Juha Kulmanen
Yle
Ranskalais-tunisialainen kehitystutkija Sophie Bessis syntyi Tunisian pääkaupungissa Tunisissa juutalaiseen perheeseen ja hän on kertonut kouluvuosistaan v. 2000 julkaisemansa teoksensa ”L´Occident et les autres (Länsimaat ja muut) johdannon alussa:
” Tämä teos tulee kaukaa. Ehkä sen juuria täytyy etsiä Tunisissa sijainneen Jules-Ferry-lyseon pihalta 1950-luvun puolivälistä. Kansallisuuksien väliset kuilut eivät kadonneet mihinkään, vaikka näennäisesti vallitsi lasten kaveruuksien ekumenismi. Siellä oli tunisialaisia, arabeja ja juutalaisia sekä ranskalaisia, joiden yhtenäisyys hallitsi myös niitä ystävyyksiä, mitä oli mahdollisuus solmia joidenkin ranskalaisten kanssa. Sillä nämä ranskalaiset lapset tyrmäsivät meidät ylemmyydellään. He olivat blondeja ja heillä pitkät ja suorat hiukset, joita oli mahdollisuus heilauttaa elegantisti pään liikkeellä taaksepäin. Kun näimme nämä enkelien kaltaiset olennot, tuskailimme masokistisesti, sillä meillä oli tummat, tuuheat ja kiharaiset hiuskuontalot päämme päällä.”
Hän on tarkastellut yleisiä kehitysongelmia maailmassa kuten nälkää ja nälänhätiä sekä kehitysajatuksia. Hän on kirjoittunut yhdessä tunisialaisen journalistin ja ihmisoikeusaktivistin Souhayer Belhassenin kanssa Tunisian pitkäaikaisen presidentin Habib Bourguiban elämäkerran ja Atlasmaiden naisia tarkastelevan teoksen. Hän on toimittanut Välimeren alueen naisia käsittelevän teoksen sekä ollut kirjoittamassa teoksia Sahelin alueen ja Tunisian lapsista. Hän on myös tarkastellut yleensä naisen asemaa arabimaissa. Viimeksi hän on kirjoittanut teoksen ”Valeureuses. Cinq Tunisiennes dans l´Histoire”, jonka on julkaissut tunisialainen kustantaja Éditions Elysad 2017. Se on tämän puheenvuoron lähtökohta.
Sophie Bessis irtautuu virallisesta islamilaisesta historiankirjoituksesta, kun hän etsii juuria muinaisesta Karthagosta, käsittelee naisten roolia, kirjoittaa sufilaisista mystikoista sekä kertoo juutalaistaustaisesta laulajattaresta ja näyttelijättärestä. Kun hän korostaa naisnäkökulmaa Tunisian historian uudelleen tulkinnassa, hän painottaa toisaalta monimuotoisuutta yksipuolisuutta vastaan. Tämä teos on osa tunisialaisten naisten uhattuina olevien vapauksien puolustamista.
Myyttinen Karthagon perustaja Elissa
Lähtökohtana Elissa-tarulle oli perintökiistat Tyroksessa, kun kuninkaan vanhimmalla lapsella Elissalla ollut naisena pääsyä kuninkaaksi, vaan hän joutui ylipapin vaimoksi. Kun Elissa oli tyytymätön tähän tilanteeseen , hän lähti perustamaan uutta siirtokuntaa Välimeren rannalle. Vihdoin löytyi hyvä satamapaikka, jonne aiottiin perustaa uusi kaupunki Karthago. Paikallisten heimojen päällikkö halusi naida Elissan, mutta tämä oli sitoutunut olematta menemään uudestaan naimisiin, joten hän teki rituaalisen itsemurhan. Myytin mukaan hän muuntui Tanit-jumalaksi, joka suojelee uutta kaupunkia. Nykyhetken arkeologisen tutkimuksen mukaan Karthago perustettiin n. 900 eKr., eikä Elissan olemassaoloa ole pystytty osoittamaan.
