Hyppää pääsisältöön

”Me mentiin partisaanien miinoihin”

Eläkeläinen, poromies Tero Pulska Kuoskun kylästä Savukoskelta.
Eläkeläinen, poromies Tero Pulska Kuoskun kylästä Savukoskelta. Kuva: Yle, Jyrki Ojala tero pulska

Jatkosodan aikana Tero Pulska oli vielä alle kouluikäinen. Hän asui perheineen lappilaisen Savukosken kunnan Kuoskun kylässä. Pienen pojan elämä kärsi valtaisan kolauksen, kun neuvostopartisaanit nappasivat hänen isänsä kotitalon lähettyviltä syksyllä 1941.

MOT haastatteli kahdeksankymppistä Pulskaa Lapin Savukoskella ”Itärajan ihmiskilvet” -ohjelmaan.

”Oon rakentanut sinne muistomerkinkin. Tällä hetkellä sitä ei tosin pääse katsomaan, kun lunta on vielä niin paljon”.

Savukosken Kuoskun kylällä oleva muistomerkki. Pystyttäjänä Ilmarin poika Tero Pulska.
Savukosken Kuoskun kylällä oleva muistomerkki. Pystyttäjänä Ilmarin poika Tero Pulska. Kuva: Esa Pulska. muistomerkki
Savukosken Kuoskun kylällä oleva muistomerkki. Pystyttäjänä Ilmarin poika Tero Pulska.
Savukosken Kuoskun kylällä oleva muistomerkki. Pystyttäjänä Ilmarin poika Tero Pulska. Kuva: Esa Pulska. muistomerkki,muistolaatta

Pulskan isä ja perheen palvelija surmattiin 2. päivä syyskuuta. Seuraavana päivänä partisaanit iskivät laajalla rintamalla suojattomaan Kuoskun kylään ja surmasivat 7 siviiliä. Jatkosodan siviiliveteraanit ry:n kunniapuheenjohtaja Tyyne Martikainen kertoo hyökkäyksestä MOT-ohjelmassa ”Itärajan ihmiskilvet”. Savukosken Kuosku on myös Martikaisen kotikylä. Partisaanien tuhotöistä huolimatta kylä evakuoitiin vasta loppukesästä 1944.

Pulska menetti sodan melskeisiin myös ainoan siskonsa. 5-vuotias Annikki astui kotipihallaan miinaan lokakuussa 1945 sodan jo päätyttyä. Samassa rytäkässä Pulska itsekin haavoittui vaikeasti.

”Miinoja ne oli, joihin me mentiin. Partisaanien asettamia miinoja. Minä muistan sen hyvin, kun se tapahtui ja kun sitten aloin etsiskellä siskoani, vaikka toisessa jalassa tuntui kauhea kipu”.

Tero Pulska pääsi ajoissa hoitoon ja selvisi. Hän kuitenkin invalidisoitui osittain.

”Suomalaiset pioneerit olivat moneen kertaan käyneet raivaamassa näitä seutuja. Tässä meilläkin. Niin mekin penskat mentiin katsomaan niitä, kun ne hakivat haravalla miinoja ja pistelivät sillä piikillä maahan. Mutta vieläpähän oli yksi jäänyt lojumaan ainakin meidän pihapiiriin.”

”Kyllä siitä kaikesta on jollakin lailla selvinnyt. Ne pahat muistot on vuosien myötä pikkusen jääneet niin kun taka-alalle. Ainahan ne aika ajoin muistuvat mieleen, mutta että ne eivät ole aina läsnä.”

Vähitellen Tero Pulska kuntoutui, kasvoi aikuiseksi ja perusti perheen. Elannon toi maa- ja metsätalous.

”Poromies olen ollut. Olen ollut myös metsätöissä ja kaikenlaista on tullut tehtyä. Ja onhan sitä maanviljelystäkin ollut tässä. Tuossa on jokivarressa niitty, josta on heinää haettu lehmille monet kerrat.”

”Kyllähän se tietenkin tiukkaa oli siihen aikaan se homma. Mutta että sillä kuitenkin tuli toimeentulo hankittua. Ne metsäreissuthan oli raskaimpia, kun siellä selkosessa ei ollut siihen aikaan minkäänlaisia kämppiä. Rakotulilla vietettiin kaikki yöt. Siellä kun pari viikkoa ährättiin, niin kyllä sitä oli melko musta mies, kun kotia palasi. Saunaan kun ei oltu päästy”, muistelee Pulska.

”Kyllä siinä saattoi metikössä kaksikin viikkoa mennä. Ja joskus saattoi mennä jokusen päivän ylikin. Porohan on liikkuva eläin ja kaikki riippui paljolti siitä, että elikot saatiin kulkemaan haluttuun paikkaan tietyllä kellonlyömällä.”

Pulska on vuosien saatossa oppinut tulemaan toimeen rankkojen kokemustensa kanssa.

”Että kun se kerran näin on tapahtunut, niin eipä sille mitään enää voi. Että se on vaan pakko sitten siihen tyytyä. Ja kyllä sitä on pakko eteenpäin vaan yrittää. Eihän siinä muu auta. Kyllähän se tietenkin on auttanut hirveästi, kun on perustanut oman perheen ja lapsia on tullut ja on saanut niiden kasvamista seurata”, kertoo Pulska.

Suomen valtiojohto myönsi vuonna 2003 partisaanihyökkäyksissä kärsineille 1 500 euron kertakorvauksen. Samalla uhrit saivat vuosittaisen kuntoutusoikeuden. Pitäisikö 100-vuotiaan Suomen vielä tämän lisäksi antaa jonkunlainen tunnustus tai kunnianosoitus partisaanisodan siviiliuhreille, joita on vielä elossa 430?