Hyppää pääsisältöön
Aihesivun Pietari K. kävi täällä pääkuva

Nykykirjallisuus on sairastunut vakavaan historiatautiin ja minusta se ei ole O.K.

Pietari K. kävi täällä -sarjan kuva, osa 10
Pietari K. kävi täällä -sarjan kuva, osa 10 Kuva: Yle / Annukka Palmén-Väisänen Kirjojen Suomi,pietari k

Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlat pitäisi keskeyttää sairauslomaan, sillä olemme pahanlaatuisen historiataudin vallassa. Postmoderni aikakausi ei tarkoita sitä, että historia olisi päättynyt. Halu verrata nykyaikaa menneisyyteen nimittäin vain kiihtyy.

Historialliset romaanit ovat olleet suomalaisen 2000-luvun kirjallisuuden suurin trendi. Filosofi Friedrich Nietzsche kirjoitti jo 1800-luvun lopulla, että historiataudin vallassa oleva henkilö joutuu historian lumoihin ja uskoo, että hänellä on tietoinen pääsy kaikkiin historian kerrostumiin. Suomalaisen nykykirjallisuuden oireluettelo kertoo vakavasta tartunnasta.

Viime vuonna virisi kiinnostava kirjallinen keskustelu inkerinsuomalaisten historiasta Jari Tervon uuden Matriarkka-romaanin ympärillä. Matriarkka antaa äänen unohtuneelle osalle suomalaista historiaa, eli inkerinsuomalaisten kansanmurhalle. Tällaisia teoksia aikamme kirjallisuus on täynnä. Suomalaisen kirjallisuuden historiabuumi on yritys suunnistaa kaoottisessa nykyhetkessä.

Suhtauduin inkerinsuomalaisten historiaa koskeneeseen keskusteluun vähän skeptisesti, koska mielestäni Matriarkka on liian hyvin ja tervomaisen näppärästi kirjoitettu romaani.

Kun ihminen joutuu nietzscheläisen historiataudin valtaan, historia alkaa tarjota oppeja, jotka kertovat nykyajan muistuttavan samaan aikaan niin Rooman imperiumin tuhoa, fasismin uutta nousua, pleistoseenikauden ekokatastrofia kuin vaikka mongolien kansainvaellusta. Historiallinen analogia on eräs historiataudin selvimmistä oireista.

Historiatauti tarkoittaa myös sitä, että historia muodostuu tarinoiden kokoelmaksi tai pahimmassa tapauksessa jopa yhdeksi suureksi kertomukseksi. Parhaillaan käynnissä olevan itsenäisen Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhla on esimerkki siitä, miten tarinankipeys liittyy pakostakin fantastiseen hourailuun.

Kirjallisuudentutkija Maria Mäkelä sanoo, että itsenäisen Suomen tarina perustuu itse asiassa illuusioon siitä, että Suomen historia voisi olla “helposti ulospäin kommunikoitava paketti” ja että se perustuisi yhteiseen kokemukseen suomalaisuudesta.

Pietari K. kävi täällä -sarjan osa 10, kapea vinjetti.
Pietari K. kävi täällä -sarjan osa 10, kapea vinjetti. Kirjojen Suomi,pietari k

Tervon Matriarkka-romaani kertoo kuvitteellisen Simpukan kylän asukkaiden kautta inkerinsuomalaisten kansanmurhasta Stalinin ajan Neuvostoliitossa. Tarinaan liittyy pienten ja suurempien ihmisten elämän päätöntä menoa, vahvemman oikeutta ja heikomman kärsimystä, kansallista itsetutkiskelua ja historiankulun fantastisia käänteitä.

Romaanissa on myös päivänpoliittisempi kehyskertomus, joka rinnastaa inkeriläisten kansanmurhan nyky-Suomen piittaamattomaan maahanmuuttopolitiikkaan, sekä tulkitsee Suomen ja Venäjän välistä suhdetta tämän historiallisen kuvion kautta. Julkisuuteen päätyi myös Tervon romaanin syytös suomalaisten vastuusta inkeriläisten kansanmurhasta.

Matriarkkaa kiiteltiin kritiikeissä siitä, että se ensi kertaa nosti inkeriläisten kansanmurhan laajempaan julkiseen keskusteluun. Keskusteltiin vähän siitäkin, miten sana kansanmurha sopii inkeriläisten historiaan, ja että onnistuuko Tervo kuvaamaan inkeriläisten historiaa niin kuin se oli.

Minäkin jäin ihmettelemään minkä takia inkerinsuomalaisten historia nousi esiin juuri Tervon romaanin kohdalla, koska Matriarkka karnevalisoi, seksualisoi ja kerronnallisesti myllyttää historiallisia tapahtumia läpikotaisin. Se on siis ennen kaikkea kaunokirjallisuutta.

