Hyppää pääsisältöön
Aihesivun Pietari K. kävi täällä pääkuva

Kirjoitan päälauseita. Timo Soini kirjoittaa päälauseita. Uskottavat miehet kirjoittavat niin.

Pietari K. kävi täällä -sarjan kuva, osa 12
Pietari K. kävi täällä -sarjan kuva, osa 12 Kuva: Yle Kuvapalvelu Kirjojen Suomi,pietari k

Jos Suomen historiasta haluaa sanoa jotain painavaa, kirkasta ja samalla moniselitteistä, on käytettävä koivuklapeja: kovia ja lämpöarvoltaan suuria lauseita. Suomalaisten mieskirjailijoiden savotaksi nimetty koivuklapiproosa kertoo kyllä enemmän politiikasta kuin kaunokirjallisuudesta.

Jos nykyisestä suomalaisesta kirjallisesta ilmaisusta haluaa etsiä koivuklapiproosaa, kannattaa ehdottomasti lukea Timo Soinin blogia. Soini kirjoittaa taitavasti, itseironisesti ja ilmeisen tehokkaasti omille kannattajilleen. Soinin lyhyet lauseet ja iskevät sanonnat hakevat voimaansa koivuklapiproosaksi kutsutusta suomalaisesta kirjallisuudesta.

Koivuklapilause on lyhyt, kirkas ja mutkaton. Käsite syntyi 2000-luvun alussa kirjailija Tuula-Liina Variksen diagnosoimana. Sillä tarkoitetaan miesten kirjoittamaa kirjallisuutta.

Variksen mukaan suomalaisten mieskirjailijoiden tekstin on oltava kuin koivuklapi: "Ei minkään näköinen, mutta suuri lämpöarvo." Sittemmin koivuklapi on laajentunut tarkoittamaan laajemminkin suomalaisen realismin tyylillistä perinnettä.


Koivuklapit kalahtelevat toisiinsa jo sodanjälkeisen modernismin alkuhämärissä Veijo Meren, Antti Hyryn ja lopulta suuren Kalle Päätalon tehokkaissa lauseissa. Klapien tuottama loimotus ja lämpö tuottavat turvallisia tunteita nykyäänkin Hannu Raittilan, Kari Hotakaisen ja Tuomas Kyrön proosassa. Samalla on tietenkin selvää, että tällaista suppeasti määriteltävää, miehistä realismin perinnettä ei ole sellaisenaan olemassa.

Koska koivuklapiproosan laho käsite ei ole vielä aivan maatunut, haluaisin yrittää istuttaa sen suomeen hieman uudella tavalla. Koivuklapeilla lämmitetään nimittäin myös suomalaista politiikkaa ja historiankirjoitusta. Timo Soini ei missään nimessä ole ainoa nykypoliitikko, joka käyttää koivuklapia, mutta esimerkkejä kannattaa hakea ennen kaikkea historiasta.

Jos Suomen historiasta haluaa sanoa jotain painavaa, kirkasta ja samalla moniselitteistä, on käytettävä kovia ja lämpöarvoltaan suuria lauseita. Se nimittäin lisää ennen kaikkea sanojan painoarvoa.

Pietari K. kävi täällä -sarjan osa 12, kapea vinjetti.
Pietari K. kävi täällä -sarjan osa 12, kapea vinjetti. Kirjojen Suomi,pietari k

Paavo Haavikon teos Kansakunnan linja (1980) päättyy miehiseen klapilauseeseen: "Se on kansakunnan perustila." Teoksessa viimeisellä sivulla kuvaillaan, kuinka toisen maailmansodan jälkeen Suomi löysi itsensä jälleen suurvallan vierestä ja samalla tasapainottelemasta kahden idän ja lännen välillä.

Kansakunnan perustila oli Paasikiven ja Kekkosen käsitys siitä, että maantieteelliselle sijainnilleen Suomi ei oikein voi mitään. Tämä on hyvä lausua selkeästi ja kiertelemättä.

Haavikko kuitenkin lisää kierrettä ja oksankohtia tähän kylmän sodan ikuiseen totuuteen. Kansakunnan perustilanne näytti nimittäin uudelta, itse asiassa historia näyttää tapahtuessaan aina uudelta ja yllättävältä.

Moni lukija sai Haavikon klapista tikun käteensä, sillä hänen katsauksensa Suomen historiaan tuntui tekevän Suomesta suurvaltojen välissä luikertelevan opportunistin. Aina yllätyksenä eteen tuleva historia vaatii nimittäin Haavikon mukaan improvisaatiota ja pelisilmää.

