Hyppää pääsisältöön

Itärajan ihmiskilvet: käsikirjoitus

Kun jatkosota leimahti, osa itärajan tuntumassa asuneista suomalaissiviileistä evakuoitiin. Kaikkia ei kuitenkaan näiltä alueilta evakuoitu tai haettu turvaan. Tuhansia suojattomien erämaakylien asukkaita jätettiin koteihinsa ihmiskilviksi hidastamaan puna-armeijan etenemistä.

ITÄRAJAN IHMISKILVET

Sunnuntai 23. heinäkuuta vuonna 1944 oli Kuhmon Hirvivaarassa ihan normaali päivä - paitsi että kylän koirat haukkuivat levottomina kohti metsää, josta kuului aika ajoin merkkivihellyksiä.

Juntusten seitsenhenkinen perhe oli käynyt jo nukkumaan. Koirien haukkuminen jatkui, vaikka sunnuntai oli jo vaihtunut maanantaiksi.

Kyläläiset olivat jo pitkään olleet varuillaan partisaaniuhan vuoksi. Hirvivaaran läheisyydessä oli kesän aikana tehty lukuisia havaintoja maastossa liikkuvista, NL:n puolelta tulleista partisaaniosastoista.

Partisaanisodan siviiliuhri Veikko Juntunen, Kuhmo: ”Kello oli aamuyöllä jossain, jossain kolmen kieppeillä – oisko ollunna. Isä ja äiti sitten puhu siinä, että pitäiskö mennä kahtomaan, että mitä ne haukkuu ne koirat tuolla ulkona. Ja isä meni kahtomaan.”

Näin muistelee yli 70-vuoden takaisia tapahtumia kuhmolainen Veikko Juntunen. Hän oli tuolloin 8-vuotias.

Juntusten kotipihaan oli tullut joukko konepistoolein aseistautuneita neuvostopartisaaneja. Talon isäntä kävi kutsumattomien vieraiden kanssa lyhyen neuvottelun. Hetkeä myöhemmin hän löytyi aitan takaa koivun juurelta päässään yhdeksän luodinreikää. Tulilinjalle joutui myös Juntusten muu perhe.

Juntunen: ”Yks konepistoolin kanssa hyppäsi tuohon ovelle. Ja alko silmitön ammunta sinne sissään. Ja tuota… siinä oli ylhäänä silloin jo äiti ja vanhin veli Aape. Ja tuota… nehän heti saivat osuman, kun se ampumaan rupes.”

Juntunen menetti tulituksessa melkein koko perheensä. Äiti Kaisa kaatui aitan lattialle selälleen. Kun aitassa maanneet lapset nostivat peiton alta päitään nähdäkseen äitinsä, tämän yömekon rintamuksille levisi iso veriläikkä. Tappavat ammukset olivat iskeytyneet rintakehästä läpi ja tulleet selän puolelta ulos.

Juntunen: ”Äitiin osu kaksi luotia. Ja sitten veljeen osu kolme luotia, jotka meni tuosta rinnasta läpi. Ja ne oli tuolla peräseinässä hyvin lähekkäin ne kolme luotia. Ja tuota… velipoikahan kaatui siihen minun päälle.”

12-vuotias Aape kuoli siihen paikkaan. Loput Juntusen perheen neljä lasta selvisivät hengissä.

Naapuritalossa Jaakkolassa partisaaneiksi kutsutut tappoivat neljä alaikäistä tyttöä sekä heidän äitinsä. Viidestä sisaruksesta vain yksi selvisi hengissä.

Hirvivaaran kylän verilöylyssä menetti henkensä yhteensä 8 siviiliä. Nuorin uhreista oli 2-vuotias.

Juntunen: ”Ei niitä unohtammaan pysty.”

Neuvostopartisaanit tekivät jatkosodassa kaikkiaan 45 tämänkaltaista iskua Lapin, Kainuun ja Pohjois-Karjalan syrjäisiin rajakyliin. Niissä sai surmansa 182 suomalaista siviiliä. Lisäksi useat kymmenet haavoittuivat. Suomen itärajan tuntumassa liikkui vuosina 1941-44 yhteensä 35 NL:n partisaaniosastoa.

Arktisten alueiden ja Suomen historian professori Maria Lähteenmäki, Itä-Suomen yliopisto: ”Koko tämä partisaaniorganisaatio perustettiin nimenomaan sinne itärintamalle Saksan miehittämälle alueelle. Nyt oli ajatuksena, että tää malli kopioitiin tänne pohjoiselle rintamalle – elikkä niille alueille, mitkä Suomi oli miehittänyt. Eli tää Venäjän Karjalan alue.”

