Hyppää pääsisältöön

Kenellä on totuus luonnosta – Uusissa tietokirjoissa puolustetaan juntteja ja lahopuita

taajama päätty liikennemerkki metsässä
taajama päätty liikennemerkki metsässä Kuva: Mikko Lehtola / Yle metsät,KulttuuriCocktail

Luonto, metsä, maaseutu. Kesällä voi taas kilpailla siitä, kuka oikeasti tuntee ne. Kuka rakastaa metsää eniten, talousmetsän hoitaja vai aarnimetsän suojelija? Kuka ymmärtää maaseutua parhaiten, runoilija vai tilallinen? Tänä keväänä julkaistut tietokirjat James Rebanksin Elämäni paimenena sekä Jukka Mikkosen Metsäpolun filosofiaa käsittelevät kamppailua siitä, kellä on totuus luonnosta.

Kulttuurin ystävän näkökulmasta luonto tarjoaa ilmaiseksi hämmästeltävää. Jos elämän tarkoituksena on havitella uusia elämyksiä, riittää kun katsoo taivaalle: jokainen pilvi on ainutkertainen.

Kysymys kuitenkin on siitä, kuka osaa nähdä luonnon kauniisti, ja lisäksi sen jälkeen osaa myös esittää sen muille lumoavasti. Jokainenhan voi istua laiturilla ja hymistellä omaa fiilistään luonnon äärellä, mutta se on mykkää tunnetta. Paljon vaikeampaa on havainnoida luontoa ja ”palauttaa” luonto maailmaan eli toisille ihmisille entistä kiehtovampana, sellaisena että itse luonto olisi tyytyväinen esitykseen. Se on todellinen tulikoe.

Keskiluokka hakee turvallisuutta ja kyykistyy poimimaan mustikoita

Henry David Thoreau pystyi siihen. Hän teki sitä esseistisellä filosofiallaan. Thoreau sanoi, että on rohkaisevaa, kun ihminen maalaa kauniin kuvan tai veistää patsaan, mutta vielä ansiokkaampaa on maalata ”ilmapiiri ja väliaine, jonka läpi katselemme, ja se on moraalisesti täysin mahdollista”.

Väliaine tarkoittaa mielikuvitusta ja kykyä ylevöittää tavalliset asiat. Esimerkiksi myrskyn äänet kuulostivat Thoreaun korvaan ”aioliselta musiikilta”. Arkinen pisaroiden ropina kuulosti hänen mökkinsä sisällä ”selittämättömältä ystävällisyydeltä”.

Keskiluokkainen yksilö ei enää usko voivansa vaikuttaa tulevaisuuteen, joten hän keskittyy pieniin asioihin joita voi hallita: marjanpoimintaan.

Thoreau tunnetaan erakkoelämän klassikosta, jonka nimi on Walden: elämää metsässä. Nykyään Thoreau saatetaan mieltää eräretkeilijäksi, joka hakee elämyksiä, mutta päinvastoin: Thoreau oli kotona-istujan prototyyppi. Hän kerta toisensa jälkeen torjui ystävien ehdotukset matkoista. ”Olen tosi nero pysymään kotipuolessa”, hän sanoi, ja suostui korkeintaan mustikoita poimimaan.

Ehkä tällainen käpertymisen filosofia on nyt saavuttanut tavallisen keskiluokan. Keskiluokkainen yksilö ei enää usko voivansa vaikuttaa tulevaisuuteen, joten hän keskittyy pieniin asioihin joita voi hallita: marjanpoimintaan. Näin sanoo psykohistorioitsija Juha Siltala teoksessaan Keskiluokan nousu, lasku ja pelot (2017).

Thoreaulla ja nykyisellä keskiluokalla on eri syyt siihen, miksi (henkistä) reviiriä ei haluta laajentaa, vaan valitaan globaalin sijaan lokaali. Keskiluokka valitsee hallittavan lähiympäristön, koska elää menettämisen pelossa. Thoreau puolestaan piti matkustelua latteana puuhana.

Paikoilleen jääminen, tyytyminen, luopuminen

Onkiminen on hyvä esimerkki staattisesta luonnossa olemisesta, istuskelusta, kärsivällisyydestä. Siitä voi kesällä saada muutaman luonnonrakastaja-pisteen. Onkiminen ei myöskään ole varusteurheilua.

