Hyppää pääsisältöön

Ei elektronista, vaan… Avaruusromua 4.6.2017

kasvin lehti, lähikuva
kasvin lehti, lähikuva Kuva: Yle kasvin lehti, lähikuva

Olen muutaman kerran joutunut pohtimaan, että mikä sai minut innostumaan kokeellisesta ja elektronisesta musiikista.

Mikä sai kuuntelemaan tietynlaista musiikkia: nykymusiikkia, elektronista musiikkia, kokeellista musiikkia, marginaalista musiikkia. Olen miettinyt asiaa, kun minulta on sitä kysytty.

Mikä sai minut etsimään ja kuuntelemaan sellaista musiikkia, jota Avaruusromua-ohjelmissa on kuultu jo 27 vuoden ajan?

Kaikkien aikojen ensimmäinen Avaruusromua-ohjelma lähetettiin Yleisradion silloisella Radiomafia-kanavalla kesäkuun ensimmäisenä sunnuntaina vuonna 1990. Siitä on nyt 27 vuotta.

Mikä sai minut tuolloin ajattelemaan ja tuntemaan, että jossakin musiikissa oli jotakin erityistä? Mistä tuli ajatus soittaa juuri tietynlaista musiikkia tietynlaisessa radio-ohjelmassa? Avaruusromu-musiikkia? Tätä on kysytty.

Kuten musiikissa ja musiikillisissa mieltymyksissä, kaikki on tietysti hyvin henkilökohtaista. Jotakin voi näin jälkeenpäin saada selville, kun miettii omia varhaisia ja voimakkaita musiikillisia kokemuksiaan. Mitä ihmeellistä olin kuullut ennen Avaruusromua? Mitkä musiikit ikään kuin herättivät minut ja suuntasivat uusiin suuntiin? Mikä kiinnosti? Millaista oli se musiikki, joka vei minut kohti Avaruusromua?

Vuosi sitten, Avaruusromun täyttäessä 26 vuotta, syntymäpäivälähetyksessä kuunneltiin joitakin vastauksia näihin kysymyksiin, ja tässä tulee joitakin vastauksia lisää.

Miksi Avaruusromussa soi sellainen musiikki kuin soi?

Eräs, joka varmasti on vaikuttanut asiaan, on ranskalainen säveltäjä Erik Satie. Usein mainitaan, että Satie oli avantgardisti.

No, nykykatsannossa Satien sävellykset eivät ehkä edusta avantgardismin terävintä kärkeä, mutta omana aikanaan - 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa - ne olivat jotakin muuta. Ne olivat aika erikoista musiikkia. Monesti Satien sävellykset olivat humoristisia ja kokeilevia. Usein ne myös omalla kummallisella tavallaan olivat ikään kuin parodisia kommentteja musiikin perinteisistä muodoista ja oman aikakautensa tyyleistä. Ne olivat usein minimalistisia ja naivistisia sävellyksiä, mutta jotenkin niihin kiteytyi paljon aivan vilpittömästi kaunista.

Satien ehkä tunnetuin teos on kolmiosainen sävellyssarja Gymnopédies. Se on ehkä eniten kuultu, mutta myös kiistämättä hyvä sävellysten sarja. Jotenkin se vain on kestänyt aikaa.

Ja kiinnostavaksi sen tekee myös se, kuinka eri tavoin sitä on soitettu. Normaalisti pianistit soittavat esimerkiksi Gymnopédiesin kakkososan noin kahdessa ja puolessa minuutissa. Vuonna 1977 hollantilainen Reinbert De Leeuw oli sitä mieltä, että Satieta soitetaan liian hätäisesti, liian nopeasti.

Hän oli sitä mieltä, että Satien musiikin mietiskelevä syvällinen kauneus tulee parhaiten esiin, kun sitä soittaa riittävän hitaasti. Hänen tulkintansa Gymnopédies-sarjan kakkososasta kestää noin kaksi kertaa kauemmin kuin muilla: viisi minuuttia.

En aivan tarkkaan muista, koska kuulin Erik Satien musiikkia ensi kerran. Ehkä eräällä klassista pianomusiikkia sisältäneellä kokoelmalevyllä joskus 1970-luvun alkuvuosina. Se, minkä muistan tarkemmin, se oli 1970-luvun lopulla jossakin Carlos Sauran elokuvassa. Se oli nimeltään muistaakseni Elisa, elämäni. Sauran elokuvat olivat kova juttu 1970-luvulla, tuon Elisan lisäksi esimerkiksi Korppi sylissä tulee mieleen.