Suomensukuisia partisaaneista oli noin neljännes. Jatkosodan aikana partisaanitoimintaan osallistui Suomen lähialueilla kaiken kaikkiaan noin 5 300 pyssymiestä. Aktiivisinta joukkojen toiminta oli Suomen miehittämissä osissa Itä-Karjalaa sekä Vienan seudulla.

Lähteenmäki: ”Nämä isoimmat kylät, isoimmat kylät sieltä rajanpinnasta oli evakuoitu, mutta sitten nämä pienemmät yhteisöt oli jätetty sinne.”

Professori Lähteenmäellä on henkilökohtainen suhde lappilaisen Lokan kylän traagisiin tapahtumiin.

Lähteenmäki: ”Vaikka näistä sota-asioista ei juurikaan kerrottu koskaan, niin tää Lokan tapaus oli kuitenkin sillä tavalla niin järkyttävä, että se oli jäänyt siihen kollektiiviseen muistiin. 07:14:35 Muistan, että kerran kysyinkin Elma-mummolta sitä, ja hän vähän välttelevästi puhui siitä. Sanoi vaan, että oi, niin kauheita asioita ei viitti muistella ollenkaan.”

Sodankylän Lokassa 72 sotilaan partisaaniosasto surmasi 21 suomalaissiviiliä. Näistä lapsia oli 8.

Lähteenmäki on vastikään kirjoittanut partisaani-iskuja käsittelevän artikkelin teokseen ”Historiantutkimuksen etiikka”. Usean eri historioitsijan teksteistä koostuva kirja julkaistaan ensi syksynä.

Partisaaniliike oli osa puna-armeijan organisaatiota ja NKP valvoi tiukasti sen toimintaa. Yhteen osastoon kuului keskimäärin 70-80 sotilasta.

Historioitsija, filosofian lisensiaatti Matti Kosonen, Joensuu: ”Sitten oli sellasia, ketkä oli tottuneet liikkumaan maastossa. Ja melko paljon oli sellasia entisiä vankeja, jotka oli värvätty vapautuksen houkuttelemana sitten tämmöseen osastoon. Ja sehän oli raskasta työtä. Et 30 kiloa paino reppu ja pitkiä matkoja liikuttiin maastossa.”

Joensuulainen historioitsija Matti Kosonen on työskennellyt tutkijana ja opettajana Itä-Suomen yliopistossa. Kosonen on julkaissut useita tutkimuksia mm. tiedustelusta, vakoilusta sekä kotirintaman toiminnasta talvi- ja jatkosodassa. Hän on perehtynyt myös partisaani-iskuihin ja niiden torjuntaan.

Kosonen: ”Tämmöstä epäjärjestystä luotiin ja varmasti myös pelkoa täällä kotirintamalla. Ja tietysti myöskin sidottiin suomalaisia joukkoja – ja myöskin saksalaisia joukkoja siellä pohjoisessa.”

Jatkosodan aikana koko Lappi ja osa Oulun lääniä oli kansallissosialistisen Saksan sotilashallintoaluetta. Alueelle muodostettiin saksalais-suomalainen yhteisalue, jossa suomalaiset vastasivat vain siviilihallinnosta.

Partisaanien joukossa oli paljon suomea ja karjalaa puhuvia, mikä hämäsi ja hämmensi suomalaisia siviilejä.

Kosonen: ”Välillä he toivat vakoilijoita. Heillä oli erikseen siviilivaatteita mukana piilossa ja heistä saattoi muutama lähteä asutuskeskuksiin. Lähinnä ne, jotka olivat loikanneet silloin 30-luvulla sinne NL:oon – tai sitten näitä karjalaisia, joilla oli se suomen kielen taito kohtalaisen hyvä.”

Laajemmassa mittakaavassa neuvostopartisaanien iskut ulottuivat läpi koko Euroopan Jäämereltä Mustalle merelle. Aktiivisinta toiminta oli Saksan ja NL:n rintama-alueilla, Valko-Venäjällä sekä Ukrainassa.

Keskustelu neuvostopartisaanien jatkosodan aikana Suomessa tekemistä tuhotöistä käynnistyi kesällä 1998. Kylmä sota oli ohi ja Neuvostoliittoa ei enää ollut.