Izaak Walton kirjoitti vuonna 1653 julkaistun teoksen Oivallinen onkimies. Kirjan lähtökohta on mainio: tavoitteena on olla poissa yhteiskunnan tärkeiden miesten touhuista, istua törmällä ja kuunnella lintujen laulua. Kirja ei kuitenkaan pääse lähellekään Thoreaun henkevyyttä. Yksi hyvä haukiresepti siitä sentään löytyy.

humoristinen liikennemerkki onkimisesta
humoristinen liikennemerkki onkimisesta Kuva: Mikko Lehtola / Yle onginta

Kalastaja ja filosofi Pentti Linkola sen sijaan osaa oivallisesti kalastaa pisteitä metsänrakastamisessa. Kirjassa Voisiko elämä voittaa (2005) Linkola tekee kahtiajaon: Karjalan kohdalla itärajamme tällä puolen metsä on helvetti, tuolla puolen metsä on paratiisi.

Venäjän puolella Vuoksen saaret ja rannat ovat yltiöpäisen reheviä. Siellä näkee halavia, villivaahteroita, jättiläishaapojen ja tuomien sokkeloita. Paikalla ovat Pohjois-Euroopan lehtojen unelmalinnut: kultarinnat, kuhankeittäjät, pyrstötiaiset. Karjatalouden väljyys jättää kukille tilaa kukkia. Linkolan mukaan hienointa on, että yksikään sadoista vajoista ja mökkeröistä ei ole vatupassissa, suorassa kulmassa.

Sitten katse Suomen puolelle. Ei lintuja, ei puita. Metsät on raadeltu raivaussahalla. Asfaltti- ja betonipinnat. Taloja ei yhdistä kinttupolut vaan autotiet. Kaikki on puleerattua, järjestyksen kourissa, ojennuksessa.

Linkola tiivistää Venäjän Karjalan paremmuuden: ”Näen ihmisen, joka TYYTYY ja LUOPUU.”

Mielenkiintoista on, että vain pari vuotta ennen Linkolaa oli poliitikko-toimittaja Lasse Lehtinen kirjoittanut samasta aiheesta täysin päinvastaista: ”Suomalaiset saavat kokemuksen metsätalouden rappiosta, kun vierailevat itärajan takana Venäjän puolella. Maisemien ankeus muistuttaa koko kansantalouden ongelmista.” Lehtisen mielestä hoitamaton metsä on kuin hoitamaton puutarha. Se ei ole rakkautta, vaan muistutus ihmisen aiheuttamasta alennustilasta.

Kuolleet puut ovat häpeäksi

Sitten vihdoin niihin tämän vuoden kirjoihin, jotka käsittelevät luontoa ja maaseutua! Edellä siteerattu Lasse Lehtisen ajatuskulku nimittäin löytyy tutkija Jukka Mikkosen keväällä ilmestyneestä tieto-opuksesta Metsäpolun filosofiaa.

Kirjassa Mikkonen sanoo, että suomalainen metsäkokemus saattaa olla jäänne todellisuuspakoisen porvarin estetiikasta. Metsät kelpaavat virvoittamaan meitä suomalaisia, kunhan ne muistuttavat saksalaisesta romantiikasta sekä matkailumainosten ihanneympäristöstä.

Niinpä. Kiinnittäkää huomiota tuttuihinne. Mitä he katseellaan hakevat metsästä, kerta toisensa jälkeen? Suuria vaikuttavia puita, korkeuseroja, puhtaannäköistä vedenpintaa. Helppoa ja kaunista. Inhimillistä, liian inhimillistä.

Mikkonen kertoo, että nykyään Suomessa puutarhatoimittaja pitää kuivunutta puuta lahona ja vaarallisena. Siihen voi satuttaa itsensä, se uhkaa jo kotia. Muotopuolinen pihapuu saa väistyä. Mikkosen mielestä ympäristöä pitäisi kuitenkin ymmärtää myös ei-inhimillisestä näkökulmasta. Metsä ei pelkästään täytä toiveitamme ja vahvista ennakkoluulojamme, vaan metsä voi myös opettaa, puut voivat yllättää ja heittäytyä hankaliksi.

