Hyppää pääsisältöön

Se toinen Amerikka – indieleffat näyttävät maan, jota Hollywood-elokuvissa ei näe

The Florida Project -elokuva
The Florida Project -elokuva The Florida Project -elokuva Kuva: Marc Schmidt The Florida Project

Cannesin tämän vuoden ohjelmisto todisti, että amerikkalainen indie-elokuva on voimissaan. Elokuva-alan kehitys kuitenkin kyseenalaistaa sen onko enää mielekästä puhua indiestä - tai edes Hollywoodista.

Räkä läiskähtää kuumalle konepellille. Kolme kuusivuotiasta kesälomalaista sylkee kilpaa auton päälle motellin parvelta. Välillä he rääkyvät ja kikattavat, huorittelevat auton omistajaa ja säntäävät lopuksi karkuun hersyvästi nauraen, viattoman tietämättöminä heitä ympäröivästä köyhyydestä.

Kohtaus on Sean Bakerin elokuvasta The Florida Project, joka kuvaa Disneylandin kupeessa Orlandossa elävien köyhien päivittäistä selviytymistä lapsen näkökulmasta. Se on yksi tämän vuoden Cannesin elokuvajuhlien kehutuimmista teoksista.

Toinen huippukohta festivaalilla oli Noah Baumbachin The Meyerowitz Stories (New and Selected), joka on haikea komedia New Yorkin taide-eliittiin kuuluvan perheen pitkään kyteneistä ristiriidoista.

Siinä missä hyvinvoivan newyorkilaisperheen tarina on viipyvä ja surumielinen, on rankka köyhälistökuvaus räväkkä ja todella hauska. Eikä se ole ainoa tapa, jolla ne eroavat toisistaan.

Dustin Hoffman ja Emma Thompson The Meyerowitz Stories -elokuvassa
Dustin Hoffman ja Emma Thompson The Meyerowitz Stories -elokuvassa Dustin Hoffman ja Emma Thompson The Meyerowitz Stories -elokuvassa Kuva: Netflix / Atsushi Nishijima The Meyerowitz Stories

Upporikas ja rutiköyhä

The Meyerowitz Storiesiin on uponnut rahaa. Elokuvassa nähdään Dustin Hoffman, Adam Sandler, Ben Stiller ja Emma Thompson. Vaikka heidän palkkionsa olisi neuvoteltu pieniksi, on elokuvan budjetti silti kymmeniä miljoonia dollareita. Harva elokuvantekijä voi haaveilla kummastakaan.

Mutta Noah Baumbach on jo pitkään ollut jenkki-indien kuningas. Hänen elokuvansa The Squid and the Whale ja Frances Ha ovat pitäneet amerikkalaista indie-elokuvaa maailmankartalla.

Baumbachin kuvaama newyorkilainen ylempi keskiluokka on tuttu muun muassa Woody Allenin elokuvista. Olennaista kummallekin ohjaajalle on se, että niiden kuvaamat ihmiset tulevat samasta taustasta kuin tekijä itse.

Paljon pienemmällä budjetilla operoiva Baker puolestaan antaa elokuvissaan äänen yhteiskunnan marginaalissa eläville. Hänen edellinen elokuvansa Tangerine kertoi Los Angelesissa asuvista transsukupuolisista prostituoiduista.

The Florida Projectissa vuorossa ovat vuoden 2008 finanssiromahduksen sivulliset uhrit. Tilastojen ulkopuolella köyhyysloukussa elävät "näkymättömät kodittomat" asuttavat Floridan piskuisimpia motelleja - niin kauan kuin heidän rahansa siihen riittävät.

Kumpikin elokuva on esimerkki siitä, mihin yhdysvaltalainen indie-elokuva parhaimmillaan pystyy. Ne näyttävät maan, arjen ja ihmisiä, joita Hollywoodin tuotantokoneistosta tulevissa isoissa jenkkielokuvissa ei nähdä.

Äiti, mikä on indie?

Indie-elokuvista puhutaan koko ajan enemmän, mutta sanalla tarkoitetaan monia eri asioita. Tätä juttua aloittaessani huomasin, etten itsekään osannut määritellä, mitä indie tarkoittaa. Merkityksiä tuntuu olevan miljoona.

Jo pelkästään amerikkalaisten indieohjaajien lista pitää sisällään hyvin erilaisia elokuvantekijöitä. Allenin ja Baumbachin lisäksi sellaisia kuin Richard Linklater, Wes Anderson, Kelly Reichardt ja Barry Jenkins. Heidän elokuviaan on vaikea mieltää keskenään samaan laatikkoon minkään muun kuin pienten budjettien perusteella.

Alun perin indie on tarkoittanut kaikkea, mikä on tuotettu Hollywoodin isojen studioiden ulkopuolella. Tällä oli merkitystä silloin, kun Hollywood oli voimissaan ja sen ulkopuolella tehdyt elokuvat poikkeuksia.