Merkittävimpänä tienraivaajana toimi Tyyne Martikaisen omakustanteena kirjoittama teos ”Partisaanisodan siviiliuhrit”. Yhteiskunnallisen ilmapiirin vapautumisesta huolimatta kustantamot karttoivat aihepiiriä. Martikainen tiesi, mistä kirjoitti, sillä hän on itsekin 9-vuotiaana paennut henkensä edestä neuvostopartisaaneja.

Partisaanisodan siviiliuhri, tietokirjailija Tyyne Martikainen, Espoo: ”Isä sanoi sitten, että tuota se sano ihan näin, että ryssä on kylässä ja talot palavat. Ja no sillon tuli tytöille kiire.”

Elettiin syyskuista yötä vuonna 1941 lappilaisen Savukosken pitäjän Kuoskun kylässä lähellä itärajaa.

Martikainen: ”Ja sitten me lähimme niin pian kun kerkesimme ihan niin tota koko lapsijoukko ja vanhat ihmiset tietysti myöskin. Juoksimme suoraan mettään.”

Martikaisen perhe löysi metsiköstä hyvän piilopaikan, jota takaa-ajajat eivät havainneet. Kaikille kuoskulaisille ei käynyt yhtä hyvin: yhteensä 7 kyläläistä menehtyi partisaanien luoteihin.

Martikainen: ”Minä näin ensimmäisen ruumiin. Näin kun siinä semmonen 14-15-vuotias tyttö makas verilammikossa siinä kujalla. Sitten näin toisen semmosen ruumiin, jossa tuota äiti tuli lapsensa kanssa yöpaijassa. Käveli tämmösenä voipuneen näkösenä ja hänen kuollutta lastaan kanto semmonen yksi Kuoskun isäntä.”

Kun partisaanit hyökkäsivät, ei kylässä ollut yhtään aseistettua vartijaa.

Martikainen: ”Se se on kauhea pelko, kun ihmisiä tapetaan omassa kylässä ja niitä liikkuu näitä pahantekijöitä siellä ympärillä.”

85-vuotias Tyyne Martikainen viettää eläkepäiviään Espoossa. Työuransa hän teki sosiaali- ja terveysministeriössä asiantuntijatehtävissä.

Martikainen hämmästelee ja harmittelee tapaa, jolla Suomen poliittinen, sotilaallinen ja hallinnollinen eliitti jätti turvattomat ja puutteellisesti suojatut siviilit vihollisen hyökkäyksille alttiiksi.

Martikainen: ”Ihmiskilpiähän me olimme siellä.”

Martikainen: ”Tulee semmonen ajatus, että jätettiinkö niitä siviilejä sinne rajan päälle, että ne toimivat tämmösinä ilmiantajina, että missä vihollinen liikkuu.”

Professori Lähteenmäen mukaan välittömän uhan alle jätettiin tuhansia Lapin, Kainuun ja Pohjois-Karjalan syrjäkylien ihmisiä.

Lähteenmäki: ”Nää on niin vähäpätösiä, perifeerisiä alueita, että tässä sodan tuoksinassa se ei merkitse mitään. Kuitenkin täytyy muistaa, että se suomalainen päärintama oli Karjalan Kannaksella ja siellä Raja-Karjalan suunnalla. Eli nää oli ihan, ihan niin kuin toissijaisia suomalaisen sotilasjohdon näkökulmasta.”

Olisiko rajaseudun siviilien murhat voitu välttää, jos itärajan tuntumassa olleet syrjäkylät olisi evakuoitu?

Professori Maria Lähteenmäki on löytänyt kansallisarkistosta asiaa valaisevia historiallisia dokumentteja.

Lappi ja osa Oulun lääniä oli siis kansallissosialistisen Saksan sotilashallintoalueena. Alueen sotilaskomentajana oli Hitlerin uskottu, tiukkana kansallissosialistina tunnettu kenraali Eduard Dietl. Eversti Oiva Willamo ja maaherra Kaarlo Hillilä muodostivat alueen suomalaisen johtokaksikon.

Lähteenmäki: ”Mä löysin sieltä sellasen dokumentin, missä tää saksalainen komentaja Dietl vaatii, että suomalaisten täytyy nyt panostaa tähän partisaanintorjuntaan, mutta valitettavasti hän ei voi mitenkään lisätä omia joukkojaan sinne. Ja että hän on hyvin huolissaan tästä. Ja vähintäänkin, jos ei se tapahdu, niin väestö olisi evakuoitava.”