Kun talousmetsistä tulee puhe, Suomessa arvot ovat pragmaattisia ja terminologia tahattoman ideologista. Terveys tarkoittaa tuottoa, ränsistyminen tappiota. Lahoaminen on rumuutta ja sairautta. Kuolleet puut kerätään pois metsistä ennen kuin runkojen arvo alenee lahoamisen vuoksi. Jos metsää ei ”hoideta” hyvin, se saattaa omistajansa häpeään. ”Avainkäsitteitä ovat hyöty, hukka ja haitta”, tiivistää Mikkonen suomalaisen metsätaloudellisen ajattelun.

humoristinen liikennemerkki moottorisahan käytön kieltämisestä
humoristinen liikennemerkki moottorisahan käytön kieltämisestä Kuva: Mikko Lehtola / Yle Liikennemerkki

Jukka Mikkonen viittaa kirjassaan useasti teokseen, joka vuonna 2011 voitti valtion tiedonjulkistamispalkinnon. Teos on Suomalainen aarniometsä, ja sen ovat kirjoittaneet metsäekologit Petri Keto-Tokoi ja Timo Kuuluvainen. Heidän ajatuksensa on, että metsälajien elinympäristön ja biomassan kannalta puu täyttää vain osan tehtävästään silloin kun puu kasvaa pystyssä. Puun kuolemasta alkaa toinen vaihe, jota voidaan pitää samanarvoisena. Lahopuuttomat metsät siis menettävät kiertokulun yhden osan. Tämän poiston takia metsien evoluutiohistoriassa syntyy uusi tilanne.

Puulämmitys pitää ihmisen vastuullisena

Luontokilpailussa yritetään joskus kerätä halpoja irtopisteitä takan sytyttämisellä. Minä teen sen oikein, muut eivät.

Mikkonen sen sijaan pohtii, mistä ihmeestä johtuu, että tulen sytyttäminen, esimerkiksi saunan lämmittäminen, tuottaa niin suurta iloa.

Mikkosen mukaan sytyttäminen liittyy pohdiskeluun ja ajatuksen esteettömään kulkuun. Tulisija on ajattelun paikka. Tulta tuijotetaan niin päätöksenteossa kuin haaveilussa. Tulen sytyttäminen siirtää ihmisen erityiseen sielulliseen tilaan.

Saako ihminen tulen avulla itselleen valtaa? Siitä ei ole kyse. Mikkonen kääntää nurin perinteisen ajatuksen, jonka mukaan mielihyvä syntyy tilanteen hallitsemisesta. Mökin lämmittäminen tulisijan avulla pikemminkin johdattaa ihmisen takaisin yhteistyöhön luonnonelementtien kanssa. Juuri se tuntuu hyvältä, että yksilö joutuu ulkopuolisten voimien varaan.

”Vaivalloisuudestaan huolimatta puulämmityksellä on myönteisiä vaikutuksia: se pitää ihmisen vastuullisena ja lisää hänen ymmärrystään ympäristöstä ja tekojensa seuraamuksista. Siinä missä alati uusiin keksintöihin tähtäävä teknologia lupaa tarttua luontoperkelettä niskasta ja vapauttaa ihmisen kurjuudesta, perinteinen puulämmitys merkitsee nöyrtymistä itseä suuremmille voimille.”

kaksi kirjaa Metsässä
kaksi kirjaa Metsässä Kuva: Ritva Tarkki/Yle, kuvamanipulaatio Mikko Lehtola/Yle metsät,kirjailijat

Lähde kaupunkiin tekemään elämälläsi jotain…

Tänä keväänä julkaistiin James Rebanksin tietokirja Elämäni paimenena. Kertomus erilaisesta elämäntavasta. Britanniassa ilmestyessään kirja herätti keskustelua, koska siinä kyseenalaistettiin urbaanin korkeakoulutetun ammatin ylivertaisuus.

Kun Rebanks oli 13-vuotias, hänen opettajansa saarnasi, että oppilaiden tulisi pyrkiä olemaan jotakin muutakin kuin maatilatyöläisiä, puuseppiä ja muurareita. Koulussa sanottiin, että oppilaiden pitäisi ”tehdä elämällään jotain”.