Koivuklapilauseen kannalta tilanne monimutkaistuu. "Se on kansakunnan perustila" viittaa samaan aikaan historialliseen totuuteen kaiken politikoinnin takana sekä tämän totuuden ennakoimattomiin ilmentymiin historian tapahtumien keskellä. Haavikon koivuklapilause on haaroittunut ja samalla haaroittuu todellisuus. Monen silmissä Haavikko itse alkoi näyttää voimakkaalta, kun hän kykeni kantamaan lauseillaan tätä ristiriitaisuutta.

Koivuklapilauseiden maailmassa historia on tosiasia.

Mikäli Paavo Haavikko haarauttaa koivuklapia omassa historiankirjoituksessaan, postmoderni kirjallisuus seurasi Haavikon esimerkkiä pitkin 1980-lukua, lopulta kumoten sen.

Kaikkein mieleenpainuvimmin tämän teki Matti Pulkkinen (anti)romaanissaan Romaanihenkilön kuolema (1985). Varsinkin romaanin ensimmäisessä osassa, jossa käydään läpi "kirjailijan" jälkeenjääneitä muistiinpanoja, oikein herkutellaan historian koivuklapikuvauksella.

Romaanin ensimmäisessä osassa on pitkähkö keskustelu, jossa kaksi ruotsalaista kirjallisuudenopiskelijaa haastattelee "kirjailijaa" hänen romaanistaan. Jakso irvailee perinteisten suomalaisten mieskirjailijoiden töksähtelevälle itsetietoisuudelle.

"Kirjailija" sanoo: "Minä kirjoitan romaania Puolasta. Sen nimi on Paasikiven linja." Lausepari on kuin suora (n)yökkäys Haavikon, Erno Paasilinnan ja edeltäneen sukupolven historiakäsitykselle ja historian esitykselle. Suomen valtion 1980-lukulainen suhtautuminen neuvostoimperiumin vähittäiseen rapautumiseen kertoi Haavikon määrittelemän kansakunnan linjan moraalisesta haaksirikosta.

Suomalaisten mieskirjailijoiden koivuklapilauseiden maailmassa historia on tosiasia. Samalla se on tarpeeksi ristiriitainen, jotta historian kommentoija saa siitä sytykettä omalle itserakkaudelleen.

Pulkkisen romaani karnevalisoi kriittisesti koivuklapilauseilla kirjoitettua historiaa, ja suomii armottomasti tämän historian kirjoittajia. "Kirjailija" jatkaa: "Minä en ratko ristiriitoja. Minä sisällän ne."

Tämän parempaa haavikkolaiseen historiankirjoitukseen sisältyvän narsismin paljastamista en voi kuvitella! Yhtäkkiä alkaa näyttää siltä että Haavikon ja Paasilinnan kaltaiset kirjoittajat suorastaan herkuttelevat historian ristiriitaisuudella ainoastaan päästäkseen vangitsemaan sen omiin lyhyisiin väitelauseisiinsa.

Pietari K. kävi täällä -sarjan osa 12, kapea vinjetti.
Pietari K. kävi täällä -sarjan osa 12, kapea vinjetti. Kirjojen Suomi,pietari k

Markku Eskelinen ja Jyrki Lehtola kritisoivat teoksessaan Jälkisanat – Sianhoito-opas (1987) suomalaisen koivuklapiproosan Erno Paasilinnan muotoista historiaa. "Erno Paasilinna – lyhyen ja itsestäänselvän lauseen mestari", he lyhyesti ja itsestäänselvästi kirjoittavat.

Kritiikin kärki oli kuitenkin siinä, että näiden nuorten kirjallisten radikaalien mielestä Erno Paasilinnan yhteiskuntakritiikissä ei ollut mitään kriittistä. Yksinkertainen lause oli Eskelisen ja Lehtolan mielestä paljastanut ajattelun yksinkertaisuuden.

Ehkä Eskelisen ja Lehtolan kritiikissä oli sitäkin, että 80-lukulaisen suomalaisen poliittisen puheen koivuklapilause alkoi kuulostaa aika ontolta. Kylmänsodan päättymisen myötä vanha, modernin yksinkertainen kieli ei tuntunut enää ilmaisevalta. Jouduttiin odottamaan parikymmentä vuotta ennen kuin koivuklapi palasi suomalaiseen politiikkaan.

Koivuklapiproosa on suurten miesten kieltä.

Timo Soini on kirjoittanut blogiaan vuodesta 2007. Paikoitellen blogin hassut uudissanat muistuttavat jotain opiskelijoiden huumorijulkaisua. Myös koivuklapilauseen ristiriitaisen historian kannalta Timo Soinin blogi on arvokas kirjallinen dokumentti.

Soinin tyyli on pysynyt aika samana koko tämän ajan, mutta klapisoituminen on viime vuosina vahvistunut. Enää blogissa ei juurikaan ole laajoja poliittisia analyyseja, mutta itsetietoiset heitot, hassut uudissanat ja lyhyet tokaisut ovat lisääntyneet. Ehkä koivuklapi sopii paremmin ulkoministerin aikatauluihin.

