Hyppää pääsisältöön

Riina Katajavuori: Mennään jo naapuriin

Kolumnistikuva
Kolumnistikuva Kuva: Erik Vierkens Riina Katajavuori

Kun olin ekaluokkalainen, luokallani oli Etiopiasta adoptoitu poika nimeltä Ambas. Hän oli kaverini. Konttasimme yhdessä pulpettien alla ja hihitimme. Mustan Ambasin kämmenet olivat sisäpuolelta vaaleat, havaitsin.

Kun olin ala-asteella, kouluumme tuli oppilaaksi kaksi intiaanityttöä. Heidät oli adoptoitu jostakin Etelä-Amerikasta. Heillä oli kauniit mustat hiukset. He olivat tärkeitä.

Myöhemmin kouluuni tuli oppilaaksi kaksi chileläistä, tyttö ja poika. Heihin liittyi jotakin poliittista. He olivat saapuneet ehkä veneellä, huhuttiin lasten keskuudessa. Joulukuussa Chilestä tullut tyttö valittiin Lucia-neidoksi. Se oli vallankumouksellista. Tummatukkainenkin saattoi olla Lucia.

Tämä oli kansainvälisen Suomen koko kuva minun lapsuudessani, lapsen näkökulmasta. Erinäköiset olivat harvassa, jokainen heistä huomattiin ja mietittiin erikseen.

Nyt on toisin. Kun takavuosina utelin pojaltani, mistä hänen jalkapallokaverinsa Nderim on kotoisin, lapsi katsoi minua hitaasti ja vastasi: Se on suomalainen.

Tajusin olevani eri sukupolvea viimeistään silloin, kun päiväkoti-ikäinen kuopus opetti minulle, että hyvää päivää on somaliaksi Maalin wanaagsan.

Viimeisen vuoden aikana olen antanut itselleni kansainvälisyyskasvatusta ja vieraillut ulkomaalaistaustaisten pääkaupunkilaisten kodeissa. Olen tehnyt kuvittaja Salla Savolaisen kanssa elokuussa ilmestyvää lastenkirjaa nimeltä Mennään jo naapuriin. Sen ideana on esitellä monikulttuurista Suomea lasten kuvakirjan keinoin. Kirjanteon tekosyyn varjolla olen päässyt monenlaisiin koteihin. Sain raottaa ovia, joiden taakse en muuten olisi tullut kurkistaneeksi.

Samalla olen miettinyt paljon sanoja ja määritelmiä. Kuka on maahanmuuttaja? Mikä on uussuomalainen? Mitä tarkoittaa ulkomaalaistaustainen? Kuka on tulokas, kuka asukas, kuka ekspatti? Millaista on suomalaisuus tai pääkaupunkilaisuus? Edellyttääkö se jotakin? Eikö edes se riitä, että on syntynyt täällä?

Löysin itseni afrikkalaisen heimokuninkaan kotoa Helsingin Pukinmäestä, vierailin filippiiniläisen siivoojan luona, join etiopialaista kahvia, jonka pavut paahdettiin silmieni edessä valurautapannulla. Marokkolaismiehen kotona opin, että ruuanlaitto on miehen homma. Tutustuin yhdysvaltalaisen ammattilaisjääkiekkoilijan lasten elämään sekä latvialais-italiaisen diplomaattiperheen lapsiin.

Päätin lähestyä vieraita kulttuureja lapsentasoisesti. En googlaillut etukäteen taustatietoja Valko-Venäjästä, Vietnamista tai Intiasta. Kyselin tyhmiä. Kirjoitin muistikirjaani muistiinpanoja kuten ”Taifuuni rikkoi pienen talomme”, ”Jeepillä töihin”, ”Isäni on maanviljelijä (riisi)”.

Muistikirjaani on ylöspantuna tärkeitä tagaloginkielisiä lauseita: Magandang gabi = Hyviä öitä, Magandang umaga = Hyvää huomenta, Nanay = Äiti, Kamusta = Moi, Salamat = Kiitos.