Rebanks ihmetteli, miksi hänen koulukaverinsa ja vanhempansa olivat arvottomia verrattuna johonkin tulevaan. Hän ei tuolloin ymmärtänyt, että opettajan käsitys ei ollut totuus, vaan teollistuneen ja kaupungistuneen yhteiskunnan tuote.

Opettajalle maaseutu näyttäytyi virkistäytymispaikkana, se oli ”villi” maisema täynnä vuoria, järviä, vapautta. Opettajan tarinoissa Rebanksin asuinalue oli varattu kiipeilijöille, runoilijoille, merkittäville patikoitsijoille. Heitä olivat olleet muun muassa pohjoisenglantilainen vaeltajakirjailija Alfred Wainwright ja runoilija William Wordsworth. Rebanks kysyy kirjassaan, että pitäisikö muka arvostaa tällaisia setiä, jotka hakivat irtopisteitä teksteihinsä seikkailemalla heidän sukunsa kotimaisemissa.

…tai jää maaseudulle ja ole ylpeästi ei-kukaan

James Rebanks toimii yhä lammasfarmarina Matterdale-nimisessä laaksossa Ullswater-järven pohjoispuolella, Luoteis-Englannin vuori- ja järvialueilla. Siellä hänen esi-isänsä ovat tehneet samaa kuusisataa vuotta. Melkein jokainen sukulainen elää harjun näköpiirissä.

Rebanks muistelee isoisäänsä: ”Isoisä edustaa sitä suurta hiljaista enemmistöä, joka eli, työskenteli, rakasti ja kuoli täällä jättämättä paljonkaan jälkiä olemassaolostaan. Hän oli nykyisten jälkeläistensä tavoin melkeinpä ei-kukaan, ainakin jos muilta kysytään. Mutta juuri siinä on asian ydin. Kotiseutuni maisemat ovat nimenomaan sellaisten ihmisten synnyttämiä, ja sellaisten ansiosta ne kestävät.”

Rebanksin koulussa myös hänen rehtorinsa ajatteli, että käytännössä vain idiootti halusi työskennellä lampaiden parissa. Sellaista tekisi vain eilispäivän ihminen. Rehtori ei millään voinut yhdistää lampaiden paimentamista älykkyyteen ja arvokkaisiin asioihin.

Rebanks oppi vähitellen kuitenkin huomaamaan, että korkeakoulutuksen lisäksi on myös muuta tietoa: ”Isoisä ja isä saattoivat mennä osapuilleen mihin tahansa Pohjois-Englannissa, ja he kykenivät tyypillisesti kertomaan, kuka maista vastasi, ja usein he tiesivät senkin, kuka oli ollut siellä aiemmin ja kuka hoiti viereisiä alueita. Koko paikallinen maisema on maatilojen, laumojen ja perheiden muodostama monimutkainen verkosto. Isäukko osaa tuskin kirjoittaa yksinkertaisia sanojakaan oikein, mutta maiseman suhteen hän on kuin tietosanakirja. Mielestäni tämä panee miettimään ihan uudelleen, mikä on älykästä ja mikä ei.”

Mitä pidemmälle lukee James Rebanksin kirjaa Elämäni paimenena, sitä vaativammaksi ja monisyisemmäksi farmarin työ osoittautuu.

humoristinen liikennemerkki lampaan keritsimisestä
humoristinen liikennemerkki lampaan keritsimisestä Kuva: Mikko Lehtola / Yle Liikennemerkki

Sopiva pässi etsitään satojen joukosta, joten täytyy olla käsitys millaisiin ominaisuuksiin kannattaa kiinnittää huomiota. Uuhien erottelussa on tietyssä tilanteessa peliaikaa kolme sekuntia, siinä tarvitaan tarkka silmä ja vikkelät kädet. Ihanteellisten lammaskoirien löytäminen ja kasvattaminen on oma taiteenlajinsa. Keritseminen on huolella mietitty toimitus, parhaimmillaan kuin keritsijän, lampaan ja koneen keskinäinen tanssi. Rebanksin isä kykeni keritsemään parisataa lammasta päivässä. Ja niin edelleen.