On tietysti epäreilua kritisoida kirjailijaa liiasta taitavuudesta, mutta historiataudin oireet esiintyvät ajoittain aika yllättävissä muodoissa. Inkerinsuomalaisten oma ääni jää Tervon äänen alle.

Historiaa pitää ja kannattaa esittää fiktiona, jotta se olisi merkittävää.

Matriarkka ei tietenkään ole ainoa tai ensimmäinen kaunokirjallinen teos, joka nostaa inkerinsuomalaisen historian esiin. Aiemmat teokset eivät vain ole saavuttaneet kummoistakaan asemaa suomalaisessa kirjallisuushistoriassa tai historian tulkinnoissa. Suomalaisessa kirjallisuudessa on koko liuta teoksia, jotka ovat nostaneet esiin inkerinsuomalaisen historian, mutta harva niitä on lukenut.

Sinikka Paavilaisen teos Kyynelvaunut (2014) perustuu laajaan haastatteluaineistoon ja on kerrontatyyliltään dokumentaarinen. Monet Kyynelvaunujen tarinoista ovat etäisesti tuttuja myös Matriarkan lukijoille, mutta tyyliero on valtava.

Kyynelvaunut-nimi viittaa junanvaunuihin, joilla myös inkerinsuomalaisia kuljetettiin Siperian vankileireille. Junanvaunu kansanmurhan symbolina liittää Kyynelvaunut laajempaan 1900-luvun etnisistä puhdistuksista kertovaan kirjalliseen perinteeseen.

Kyynelvaunujen tarkoitus on kerätä ja tallentaa inkerinsuomalaisten kohtaloita ja tarjoilla ne kaunokirjallisessa muodossa. Siitä puuttuvat sellaiset nyky-Suomen tilanteeseen tähtäävät poliittiset tarkoitusperät, jotka Tervon romaanissa hyppäävät silmille. Kuitenkin myös Sinikka Paavilaisen teos haluaa revanssin historiasta ja näyttää neuvostoliittolaisen stalinistisen terrorijärjestelmän koko kauheudessaan. Sinikka Paavilainen kirjoittaa romaaninsa jälkisanoissa, että hänellä oli kirjaa kirjoittaessa vain yksi tavoite: kertoa totuus.

Kiinnostavalla tavalla Paavilainen on valinnut lajityypikseen dokumentaarisen fiktion. Tämä on historiataudin diagnoosin kannalta ratkasevaa, sillä nykyisessä kirjallisessa ilmapiirissä historiaa on helpompi käsitellä ja vastaanottaa nimenomaan fiktiivisessä muodossa. Historiaa pitää ja kannattaa esittää fiktiona, jotta se olisi merkittävää.

Pietari K. kävi täällä -sarjan osa 10, kapea vinjetti.
Pietari K. kävi täällä -sarjan osa 10, kapea vinjetti. Kirjojen Suomi,pietari k

Vanhemmista inkerinsuomalaisten historiasta kertovista romaaneista työpöydälläni on suomentaja ja kirjailija Juhani Konkan teos Pietarin valot (1958). Se on tarkkanäköinen, tyylikäs ja kiihkoilematon muistelma aikuistumisesta, rakkaudesta kieleen ja kirjallisuuteen, inkerinsuomalaisten elämästä Pietarin kyljessä sekä kansallisuusaatteen heräämisestä.

Juhani Konkan muistelmateos kertoo hyvin tarkasti inkerinsuomalaisten elämästä Suomen ja Venäjän (tai myöhemmin Neuvostoliiton), luterilaisuuden ja ortodoksisuuden, suomen ja venäjän kielien välissä. Se on todellista rajaseutujen kirjallisuutta, mutta onnistuu suorastaan klassisella tyylillään välttämään historiakiihkon. Osittain Konkan romaanin rauhalliselle tyylille on varmasti poliittiset ja historialliset syynsä, sillä 1950-luvulla inkerinsuomalaisten menneisyydestä kirjoittaminen oli tulenarkaa.

Kiihkoilemattomuus ei kuitenkaan vähennä teoksen havainnon tarkkuutta. Juhani Konkan Pietarin valojen hautautuminen kirjallisuushistorian pölyiseen nurkkaan johtuu enimmäkseen siitä, että sen aiheista ei Neuvostoliiton elinaikana ollut soveliasta puhua.

Juhani Konkan teoksessa on joitakin samoja historiallisia tapahtumia kuin Paavilaisen ja Tervon romaaneissa (Pietarin valot löytyy mm. Matriarkan lähdeluettelosta), mutta siitä enimmäkseen puuttuu sellainen suuren kertomuksen tuntu, jonka 2000-luvun tuoma etäisyys mahdollistaa.