Elisan myytti alkoi elää jo antiikin Roomassa, jossa tunnetut runoilijat Virgilius ja Ovidius käsittelivät aihepiiriä. Tällöin esiintyi myös Elissan asemasta toinen nimi Didon.
Tämä myytti alkoi esiintyä uudelleen Länsimaiden renessanssin aikana, jolloin runoilija Giovanni Boccaccio viittasi siihen ja englantilainen näytelmäkirjailija Christopher Marlowe laati aiheeseen perustuvan näytelmän.
Sittemmin merkittävät kuvataiteilijat kuten flaamilainen Rubens, italialainen Tiepolo ja englantilainen Turner saivat innostusta Elissa/Didonin myytistä. Muutamat tunnetut säveltäjät kuten englantilainen Henry Purcell ja ranskalainen Hector Berlioz ovat säveltäneet sävelteoksia ja oopperoita tästä aihepiiristä. Sopii ihmetellä, miksei Välimeren aihepiiriin mieltynyt italialainen oopperasäveltäjä Giuseppe Verdi saanut ideaa säveltää tästä aihepiiristä dramaattista oopperaa.
Sophie Bessis vetää yhteen:
”Niinpä vaeltava kuningatar Elissa purjehtii historian ja myytin välisillä aalloilla. Ensimmäisen pakomatkan aikana hän siirtyi foinikialaisesta kotikaupungistaan Tyroksesta uuteen Karthagoon. Jouduttuaan välillä unohduksiin hän teki pitkän kierroksen Välimeren pohjoispuolella harjoitetussa kirjallisuudessa ja taiteessa. Mutta hänet on kutsuttu takaisin toiselta pakomatkaltaan. Hän lepää uudestaan paikalla, jossa hänet muinoin vastaanotettiin ja hänen ”henkihahmonsa” toivovat varmasti, että hän olisi vihdoin saavuttanut päämääränsä”.
Sufilainen mystikko Aicha Sayida Manoubia 1200-luvulla
Tunisian alue oli levoton vuoden länsimaisen ajanlaskun vuoden 1000 jälkeen. Eri islamilaiset dynastiat taistelivat vallasta, kunnes hafsidit saivat vallan käsiinsä 1200-luvun alussa, jolloin alkoi muutaman vuosisadan kestänyt rauhallisempi ajanjakso. Tiukan sunnalaisen islamin tulkinnan korvasi tällöin suvaitsevampi ajatustapa.
Tällöin Tunisiassa nousu useita sufilaisia veljeskuntia. Joillakin naisilla oli myös mahdollisuus osallistua tähän kehityskulkuun. Ehkä näkyvin näistä oli pääkaupunki Tunisin lähellä Manoubiassa kasvanut Aicha Saydia Manoubia, joka tuli tunnetuksi sufilaisena mystikkona 1200-luvulla. Hänellä oli oppilaita, mutta hän ei perustanut omaa veljeskuntaa. Hän pyrki auttamaan myös vähäosaisia.
Aicha Saydia Manoubian kuoltua hänet alettiin nähdä pyhimyksenä ja hänen muistolleen perustettiin sufilaisia pyhättöjä. Sufilaisuus alkoi kuitenkin kokea vainoa 1900-luvulla:
”Tunisialaiset eivät ole koskaan luopuneet kunnioittamasta Sayida Manoubiaa, mutta hänen pyhättönsä ovat kokeneet kovia. Presidentti Habib Bourguiba, joka oli rationalisti ja jakobiinisen valtiokäsityksen kannattaja, sulki sufien pyhätöt. Kuten 1900-luvun alussa vaikuttaneet uudistajat, hän väitti, että pyhimysten kunnioittaminen oli harhaoppia. Nämä vanhanaikaiset laitokset olivat este maan uudenaikaistamiselle.”