Maalainen ei ole haukkumasana

Rebanksille maalainen ei ole haukkumasana, vaan junttiudesta voi olla ylpeä. Kun osallistuu farmarien elämänmuotoon, se tarkoittaa, että on saanut oikeuden johonkin arvokkaaseen.

Lammaspaimenen vuoteen kuuluu lampaiden hallittu siirtäminen yhdeltä maa-alueelta toiselle. Vuodenaikojen tehtäväkierto on pääpiirteissään sama kuin satoja vuosia sitten esivanhemmilla. Tekemistä ohjaavat vuoden rytmi ja tarpeet, ei oma tahto.

Rebanks elää sananmukaisesti jalat maassa. Kun Rebanks ja muut alueen lammaspaimenet puhuvat paikasta ”meidän maisemana”, he tarkoittavat fyysistä ja älyllistä todellisuutta, jossa ei ole mitään valittua.

Ratkaiseva ero moderniin urbaaniin elämään verrattuna tulee siis siitä, kiinnittyykö kohtaloonsa, traditioon ja ympäristöönsä, vai tahtooko manipuloida olemassaoloaan ”tehokkuuden” ja ”kehittämisen” nimissä. Rebanks kirjoittaa: ”Olen aina pitänyt tunteesta, että jatkan omalta osaltani jotain paljon minua suurempaa, työtä jota toiset kädet ovat tehneet ja toiset silmät valvoneet jo ammoisina aikoina.”

Hämmästyttävintä on, että myös lampaat ymmärtävät paikkansa. Vaikka alueen tuolla puolen on lisää harjuja ja aitaamattomia seutuja, lampaat eivät vaella järvialueen poikki.

James Rebanks on löytänyt maaseudulta rauhan. ”Vuoteni parasta aikaa ovat päivät, jolloin ohjaamme lampaat takaisin harjulle. (..) Elämälläni on maallinen ja järkevä tarkoitus.”

Kirjat:

Jukka Mikkonen: Metsäpolun filosofiaa, 2017
James Rebanks: Elämäni paimenena. Kertomus erilaisesta elämäntavasta (alkuteoksen The Shepherd’s Life: A Tale of the Lake District, 2015, suomentanut Tero Valkonen, 2017)

Muuta luontokirjallisuutta:

Petri Keto-Tokoi ja Timo Kuuluvainen: Suomalainen aarniometsä, 2011
Pentti Linkola: Voisiko elämä voittaa, 2005
Henry David Thoreau: Walden: elämää metsässä (alkuteoksen Life in the Woods, 1854, suomentaneet sekä Mikko Kilpi 1954 että Antti Immonen 2010)
Izaak Walton: Oivallinen onkimies (alkuteoksen The Compleat Angler or The Contemplative Man’s Recreation, suomentanut Kai Kaila 2001)

  • Kitaranrakennusblogi, osa 7: Vauhtisokeutta

    Jonni Roos tekee kitaranrakennushankkeensa ensimmäiset mokat

    Rohkaistuneena ensimmäisen verstaskäyntini onnistuneesta höyläys-sessiosta, palasin muutamaa viikkoa myöhemmin paremmin kuivuneiden puiden kanssa Nikkariverstaalle, Espooseen. Oikaisin ruusupuisen otelauta-aihion oikohöylällä ja kuljettelin sen muutamaan kertaan tasohöylän läpi.

  • Siri Kolu: Koputetaan puuta eli kehumisen valtava voima

    Kehutaan julkisesti, kavalletaan toisten nerokkuus!

    Kehuminen on näkyviin piirtämisen taito. Sen taito ja oikeus on kaikilla meillä. Kehutaan julkisesti, kavalletaan toisten nerokkuus muidenkin tietoon, kehottaa kirjailija Siri Kolu.

  • Suomalaisia tv-aarteita: Hyvät herrat

    Kertomus Hyvät herrat -tv-sarjan tekemisestä

    KulttuuriCocktail kertoo suomalaisen televisiohistorian omaperäisimmistä sarjoista. Viidentenä tv-helmenä on Pertti Melasniemen ohjaama ja Lasse Lehtisen ja Aarno Laitisen käsikirjoittama Hyvät herrat, jota esitettiin MTV3:ssa 1990–1996.