Suurin ero Pietarin valojen sekä Paavilaisen ja Tervon teosten välillä on, että Konkan kertomus päättyy 1920-luvun loppuun, jolloin päähenkilö pakenee Neuvostoliitosta Suomeen. Pietarin valoissa ei siis käsitellä inkerinsuomalaisten lopullista hajaantumista, 1930-luvun stalinistista terroria tai inkeriläisten siirtoja Suomeen Pietarin saksalaispiirityksen aikana, tai sotaa seuranneita palautuksia.

Ehkä tämä on syynä myös sille, että teos on enimmäkseen unohtunut. Se ei tee lopullista tiliä historiasta, ei välttämättä anna mitään sen suurempaa opetusta, ja jättää paljon sanomatta. Suuri kertomus inkerinsuomalaisista jää Pietarin valoissa historiallisista syistä kesken.

Historiataudin keskeisestä oireesta tulee historiallisen kaunokirjallisuuden valtti.

Historiaa käsitellessään nykysuomalainen romaanikirjallisuus on omimmillaan. Tämä liittyy ennen kaikkea kirjailijoiden rooliin suomalaisessa yhteiskunnassa. Linnan, Päätalon ja kumppanien luomassa roolimallissa suomalaisen kirjailijan yksiselitteinen tehtävä on peilata Suomen historiaa ja tehdä siitä tiliä.

Nykyisessä mediakulttuurissa historiallisen romaanin suosiota lisää vielä se, että kirjailijoita halutaan puhumaan julkisuuteen paljon mieluummin kuin vaikka historioitsijoita, jotka ovat ikävän varovaisia lausunnoissaan.

Historiallisen kaunokirjallisuuden suurin teho liittyy siihen, että kaunokirjallisuuden esittämästä historiasta on sallittua ja suotavaa vetää analogioita nykyhetkeen. Historiataudin keskeisestä oireesta tulee historiallisen kaunokirjallisuuden valtti.

Tämä on tuttua Suomen kirjallisuushistorian tunnetuimman historiallisen romaanin, Mika Waltarin Sinuhe egyptiläisen kohdalla: se kertoo enemmän toisen maailmansodan jättämästä huonosta fiiliksestä kuin muinaisesta Egyptistä. Tämän kaltaista historian käyttöä voisi kauniisti kutsua vaikka ylikorostuneeksi historiantajuksi.

Historiatautiin sairastuminen on helppo todeta Matriarkan kohdalla. Matriarkan koko kaunokirjallinen ja poleeminen kärki liittyy siihen, miten Suomi on perinteisesti kohdellut maahanmuuttajia (kuten inkerinsuomalaisia) ja kohtelee edelleen.

Romaanin esittelemä ja karnevalisoima inkerinsuomalaisten historia asetetaan palvelemaan tätä asetelmaa. Historiallis-taiteellisen siveltimen vedot ovat voimakkaita. Vaikka viime vuosikymmeninä on puhuttu paljon suurten kertomusten päättymisestä, Matriarkka rakentaa juuri suurta kertomusta menneisyydestä nykyisyyteen.

Historiallisten romaanien buumi on täsmällinen osoitus Nietzschen diagnosoimasta sairaudesta.

Nietzschen mukaan historiataudin vallassa kouristeleva nykyisyys alkaa saada merkityksiä ainoastaan selkeänä osana historian jatkumoa. Perspektiivi vääristyy, kun tulkitsijan aika menee ynnäillessä menneitä hetkiä toisiinsa. 2000-luvun historiallisten romaanien buumi Suomessa on täsmällinen osoitus Nietzschen diagnosoimasta sairaudesta.

Tämä on ymmärrettävää siksi, että kaunokirjallisuus on ainoa paikka, jossa suuria historiallisia kertomuksia kyetään synnyttämään ja ymmärtämään. Nykymaailma on niin täynnä erilaisia sekavia stooreja ja salaliittoja, että hyvin kirjoitettu historiallinen romaani saattaa tarjota hengähdystauon kertomustulituksessa. Voi huoahtaa, että tarina on ainakin hyvin kirjoitettu, vaikka siihen ei voisikaan suoraan luottaa!

Minusta on tullut kertomuskriittinen. Nietzschekin tajusi, että on vähän kerettiläistä torua aikalaisia liiallisesta historiantajusta. Se on vähän kuin toruisi autokuskia liian hyvästä ajotaidosta tai hammaslääkäriä kiinnostuksesta hampaita kohtaan. Historiantaju on niin olennainen osa sivistystämme, että siitä luopuminen tarkoittaisi luopumista parhaista puolistamme, jopa ihmisyydestämme.