Kun elokuvantekoon käytetty teknologia on vähitellen tullut kaikkien saataville, on myös indie-elokuvien määrä kasvanut huimasti.

Samalla isot studiot ovat alkaneet keskittyä vain yli sadan miljoonan dollarin jättituotantoihin. Supersankarit, ja muut spektaakkelit ovat syrjäyttäneet tarinat tavallisista ihmisistä ja tehneet keskibudjetin (20 - 60 miljoonaa dollaria) elokuvista todella harvinaisia.

Vielä 1980-luvun alkaessa Hollywoodissa oltiin ylpeitä nimenomaan isojen tähtien ryydittämistä keskibudjetin elokuvista. Tätä nykyä harvat Kramer vs. Kramerin kaltaiset elokuvat tulevat studioiden ulkopuolelta.

Kehityksen seurauksena koko Hollywood on tullut tiensä päähän. Iso osa yhdysvaltalaisista elokuvista tuotetaan tätä nykyä Los Angelesin ulkopuolella. Valtaosa myös kuvataan muualla.

Elokuvien nykyisessä tuotantorakenteessa indien määritteleminen meneekin todella mutkikkaaksi. Esimerkiksi viime vuonna melkein yhdeksän miljardin dollarin liikevaihdon tehnyt suoratoistojätti Netflix on vanhan määritelmän mukaan indieyritys.

Netflix myös tuottaa elokuvia kaikissa hintaluokissa. Cannesissa yhtiöltä nähtiin The Meyerowitz Storiesin lisäksi megaluokan nuortenelokuva Okja sekä kaikkia indie-elokuvan heikkouksia edustava genrehalpis Bushwick.

Voikin kysyä onko indie-elokuvan määritelmässä mitään järkeä. Mitä hyötyä on kutsua samalla nimellä elokuvia, joiden budjetit vaihtelevat nollan ja 60 miljoonan välillä, ja joissa nähdään niin amatöörinäyttelijöitä kuin Hollywoodin A-listan ammattilaisiakin?

The Florida Project -elokuva
The Florida Project The Florida Project -elokuva Kuva: Marc Schmidt The Florida Project

Hollywoodin loppu

Toinen kysymys kuuluu, onko Hollywoodia oikeasti enää olemassa? Studiot tuottavat muutaman yli sadan miljoonan dollarin elokuvan vuodessa. Näillä elokuvilla on kuvaava nimitys: tentpole eli telttakeppi. Ne pitävät studiot yhä pystyssä.

Nykytilanne tekee Hollywoodista tietynlaisen Disneylandin, joka keskittyy tarjoamaan vain ja ainoastaan eskapismia.

Mutta juuri Hollywoodin rakkaus eskapismiin synnytti indie-elokuvien ilmiön. Vaikka isot yleisöt katsovat isoimmalla rahalla tehtyjä ja markkinoituja elokuvia, löytyy aina myös yleisöä, joka haluaa nähdä jotain, minkä he tunnistavat omakseen.

Aitoudesta onkin tullut indieleffoja ehkä eniten määrittävä ominaisuus, joka erottaa ne Hollywood-elokuvista. Ne ottavat aiheensa arkisesta elämästä ja kuvaavat paikkoja, joita isommissa elokuvissa ei nähdä. Siksi ne pääsevät myös lähemmäs sitä, millaista eri puolilla Yhdysvaltoja oikeasti on.

Äärimmillään pyrkimys aitouteen meni niin kutsutuksi mumblecoreksi, jossa edes englantia äidinkielekseen puhuva ei aina saa selvää näyttelijöiden vuorosanoista.

Herrat kuvaavat kohta iPhonella

Yhdysvalloissa isot elokuvayhtiöt ovat aina olleet iäkkäiden herrojen hallussa ja etäällä elämästä. Nuoret sukupolvet sen sijaan ovat ainakin 1970-luvulta alkaen tehneet elokuvia, joita vanhemmat eivät ymmärrä, mutta jotka löytävät yhteyden siihen, mitä yleisö maailmasta ajattelee.

Erottelua mutkistaa se, että Hollywood on todella nopea omaksumaan minkä tahansa, mikä menestyy. Esimerkiksi Baumbachin, joka on jo itse omaksunut isojen poikien arvon huippunäyttelijöineen, tuotantoarvoineen ja isoine budjetteineen.

Indie-elokuvan veturina on kuitenkin aina ollut tietty välinpitämättömyys noita arvoja kohtaan. Esimerkiksi halpa teknologia tuntuu luontevalta, kun halutaan luoda kuva ihmisten oikeasta arjesta. Hyvä esimerkki on Sean Bakerin edellinen elokuva Tangerine, joka on kuvattu kokonaan iPhonella.

Voisiko indie-elokuvan sitten määritellä eri tavalla? Esimerkiksi sen perusteella, minkälaisia elokuvia halvempi tuotantorakenne on synnyttänyt:

Pyrkimyksenä aitouteen?