Maaherra Hillilä vastasi, että syrjäisimpien rajakylien evakuointiin ei voida suostua. Mikäli näin meneteltäisiin, punapartisaanit saavuttaisivat perimmäisen tavoitteensa.

Lähteenmäki: ”Eli tää alue autioituu lopullisesti ikään kuin heidän käyttöönsä. Ja tällöin tää sotilastoiminta sinne syvälle Lapin sydämeen ja sinne Pohjois-Karjalan ja Kainuun sydämiin pääsee vielä vapaammin liikkumaan. Eli nämä ihmiset siellä erämaissa, jotka asuivat, niin he olivat ikään kuin tarkkailijoina, että mitä siellä liikkuu.”

Maaherra teki selväksi, etteivät suomalaisetkaan kyenneet lähettämään lisäjoukkoja rajakylien siviilien suojaksi.

Sekä eversti Willamo että maaherra Hillilä olivat tietoisia kasvaneesta partisaaniuhasta. Willamo oli syyskuussa 1942 raportoinut, että partisaaneja oli vangittu jo kahdeksassa eri paikassa. Samaan aikaan Hillilä kirjoitti kenraali Airolle päämajaan, että partisaanien liikehdintä oli Pohjois-Suomessa suuresti vilkastunut.

Lähteenmäki referoi arkistodokumenttia: ”Dietl puhui koko ajan siviiliväestöstä, jonka suojeleminen näytti äkkiä hänelle muodostuvan tunnonasiaksi. Edelleen hän vetosi siihen, että Lappi taas tässä asiassa joutui kärsimään. Jos vastaavanlainen tapaus olisi sattunut Etelä-Suomessa, olisi varmaan suojaa ollut käytettävissä minkä verran tahansa.”

Lähteenmäki referoi arkistodokumenttia: ”Ja tässä oli otettu yhteyttä sitten myös Suomen marsalkkaan ja oli pyydetty pataljoonaa sinne, jotta saataisiin siviiliväestön suojaa lisättyä.”

MOT: ”Oliko tää rajakylien siviilien osittainen evakuoimatta jättäminen, niin oliko se jotenkin tietoinen valinta Suomen valtiojohdolta?”

Lähteenmäki: ”Siltä se näyttää, kun lukee sitä Hillilän raporttia ja noita kirjeitä, mitä hän on kirjoittanut Airolle -43 ja -44.”

Historioitsija Matti Kosonen ei hyväksy väitettä, jonka mukaan osa rajakylien väestöstä olisi jätetty neuvostopartisaanien armoille ilman suojaa. Hänen mukaansa siviilien hyväksi kyllä yritettiin tehdä yhtä jos toistakin; tehtävä vain oli käytettävissä oleviin resursseihin nähden mahdoton.

Kosonen: ”Niin kyllä mä katson, että niillä voimavaroilla, mitä meillä oli, niin niillä onnistuttiin kohtuullisesti.”

Kosonen: ”Esimerkiksi kesällä -44 4 200 miestä määrättiin Kuhmon, Lieksan ja Pielisjärven alueella sinne selustan varmistukseen.”

Kosonen muistuttaa myös suomalaisten Savukoskelle perustamasta erikoissasto SAU:sta, jonka nimenomainen tehtävä oli partisaanien hyökkäysten torjuminen. Osastoon kuului 500 sotilasta.

Kosonen: ”Sinne pyrittiin kokoamaan sellasia parhaita joukkoja. Eli tämmösiä maastokelposia miehiä, jotka pysty toimimaan siellä erämaaolosuhteissa. Rohkeita, ampumataitosia.”

Kosonen: ”Eli voi sanoa, että semmonen ehkäisevä vaikutus näihin tuhotöihin kyllä varmasti toimi, mutta kaikkea ei pystytty ehkäsemään. Se alue oli kerta kaikkiaan niin laaja.”

Suomussalmelaisten Eino ja Väinö Kinnusen elämästä miltei kaikki pyyhkäistiin pois kerralla. Neuvostopartisaanit tappoivat miesten vanhemmat ja sisaruksia sekä useita muita läheisiä 26. kesäkuuta 1943.

Partisaanisodan siviiliuhri Väinö Kinnunen, Suomussalmi: ”Se oli semmoinen sajepäivä. Ja minä muistan, kun Eino lähti viikatteita hakemaan. Eino laitettiin, että hakee viikatteita, kun se piti seppä… ne taottiin… Joka kevät taottiin ne viikatteet.”