Kehotan lukijoita kuitenkin harjoittamaan mediakritiikkiä myös kaunokirjallisuutta kohtaan, erityisesti hyvin kirjoitettua kaunokirjallisuutta kohtaan. Mitä parempi kirjailija, sen epäilyttävämpää. Historiallinen kaunokirjallisuus tarjoaa nimittäin hyvän tapauskertomuksen liiallisesta historiantajusta, aikamme lempeästä sairaudesta.

Pietari K. kävi täällä -sarjan osa 10, kapea vinjetti.
Pietari K. kävi täällä -sarjan osa 10, kapea vinjetti. Kirjojen Suomi,pietari k
  • Eläköön ikuisesti #Suomi100 - pakkopullaan tukehtuu mielellään

    Poimi Pietari K. kävi täällä -essee ja podcast täältä

    Olen nyt tarkastellut Suomen satavuotisjuhlia tietyllä tavalla aitiopaikalta viimeisen vuoden ajan toimittajana Ylen Kirjojen Suomi -hankkeessa ja oloni on toiveikas. Tämä Suomi100-juhlinta tuntuu nimittäin sopivan keveältä ja ilahduttavan tyhjältä, aivan kuten nationalismin jälkeiseen maailmaan kuuluukin. Lue essee tai kuuntele podcast täältä!

  • Maalle mars! Suomalaisen maaseudun epäromanttinen historia

    Poimi Pietari K. kävi täällä -essee ja podcast täältä

    Kaupunkilaisille on luonteenomaista, että he haluaisivat olla maalaisia - ainakin silloin tällöin. Yleensä tämä halu tulee silloin kun ahdistaa, on kiire tai sää on huono. Näinä hetkinä kaupunkilaiset ajattelevat lapsuuden pitkiä kesiä mummolassa ja miettivät, että olisiko meistäkin maalaisiksi. Ajatus kuitenkin haihtuu nopeasti, kun kaupunkilaiset tajuavat, että sama ahdistus, kiire ja huono sää jatkuvat myös maalla. Lue essee tai kuuntele podcast täältä!

  • Ikkunat auki pohjoiseen! Saamelainen kirjallisuus on modernimpaa kuin suomalainen

    Pietari K. kävi täällä -essee ja podcast

    Suomessa on vieläkin vallalla sellainen ennakkoluulo, että saamelaisuus on jotenkin perinteistä ja alkuperäistä. Tosiasiassa koko saamelainen kulttuurielämä ja taide on modernia, sanoi kirjailija, muusikko ja kuvataiteilija Nils-Aslak Valkeapää haastattelussa jo vuonna 1999. Onko se mahdollista – ja miten? Kuuntele podcast tai lue essee täältä!

  • Viekää vaikka munat, mutta kulutusta en lopeta! Kolmen dystopian totuus kapitalismista

    Poimi Pietari K. kävi täällä -essee ja podcast täältä

    Margaret Atwoodin romaaniin perustuva hittisarja The Handmaid’s Tale -sarja on dystopia naisten orjuuttamisesta, mutta se kertoo ennen kaikkea ilmastonmuutoksesta. Ehkä dystopiakirjallisuuden suosio johtuu siitä, että muutokset tuntuvat mahdottomilta toteuttaa demokraattisesti. Selviämmekö planetaarisista haasteista ilman toisten orjuuttamista ja väkivaltaa? Lue essee tai kuuntele podcast täältä!

Kirjojen Suomi

  • Kirjojen Suomen vuoden 2017 kirja "Mennään jo naapuriin" kuvaa monikulttuurista Suomea

    Kirja, joka kuvaa kuluvaa vuotta 2017

    Politiikan murros, Turun puukotustragedia, ilmastonmuutos - mitä muistamme itsenäisyytemme juhlavuodesta 2017? Kirjojen Suomi valitsi luettavaksi yhden kirjan jokaiselta Suomen itsenäisyyden vuodelta. Viimeisenä listalle pääsee oman aikamme, vuoden 2017 osuvimmin taltioiva teos. Se on Riina Katajavuoren ja Salla Savolaisen monikulttuurista Suomea kuvaava lastenkirja Mennään jo naapuriin. Toimittaja Seppo Puttonen kertoo valintansa taustoista.

  • Kirjabloggarit: Vuotta 2017 kuvaa osuvimmin Ossi Nymanin Röyhkeys

    Ossi Nymanin Röyhkeys kuvaa aikaamme.

    Kirjojen Suomessa on luettu kirja kultakin Suomen itsenäisyyden vuodelta. Haastoimme bloggarit mukaan valitsemaan listan viimeistä kirjaa: teosta, joka kuvaa parhaiten omaa aikaamme, vuotta 2017. Kirjabloggarit äänestivät ajankohtaisimmaksi Ossi Nymanin romaanin Röyhkeys (2017). Röyhkeys sai eniten mainintoja myös Kirjojen Suomelle tulleissa ehdotuksissa.