Uusina kokeiluina ja riskien ottamisena?

Tai sitten sen olennaisimman eron kautta, joka erottaa Hollywoodia ja indie-elokuvaa: sen, kenen tarinoita elokuvissa kerrotaan.

Empatiaa Hollywoodin varjossa

Ironisinta Yhdysvaltain elokuva-alan nykytilanteessa on se, että alan kerma kokoontuu yhä kerran vuodessa juuri Hollywoodiin juhlimaan yhä enenevässä määrin indieyhtiöiden tekemiä elokuvia.

Puolellatoista miljoonalla dollarilla tehdyn Moonlightin voittama parhaan elokuvan Oscar oli eräänlainen sinetti tälle kehitykselle.

Mahershala Ali ja Alex Hibbert Moonlight-elokuvassa
Mahershala Ali ja Alex Hibbert Moonlight-elokuvassa Mahershala Ali ja Alex Hibbert Moonlight-elokuvassa Kuva: A24 Moonlight,Mahershalalhashbaz Ali,Alex Hibbert

Yllätysvoitto oli iso askel kaikille pienille elokuville. Se todisti myös epäilijöille, että pienelläkin budjetilla tehty elokuva voi koskettaa isoja yleisöjä jopa syvemmin kuin isolla rahalla tehdyt elokuvat.

Kyse on loppujen lopuksi siitä, miten elokuva ilmaisee itseään. Siinä pienillä on etu puolellaan. Ne voivat ottaa riskejä, sillä niillä ei ole mitään menetettävää. Toisaalta pienen budjetin elokuvat ovat parhaimmillaan vapaita isoista ja jähmeistä tuotantokoneista, jotenne voivat myös toimia ketterämmin.

Sanalla sanoen: indie-elokuvassa voi tehdä mitä haluaa.

Tästä syystä indie on paikka myös erilaisten ihmisryhmien tarinoille: viime vuosina parhaissa jenkki-indieissä on käsitelty muun muassa erilaisia miehen ja naisen malleja (esim. Moonlight ja Certain Women) tai afroamerikkalaisten ja seksuaalivähemmistöjen elämää (Tangerine).

Kuvaamalla sitä, mikä maailman suurimmalta elokuvateollisuudelta jää näkemättä, juuri jenkki-indie on löytänyt yhden elokuvan tärkeimmistä mahdollisuuksista: empatian ihmiskohtaloiden moninaisuutta kohtaan.

Pako Disneylandista

Cannesissa maailmanensi-iltansa saanut Sean Bakerin uutuuselokuva The Florida Project voi olla tämän vuoden Moonlight. Se on indie kaikilla edellä mainituilla mittareilla – ja voi pojat, miten hyvin se sen tekee.

Elokuva kertoo kuusivuotiaasta Mooneesta, joka asuu äitinsä kanssa Magic Kingdom -motellissa. Stripparina itsensä elättänyt äiti kieltäytyy töistä, kun hänen toivotaan tarjoavan asiakkaille lisäpalveluja. Pian rahaa ei kuitenkaan tule mistään muualta kuin rötöksistä ja epätoivo alkaa kasvaa.

Tästä kaikesta täysin tietämätön Moonee vain jatkaa sikailuaan. Häntä esittävä lapsinäyttelijä Brooklynn Prince pursuaa uskomatonta energiaa, jota ilman elokuva olisi täysin toisenlainen - ellei peräti mahdoton.

Rankasta aiheestaan huolimatta The Florida Project on kaikkea muuta kuin raskas. Se on suorasukainen, ratkiriemukas, raju ja todella surullinen. Kuin yhdistelmä Linklaterin Boyhoodia, Bakerin Tangerinea ja South Parkin räävitöntä huumoria.

Tärkeintä kuitenkin on, että asettamalla elokuvansa täysin ennakkoluulottomasti lasten näkökulmaan Baker auttaa yleisöään ymmärtämään ihmistä todella vaikeissa olosuhteissa.

On myös mielenkiintoista, että The Florida Projectin lapset käyttävät samanlaista räävitöntä kieltä kuin Tangerinen transsukupuoliset katuprostituoidut. Silti kielenkäyttö tuntuu uskottavalta siinä ympäristössä, jossa elokuvan lapset elävät.

Aito, tuore ja valloittava elokuva päättyy alleviivatun valheelliseen eskapismiin. Se on kumarrus sellaisten elokuvien perinteelle, joissa näytetään onnellinen loppu ja tehdään samalla katsoja tietoiseksi karusta todellisuudesta.

Se on toisenlaista eskapismia kuin Hollywood-elokuvissa, joiden budjettien miljoonat ja taas miljoonat dollarit lupaavat katsojalle, että todellisuus pysyy piilossa koko elokuvan keston ajan. Sellaiseen verrattuna Disneylandin varjossa tapahtuva pako todellisuudesta on silmiemme edessä, mutta kuitenkin ihan liian kaukana.

Kommentit