Kotiin palattuani yleensä sitten jo googletin. Vieras kulttuuri oli saanut kasvot ja alkoi kummasti kiinnostaa. Kuuntelin outoja musiikkeja, luin sotien tai maanjäristysten runtelemista yhteiskunnista.

En voinut olla ihailematta kielellistä runsautta ja pääomaa, joka perheissä vallitsi. 11-vuotias nepalilaistaustainen Karuna osasi suomea, nepalia, hindiä, englantia ja ranskaa. Irakilaisperheessä puhuttiin turkkia, kurdin kieltä, arabiaa, turkmeenia, suomea ja englantia.

Osaisimmeko Suomessa hyödyntää tätä kielellistä ja kulttuurista pääomaa, vaalia tällaisia moneen suuntaan avautuvia identiteettejä?

Nelivuotias somalityttö Salsabiila esimerkiksi ei pitänyt itseään afrikkalaisena, koska hänen mielestään vaikkapa ghanalaiset ovat ihan eri näköisiä kuin somalit ja etiopialaiset. Isän tulkinnan mukaan Salsabiila oli omasta mielestään jotakin somalialaisen ja suomalaisen väliltä.

En itse tarkalleen tiedä, mitä oma kanta-astuva kantasuomalaisuuteni on. Juroutta, ujoutta, vakavuutta? Sitä, ettei tarvitse miettiä ihonväriään tai identiteettiään? Huvittunutta ylpeyttä sellaisista sanoista kuin ”epäjärjestelmällistämättömyydellänsäkäänköhän”?

Kuvittaja odotti etukäteen kodeilta värikylläistä eksotiikkaa ja lähtömaan kaikuja. Mutta kaikissa kodeissa oli suomalaisittain valkoiset seinät ja useimmissa ruotsalaisen huonekalujätin sisustus. Seinillä oli englanninkielisiä voimalauseita kuten Laugh every day. Maitoa juotiin, kurahousuja kuivattiin, hiihtoa harrastettiin ja kesää odotettiin. Tavallista suomalaismeininkiä siis.

Yhden asian opin: jokainen ihminen kertoo auliisti ja mielellään oman tarinansa, kun sitä häneltä pysähtyy kysymään. Jokainen kohtaaminen, jokainen tarina on erilainen ja yllättävä.

Jemenissä tuoksuu jasmiini. Niin kuin juuri nyt Suomessakin.

Kirjoittaja on Yle Radio 1:n Kultakuume-ohjelman kolumnisti.

  • Riina Katajavuori: Vihervaaran Anna

    Tyttökirjallisuus oli tärkeä, avartava puheenaihe.

    Olen rypenyt Emiliasta kertovissa Runotyttö-kirjoissa 8-vuotiaasta alkaen, kirjoittaa Yle Radio 1:n Kultakuume-ohjelman kolumnisti Riina Katajavuori.

  • Suomen ainoa Miss Maailma Marita Lindahl on kuollut – lue puolison koskettava kirje

    Vuoden 1957 Miss Maailma, Marita Lindahl, on kuollut.

    Vuoden 1957 Miss Maailma, Marita Lindahl, on kuollut. Lindahl kuoli 21.3.2017. Hänen kuolemastaan ei ole tätä ennen kerrottu julkisuudessa lähiomaisten toiveesta, myöskään kuolinilmoitusta ei julkaistu. Muutama viikko sitten kävi ilmi, että Lindahlin puoliso Martti Kirsitie oli kirjoittanut kirjeen kuolleelle puolisolleen. KulttuuriCocktail sai kirjeen luettavakseen ja luvan julkaista sen.

  • Jouni Tossavainen: Nykyaikainen kilpaurheilu ei edistä ihmisen terveyttä

    Siinä hetkessä alan kilpailla, kun joku yrittää ohi.

    Porukat lenkkeilevät kuola valuen, kuonot kurtussa ja aivot narikassa. Millä tahansa lenkillä hymyilevä vastaantulija on poikkeus, ystävällinen tervehdys ihme. Tiukka ruumis on aina kauniimpi näky kuin lukeva ihminen. Kirjailija ja runoilija Jouni Tossavainen kirjoitti KulttuuriCocktailille esseen liikunnasta – ja liikkumattomuudesta.