Kinnusten perhe asui tuolloin savusaunassa, koska heidän varsinainen kotinsa oli tuhoutunut talvisodan melskeissä. Kohtalokkaana päivänä saunassa oli 14 ihmistä, myös Kinnusten sukulaisvieraita.

Väinö Kinnunen: ”Oli liikettä ja siellä me tiiettiin, että siellä on sotilaita, mutta ei me tiietty, ketä sotilaita siellä on. Ennen kun sitten, kun saunaan tuli niin …”

Väinö Kinnunen: ”17 miestä ja jokkaisella konepistooli.”

Väinö Kinnunen: ”Siinä tieti, että tänä päivänä on kuolemaan lähtö jokkaisella meillä. Se on ihan varmaa, että tästä ei säästy kukkaan.”

Kohta partisaanien johtaja alkoi heilutella konepistooliaan, jonka jälkeen alkoi lyhyt, mutta sitäkin tuhoisampi tulitus. 11-vuotias Väinö-poika juoksi lattian poikki siskonsa suojaksi.

Väinö Kinnunen: ”Minä näin, kun minun nuorin siskoni se vapisoo… vapisoo oikein siellä penkillä. Niin minä menin sen viereen. Ja se värähti tulemaan, niin minä painoin sen penkin alle, että se säästyy.”

Väinö Kinnunen selvisi verilöylystä pintanaarmuilla. Sen sijaan siskoa, jota Väinö oli juossut suojelemaan, osui kuolettavasti.

Väinö Kinnunen: ”Ja siinä, kun minä makasin nokka lattiassa, minä että jäikö kettään muita henkiin, kun… niin ensimmäiseksi kysyin… niin Maija, että oo hiljaa, että minä oon jäänyt… se oli hellan suojaan, hellan suojaan oli kyyristynyt se Maija. Niin se oli jäänyt henkiin.”

Väinö Kinnunen: ”Niin että 10 henkeä siinä kuoli ja kaks haavottui.”

Väinö Kinnunen: ”Minä olin sen päivän… olin kuin seipään niellyt. Minä en pystynyt puhumaan enkä, enkä itkemään - enkä mittään.”

Väinö Kinnunen: ”Eikä millään voinut uskoa, että nämä ei ennää niin, että ne on kuolleet jo. Että ne… onko tämä totta? Että ei tiiä, että on totta vai ite näkköö. Niin se… on se niin kauhee tappaus.”

Viikatteita hakemaan lähteneen Eino Kinnusen partisaanit ottivat kiinni noin kilometri ennen pojan kotipihaa. Kinnunen oli tuolloin 13-vuotias.

EINO KINNUSEN VARTALOSSA OLEVAT LUODINREIÄT NÄYTILLÄ

Verta vuotava poika löydettiin vasta 6 tunnin kuluttua metsiköstä.

Partisaanisodan siviiliuhri Eino Kinnunen: ”Tuli naapurin mies, joka tuli tuolta Vuokista kaupasta ja minä siellä tiellä olin poikittain, niin se herätti ja sitten haettiin vene siitä joen… (??) missä minä olin. Ja sitten laskeusin siihen ja se toi sen siihen ihan likelle meitä.”

Painajaiset ovat kaiken koetun jälkeen seuranneet Eino Kinnusta halki elämän.

Eino Kinnunen: ”Ja sitten, kun näkee pirhanan pahoja unia…”

Eino Kinnunen: ”Sitä täräjää ja väräjää kuule niin…”

Eino Kinnunen: ”Sitä tulloo niin kaikenlaisia, ettei voi kuvitellakaan. Nehän ne on kaikki, mitkä oot… joko näit, tuolla oli ensimmäinen perhana.”

Malahvian kylään kesä-heinäkuun vaihteessa suunnatuissa partisaani-iskuissa kuoli kaikkiaan 33 kyläläistä. Savusaunaa, jonne Kinnusen veljesten vanhemmat, sisarukset ja sukulaiset tapettiin, ei ole ollut enää aikoihin.

VÄINÖ KINNUNEN VEISAA VIRTTÄ

Rajaseudun tuhokylissä aikoinaan asuneista on valtiokonttorin tietojen mukaan vielä elossa 430 henkilöä.

Suomi tunnusti vuonna 2003 neuvostopartisaanien uhrien kärsimykset vuosien tiukan vääntämisen jälkeen. Maan hallitus sopi tuolloin, että rajaseudun siviilikyliin tehdyissä hyökkäyksissä kärsineille maksetaan 1 500 euron suuruinen kertakorvaus.