Sen muistan, milloin kuulin ensimmäisen kerran maailman eniten myytyä jazzlevyä. Silloin en tietenkään tiennyt että se levy, Miles Davisin Kind of Blue oli maailman eniten myyty jazzlevy.

Se oli toki maineikas ja erittäin hyvänä pidetty levy. Siis arvostettua musiikkia, mutta ei mitenkään helppoa tai vesitettyä jazzia. Kind of Blue ei ollut mitään viihdemusiikkia.

Se oli rohkea kokeilu omana aikanaan, vuonna 1959, jolloin se levytettiin. Se oli modaalista jazzia ja sitä soittivat kovat jätkät, trumpetisti Miles Davisin lisäksi esimerkiksi saksofonistit John Coltrane ja Cannonball Adderley sekä pianisti Bill Evans.

Tuo jazzin modaalisuus tarkoittaa yksinkertaistettuna sitä, että musiikki ei kulje perinteiseen tapaan sointujen pohjalta, vaan improvisoinnin lähtökohtana ovat erilaiset sävelasteikot.

Kind of Bluella mentiin rohkeasti eteenpäin, esimerkiksi levyn päättävä Flamenco Scetches on musiikkia, johon ei ole sävelletty lainkaan melodiaa tai teemaa, vaan soittajat improvisoivat kukin omalla tyylillään, modaalisesti. Ja siitä syntyy kaunista, rauhallista ja avaraa musiikkia. Musiikkia, joka on kuin akvarellimaalaus.

Kun olin innostunut Kind of Bluesta joskus 1970-luvun puolivälin tienoilla, aloin tutkia Miles Davisin tuotantoa enemmänkin ja tajusin, että mies oli tehnyt musiikkia jo yli 20 vuotta, soittanut Charlie Parkerin kanssa ja sitä rataa.

Tässä Kind of Blue -levyn kokoonpano livenä:

Viisi vuotta ennen Kind of Blue -levyä hän oli tehnyt levyn basisti Charles Mingusin ja kumppaneiden kanssa. Tuo albumi oli nimeltään Blue Moods. Se ei vielä ollut modaalista jazzia, vaan perinteisempää, mutta hyvin kypsää ja seesteistä musiikkia.

Charles Mingus yllätti meikäläisen joskus herkässä nuoruudessa, kun kuulin yllättäen hänen musiikkiaan radiosta eräänä talvisena aamuna. Se Mingusin sävellys oli Self Portrait In Three Colours, mutta myöhemmin samalta Mingus Ah Um -levyltä löytyi yhtä upea, jos ei vieläkin upeampi sävellys.

Se oli tenorisaksofonisti Lester Youngin muistolle omistettu Goodbye Pork Pie Hat.

Eräs kaikkien aikojen erikoisimmista ja omalaatuisimmista sävellyksistä on suomalainen. Se on Einojuhani Rautavaaran Cantus Arcticus. Se on vuonna 1972 sävelletty konsertto linnuille ja orkesterille. Kyllä. Linnuille.

Linnut eivät tosin ole milloinkaan läsnä teoksen esityksessä, vaan lintujen osuus kuullaan ääninauhalta. Kerrotaan, että Einojuhani Rautavaara käytti teosta valmistaessaan Yleisradion äänitehostearkiston äänitteitä, ja kävi itse suomaisemassa Limingassa Oulun lähellä äänittämässä lisää lintuja.

Kolmiosainen Cantus Arcticus on sikäli vapaamuotoinen sävellys, että sen nuotit antavat kapellimestarille mahdollisuuden hetkittäin päättää itse, mitä tai millä hetkellä orkesteri soittaa. Esimerkiksi sävellyksen ensimmäinen osa alkaa esittämisohjeella: ”Ajattele syksyä ja Tšaikovskia”.



AVARUUSROMUA 4.6.2017 - OHJELMAN MUSIIKKI:

ERIK SATIE/REINBERT DE LEEUW: Gymnopédies no. 2 (Early Piano Works)
MILES DAVIS: Flamenco Sketches (Kind of Blue)
MILES DAVIS: Nature Boy (Blue Moods)
CHARLES MINGUS: Goodbye Pork Pie Hat (Mingus Ah Um)
EINOJUHANI RAUTAVAARA / RSO / JORMA PANULA: Cantus Arcticus: 1) Suo ja 2) Melankolia (Ylen tallenne, 1974)
STEPHAN MICUS: The Music of Stones, Part 1 (The Music of Stones)