Bourguiban pitkän presidenttikauden jälkeen sufilaisuus nosti jälleen päätään, mutta uudet vainot alkoivat taas 2000-luvulla:
”Salafistit suhtautuvat vihamielisesti kaikkiin sufilaisuuden ilmenemismuotoihin. He sytyttivät lokakuussa 2012 palamaan Manoubassa olleet sufilaiset pyhätöt. Kaikki puuosat ja vanhat koraanit paloivat. On tavallaan paradoksi, että tämä tuhoaminen, joka koski myös monia muita salafistien pyhättöjä Tunisiassa, johti vastavaikutukseen kaikkein eniten maallistuneiden tahojen keskuudessa. Niinpä monet intellektuellit ja taiteilijat ovat nähneet tässä raivokkaassa tuhoamisessa sietämättömän hyökkäykseen maan kulttuuriperintöä kohtaan”.
Prinsessa ja hyväntekijä Aziza Othmana 1600-luvulla
Osmanivalloittajat ottivat Tunisian haltuunsa 1500-luvun loppupuolella. Uusien hallitsijasukujen parista nousi prinsessa Aziza Othmana 1600-luvulla. Hän oli hurskas sunnalainen ja hänelle kerääntyi laaja omaisuus. Niinpä hän ryhtyi harjoittamaan hyväntekeväisyyttä. Hän vapautti orjia ja tuki vähäosaisia. Hänestä jäi hyvät muistot.
Sophie Bessis painottaa Aziza Othmanan muiston poikkeuksellisen laajaa kaikupohjaa:
”Aziza Othmana on yleisesti hyväksytty hahmo nyky-Tunisiassa. Feministit näkevät hänessä naisen, joka on pystynyt murtamaan historian hiljaisuuden. Toisaalta he näkevät epätyypillisen prinsessan, joka on saavuttanut omaisuuden hallinnan ja pystynyt käyttämään varojaan osattomien suojeluun. Hän ei järkytä tunisialaista hallitsevaa ”machismoa”, sillä hänet voidaan nähdä naiselle tyypillisessä roolissa kuten hyvän tekemisessä. Konservatiivit ja uskonoppineet voivat taasen nähdä hurskaan naisen, joka on seurannut vallitsevia dogmeja ja tapoja”.
Naisasianainen Habiba Menchari 1920-luvulla
Sophie Bessis taustoittaa 1900-luvun alkua Tunisiassa:
”Kun Habiba Menchari syntyi 1907, Ranskan siirtomaavalta oli asettunut Tunisiaan jo neljännesvuosisadan. Tästä seurasi merkittäviä mullistuksia. Tunisista oli tullut yhä kosmopoliittisempi kaupunki, jossa asui monia eri yhteisöjä. Siellä asui tietysti tunisialaisia muslimeja, mutta myös tärkeitä vähemmistöjä kuten juutalaisia, ranskalaisia ja italialaisia sekä väestönsirpaleita muista Välimeren maista kuten Kreikasta ja Maltalta”.
Ranskan siirtomaavaltaa edeltänyt hallinto oli alkanut perustaa kaksikielisiä arabian ja ranskankielisiä kouluja, ja nyt ranskalaiset toivat omia koulujaan ja juutalaiset perustivat omia koulujaan. Habiba Mencharin vanhemmat päättivät kouluttaa tytärtään, joka menestyi hyvin koulussa ja pääsi ranskalaiseen lyseoon. Koulun jälkeen hän pääsi Tunisin oikeusistuimeen hallinnolliseksi apulaiseksi ja tapasi paikallisen asianajajan, jonka kanssa hän avioitui. Aviomies oli liberaali ajatuksiltaan. Habiba liittyi ranskalaisen sosialistipuolueen naisjärjestöön ja sai kutsun puhumaan naisten hunnusta Tunisissa 1929 pidettyyn symposiumiin, jossa oli paikalla monia silmäätekeviä.