Lähteenmäki: ”Mutta se ei tarkoita, että tarina päättyy siihen. 08:04:05 Meidän – myöskin tutkijoiden – täytyy aina muistuttaa, on tärkeää muistuttaa näistä, että mitä ihmiset tässä maassa ovat joutuneet kärsimään.”

Lähteenmäki: ”Pyytää anteeksi sitä heitteillejättöä, mikä tosiasiallisesti tapahtui.”

Suomalaisten Itä-Karjalaan perustamilla keskitysleireillä kuoli jatkosodan aikana tuhansia siviilejä nälkään, tauteihin, pakkaseen, uupumukseen sekä pahoinpitelyyn. Voisiko tämä selittää Suomessa tehtyjen partisaani-iskujen julmuutta ja verisyyttä?

Lähteenmäki: ”Tää on hyvä kysymys, koska näin juuri oli, että venäläisethän viittasi juuri – ja tutkijat myöhemminkin – viittasivat juuri siihen, että niin venäläiset partisaanit tappoivat noin 180 siviiliä Ilomantsista Petsamoon, mutta mitä tekivät suomalaiset miehittäjät Karjalassa. 4 000, noin 4 000 venäläistä kuoli nälkään ja pahoinpitelyiden uhreina siellä keskitysleireillä.”

Kosonen: ”Se ois tutkimuksen paikka.”

Kosonen: ”Elokuussa -42 paljastui, että nyt partisaaniosastoilla on kamerat käytössä: heidän pitää kuvata kaikki kohteet, mitkä he on tuhonneet. Ja kun kohde on tuhottu, siitä on vaikeeta sanoa, et onko se kasarmi niin kun he raportoivat. Onko kuolleet ollu sotilaita, ketkä siinä on olleet. Eli tää vois olla yksi syy siihen, miksi tämmösiin terroritekoihin sitten ryhdyttiin.”

Historioitsijoiden mielestä 100-vuotiaan Suomen tulisi vielä perusteellisesti selvittää, mitä partisaanisodan melskeissä lopulta oikein tapahtui.

Lähteenmäki: ”Sotahistorioitsijat hakivat esimerkiksi Suomen Akatemialta tutkimusrahaa, jotta olisi käynnistetty tämmöinen perinpohjainen, vakava akateeminen tutkimus tästä aiheesta. Tällaisia rahojahan ei saatu.”

Kosonen: ”Eiköhän ne ollu ulkopoliittiset syyt, minkä takia tää jäi tutkimatta tarkemmin.”

Lähteenmäki: ”Että tässä oli sellainen tasapaino, että kun oli tää YYA-sopimus, niin ikään kuin semmoisella hiljaisella sopimuksella, niin suomalaiset ei puhu näistä yksittäisistä partisaani-iskuista, niin he eivät taas puhu näistä suomalaisten keskitysleirien uhreista.”

Hirvivaaran kylän tragediassa äitinsä ja isänsä sekä veljensä menettänyt Veikko Juntunen joutui pitkään elämään salaisuutensa kanssa.

Juntunen: ”Saatto olla vaarallista, jos meni puhumaan. Sitten kun se nyt tämä NL hajosi, niin sen jälkeen on pystyny puhumaan ja tuomaan näitä asioita esille. Mutta ei siihen asti. NL:n aikana niin kyllä se oli parempi, että piti suun supussa.”

Juntunen ja hänen hengissä selvinneet sisaruksensa vietiin aluksi Kuhmoon kunnalliskotiin ja sieltä edelleen muutamaksi vuodeksi Ruotsiin sotalapsiksi.

Juntunen: ”Kyllä se oli melkeen niin kun mieron tien kulkemista sen jälkeen, kun täältä lähettiin. Ja niin kauan, kun minä sitten naimisiin menin ja oma perhe perustettiin.”

Juntunen: ”Se olisi helpompi ollu tämä tyhjentää. Viiä tonne Pohjanmaalle.”

MOT: 05:28:52 ”Eli evakuoida siviilit sitten täältä?”

Juntunen: ”Niin. Niin minä oisin sitä mieltä ollu. Ja oon nytkin vielä, että ois pitäny sinne päin tyhjentää.”

Juntunen: ”Niin minulta on kysytty, kysyttynnä ennen nii, että pystynkö anta… pystytkö antamaan anteeksi, niin minä, että kyllä minä pystyn, pystyn antamaan. Tähän asti en… Unohtammaan minä en pysty. Se ei…… se unohtaminen on vaikeeta.”

Kommentit