuoksi mitään muuta ei voitu kuvata ennen kuin kyseinen kohtaus oli saatu tehtyä. Matti Ranin, elokuvan Junu kertookin Fennada-dokumentissa, kuinka koko ryhmä joutui vain odottelemaan, kunnes alkukohtaus oli saatu kuvattua.

Toisena erikoisuutena oli alkutekstien korvaaminen kuuluttajalla (järjestäjä Tuukka Soitso), joka seuranäyttämön esiripun edessä esitteli elokuvan tekijät. Ratkaisulla pyrittiin korostamaan sitä, että kyseessä oli jokseenkin suora näytelmätaltiointi.

Näytelmän filmatisointi kirvoitti kriitikoiden kynät

Näytelmän filmatisointiin liittyvät kysymykset herättivät kriitikot monenlaisiin arvioihin. Ennen kaikkea heidän huomionsa kiinnittyi näytelmän ja sen filmatisoinnin suhteeseen, näyttelijäsuoritukseen ja moniin teknisiin yksityiskohtiin itse toteutuksessa.

"Ryhdyttyään toteuttamaan näytelmän filmiversiota Salminen, joka myös vastaa elokuvan skenariosta, on lähtenyt siitä ajatuksesta, että lopputuloksen olisi oltava uskollisesti filmattua teatteria. [- -]. Näyttämöllisestikin kankean henkilöiden ryhmittelyn sekä kymmenien metrien pituisen kamera-ajon keskinäinen ristiriitaisuus esimerkiksi on kerrassaan räikeä." (Leo Nordberg, Uusi Suomi 3.12.1956)

"Varoen tarkasti rikkomasta Bergrothin ylen määrin idyllistä tarinaa tai punomasta siihen omia 'filmillisiä' tapahtumiaan, Salminen on siirtänyt sen filminauhalle miltei sellaisenaan, keskittyen näyttelijäsuoritusten ja detaljien hiontaan, käyttäen filmillisiä effektejä vain sikäli, mikäli ne 'mahtuvat' näytelmän kerrontaan [- -]. Niinpä meikäläisten näyttelijöiden melko säännöllinen [- -] teatraalisuus on saatu hävitetyksi." (Martti Savo, Työkansan Sanomat 2.12. 1956)

"Filmi on sellaisenaan eri taiteitten yhdistelmä, että se kärsii kun jokin osatekijä - tässä vuorosanat - pääsee suunnittelemattomasti vallitsemaan." (Inkeri Lius, Suomen Sosialidemokraatti 4.12.1956)

"Vuorosanat on sisällytetty miltei kaikki, niin että puhutaan ylen määrin, mutta äänitys on niin kehno, ettei niistä saa selvää juuri mitään [- -]. Jos äänitys on täysi skandaali, on kuvaus vielä sitä enemmän. Koko filmi esitetään puolipimeässä, kuvat ovat hämäriä, suttuisia, jopa epätarkkoja, niin että ihmiset näkyvät epämääräisinä hahmoina." (O. V-jä eli Olavi Veistäjä, Aamulehti 5.12.1956)

"Kuvat kirkuivat sotkuisuuttaan eikä kerronnassa ole minkäänlaista rytmiä". (Nimimerkki Racetin, Uusi Aura 2.12.1956)

"Jo alun pitäen oli virhe sitoa herkkänä liikkuvaa idylliä paikalleen jäykistyneisiin, pitkäaikaisesti samanlaisina pysyviin kohtauksiin. Syytä olisi ollut lykätä tämän leppoisan, kesäiseen luontoon kuuluvan elokuvan filmaus sille kuuluvaan
vuodenaikaan. Syksyn kalsea koleus näkyy vedestä ja huokuu maisemasta. Se jäykistää ihmisenkin. [- -]. Puuttuu lämpö. Ja siinä onkin Anun ja Mikon pahin puute." (Valma Kivitie, Elokuva-Aitta 24/1956)

Noin kymmenen vuotta elokuvansa ensiesittämisen jälkeen ohjaaja Ville Salminen harmitteli Katso-lehdelle antamassaan haastattelussa onnistumistaan näin:

"Minä menetin käsistäni Anun ja Mikon vahvimman puolen, sen idyllin, joka ei säilynyt filmissä ollenkaan. Filmi oli liiaksi sorvattu, jolloin se tuli levottomaksi ja liian liikunnalliseksi. Se menetti näytelmän hienon atmosfäärin." (Ville Salminen, Katso 46/1948)

Fennada-Filmi

Fennada-Filmi syntyi vuonna 1950, kun Fenno-Filmin ja Adams Filmin elokuvatuotannot yhdistyivät. Fennada-Filmi oli alansa suurimpia yhtiöitä Suomessa 1950–1970-luvuilla ja sitä johti koko toimintansa ajan kauppaneuvos Mauno Mäkelä. Kaikkiaan 64 pitkän teatterielokuvan lisäksi yhtiö tuotti satoja lyhytfilmejä. Vuonna 1982 Yleisradio osti Fennada-Filmin ja on siitä lähtien esittänyt Fennada-elokuvia kanavillaan.

Anu ja Mikko – näyttelijät ja tekijät

Marjatta Kallio – Anu

Sakari Jurkka – Mikko

Kerttu Salmi – Vappo

Matti Ranin – Junu

Pia Hattara – Amerikan Mari

Vilho Sihvola – Papan Antti

Eino Hyyrynen – Ukonmäen isäntä

Mirjam Salminen – Heti

Tauno Söder – Kalle

Heikki Kotamies – Tommo

Ville Salminen – ohjaus&lavastus&käsikirjoitus

Mauno I. Mäkelä – tuotantojohto

Ensio Suominen – kuvaus

Nils Holm – leikkaus

Gösta Salminen – äänitys

Tuomo Kattilakoski – äänitys

Toivo Lampén – musiikki

Kaisu Vihervuori – naamiointi&kampaus

Esko Nurminen – kamera-assistentti

Tuukka Soitso – järjestäjä

Väinö Tulosmaa – studiopäällikkö

Artikkelissa käytetyt lähteet:
Suomen kansallisfilmografia 5 (vuodet 1954–1956).
Peter von Bagh: Suomalaisen elokuvan uusi kultainen kirja. Otava 2005.