Habiba Menchari viittasi puheessaan Mustafa Kemalin toimeenpanemiin uudistuksiin Turkissa ja vaati naisen aseman parantamista Tunisiassa. Hän korosti koulutusta, moniavioisuuden kieltämistä ja pääsyä julkisiin tiloihin ilman huntua. Tämä herätti suuren väittelyn, jossa mm. eräs nuori nationalisti Habib Bourguiba vastusti esitettyjä ajatuksia. Habiba Menchari vetäytyi tämän jälkeen julkisuudesta.
Sophie Bessis toteaa:
”Väittelyn muodot ovat saattaneet muuttua vuodesta 1929, mutta perusta on sama: muslimien keskuudessa nähdään, että heidän identiteettinsä on uhattuna. Tämä on pelastettavissa sulkemalla naiset pois julkisuudesta. Jatkuvasti uudelleen esiin tuleva taistelu naisten hunnusta saattaa auttaa ymmärtämään Habiba Mencharin kannanottoa, joka on säilyttänyt niin voimakkaan symboliarvon tunisialaisten feministien keskuudessa ”
Laulajatar ja näyttelijätär Habiba Messika 1920-luvulla
Tunisiassa esiintyi monenlaisia vaikutteita musiikissa 1900-luvun alussa. Siellä oli andalusialaisia perinteitä, jotka olivat peräisin Espanjan kuningasvallan toimeenpanemista muslimien ja juutalaisten maastakarkoituksista. Näiden pohjalta oli kehittynyt maalouf-musiikkia. Sinne oli tullut palestiinalaisia luutunsoittajia ja Tripolitaniasta saapui sitran soittajia. Näitä täydensivät egyptiläiset laulajatähdet. Tämä oli perusta, josta nousi juutalaistaustainen laulajatartähti Habiba Messika.
Messika oli kaunotar ja rakasti kauniita vaatteita. Hänellä oli useita rakastajia. Mutta hän kehitti jatkuvasti itseään ja musiikkiaan. Hänen arabian kielen taitoaan parannettiin. Konservatiiviset tahot inhosivat nuorta suosittua laulajatartähteä. Hänestä tuli 1920-luvun lopulla kansainvälinen tähti, joka oli tunnettu laajalti arabimaissa, mutta myös Ranskassa ja Saksassa:
” Hän koki 1928 kansainvälisen läpimurron. Hän pääsi levyttämään Berliiniin tunnetun Deutsche Gramophone Gesellschaftin studioille. Tämä ei ollut tietystikään ensimmäinen kerta levytysstudiossa. Hänen ensimmäinen levytyksensä tapahtui Bechir Ressaïssin perustamassa paikallisessa Baïdaphone-studiossa. Tämän jälkeen merkittävä osa hänen ohjelmistoaan kuten tunisialaiset, tripolitanialaiset ja egyptiläiset laulut levytettiin ranskalaisen Pathé-yhtymän Tunisin studioilla.”
Habiba Messika esiintyi myös menestyksekkäästi näyttelijättärenä teatterissa. Hänellä oli traaginen kohtalo. Kun hänellä oli paikallinen sponsori, joka toivoi pääsevänsä myös laulajatar- tähden rakastajaksi, tämä koki pettymyksiä toisensa jälkeen. Kun Habiba Messika otti 1930-luvun alussa uuden ranskalaisen rakastajan, tämän mustasukkaisen miehen mitta tuli täyteen. Hän päätti polttaa Messikan talon Tunisissa. Tämä sattui olemaan paikalla ja sai niin pahoja vammoja tulipalossa, että menehtyi vähän myöhemmin.
Habiba Messika on kokenut uudelleen nousun Tunisiassa 2000-luvulla. Hänen elämästään on kirjoitettu kirjoja ja valmistettu elokuva. Hänen esittämäänsä musiikkia kuunnellaan jälleen.
Jussi Raumolin