Parhaimmillaan Soinin blogista huokuu kirjoittamisen ilo. Lauseiden tasolla se näkyy kielellisenä leikittelynä, joka riisuu kriitikkoja aseista ja vahvistaa perussuomalaisten kannattajien keskinäistä yhteenkuuluvuutta.

Näin Timo Soini paljastaa koivuklapin kollektiivisen puolen: sen lausujan taakse on hyvä ryhmittyä. Koivuklapiproosa on suurten miesten kieltä.

Koivuklapiproosan historia täyttyy puhuvista äijistä ja totuuksia janoavasta yleisöstä.

Koivuklapilausetta etsitään yleensä väärästä paikasta. Sitä ei kannata niinkään etsiä Antti Tuurin tai Antti Hyryn proosasta, missä määrämitta vaihtelee ja halot sekoittuvat pilkkeeseen.

Koivuklapiproosa löytyy puhtaammin sellaisen historiankirjoituksen alueelta, joka pyrkii vahvistamaan puhujan roolia totuuden torvena. Pulinat pois.

Kirjallisuudelle on usein haluttu sälyttää totuuden lausujan roolia oli kyse sitten Topeliuksen Maamme kirjan kansallisista stereotypioista tai edellä mainitun Erno Paasilinnan kulttuurikritiikistä. Tämä on se todellinen koivuklapiproosan historia, joka täyttyy puhuvista äijistä ja vastaanottavaisesta, totuuksia janoavasta yleisöstä.

Onneksi oksissa on haaroja. Koivu on kova puu. Suomi on kaunis maa.

Pietari K. kävi täällä -sarjan osa 12, kapea vinjetti.
Pietari K. kävi täällä -sarjan osa 12, kapea vinjetti. Kirjojen Suomi,pietari k

Lue e-kirjoja!

  • Eläköön ikuisesti #Suomi100 - pakkopullaan tukehtuu mielellään

    Poimi Pietari K. kävi täällä -essee ja podcast täältä

    Olen nyt tarkastellut Suomen satavuotisjuhlia tietyllä tavalla aitiopaikalta viimeisen vuoden ajan toimittajana Ylen Kirjojen Suomi -hankkeessa ja oloni on toiveikas. Tämä Suomi100-juhlinta tuntuu nimittäin sopivan keveältä ja ilahduttavan tyhjältä, aivan kuten nationalismin jälkeiseen maailmaan kuuluukin. Lue essee tai kuuntele podcast täältä!

  • Maalle mars! Suomalaisen maaseudun epäromanttinen historia

    Poimi Pietari K. kävi täällä -essee ja podcast täältä

    Kaupunkilaisille on luonteenomaista, että he haluaisivat olla maalaisia - ainakin silloin tällöin. Yleensä tämä halu tulee silloin kun ahdistaa, on kiire tai sää on huono. Näinä hetkinä kaupunkilaiset ajattelevat lapsuuden pitkiä kesiä mummolassa ja miettivät, että olisiko meistäkin maalaisiksi. Ajatus kuitenkin haihtuu nopeasti, kun kaupunkilaiset tajuavat, että sama ahdistus, kiire ja huono sää jatkuvat myös maalla. Lue essee tai kuuntele podcast täältä!

  • Ikkunat auki pohjoiseen! Saamelainen kirjallisuus on modernimpaa kuin suomalainen

    Pietari K. kävi täällä -essee ja podcast

    Suomessa on vieläkin vallalla sellainen ennakkoluulo, että saamelaisuus on jotenkin perinteistä ja alkuperäistä. Tosiasiassa koko saamelainen kulttuurielämä ja taide on modernia, sanoi kirjailija, muusikko ja kuvataiteilija Nils-Aslak Valkeapää haastattelussa jo vuonna 1999. Onko se mahdollista – ja miten? Kuuntele podcast tai lue essee täältä!

  • Viekää vaikka munat, mutta kulutusta en lopeta! Kolmen dystopian totuus kapitalismista

    Poimi Pietari K. kävi täällä -essee ja podcast täältä

    Margaret Atwoodin romaaniin perustuva hittisarja The Handmaid’s Tale -sarja on dystopia naisten orjuuttamisesta, mutta se kertoo ennen kaikkea ilmastonmuutoksesta. Ehkä dystopiakirjallisuuden suosio johtuu siitä, että muutokset tuntuvat mahdottomilta toteuttaa demokraattisesti. Selviämmekö planetaarisista haasteista ilman toisten orjuuttamista ja väkivaltaa? Lue essee tai kuuntele podcast täältä!

Kirjojen Suomi