Hyppää pääsisältöön

Elämän käyttömaksu

mies levittää käsiään puhuessaan
Juan Goytisolo mies levittää käsiään puhuessaan Juan Goytisolo i Gay

Maahanmuutto ja sen nostattamat kiistat kiinnostivat Barcelonassa syntynyttä espanjalaista, Cervantes-palkittua runoilijaa ja toimittajaa, Juan Goytisoloa jo vuosituhannen alussa. Hän kirjoitti aiheesta vuonna 2001 kirjan yhdessä Sami Nairin kanssa asuessaan Pariisissa. Juan Goytisolo menehtyi kesäkuun 2017 alussa 86-vuotiaana.

mies levittää käsiään puhuessaan
Juan Goytisolo mies levittää käsiään puhuessaan Juan Goytisolo i Gay

”Hädän sanelema juttu. Tämä teos on kirjoitettu siksi, että yleinen mielipide havahtuisi,”

toteavat Barcelonassa syntynyt Juan Goytisolo, joka ilmoittaa asuneensa maanpaossa Pariisissa jo vuodesta 1957 ja niinikään Pariisin yliopiston professori Sami Nair. He ovat hiljattain kirjoittaneet kirjan Etelä-Eurooppaan, lähinnä Espanjaan kohdistuvasta ns. laittomasta siirtolaisuudesta. El peaje de la vida – eräänlainen elämän väylä- tai tiemaksu on heidän monipuolisen teoksensa nimi.

Meillä suomalaisilla on ollut jo kauan tiedossa, että USA:n ja Meksikon välisellä valtavan pitkällä rajalla käy pimeän tullen kuhina kun tuhannet ja taas tuhannet ihmiset latinalaisen Amerikan köyhistä maista yrittävät selviytyä rajavalvojien katseilta ja luikahtaa paremman elämän toivossa Yhdysvaltojen puolelle. Itsekin olin vuonna 1984 onneaan kokeilevien joukossa heitä haastattelemassa, mutta peräydyin puolivälissä rajavyöhykettä takaisin Meksikon puolelle jouduttuani helikopterin armottomaan infrapunavalokiilaan. Minullahan oli passi ja viisumi, ja pelissä oli vain radio-ohjelma, ei koko tuleva elämä, kuten todellisilla pakolaisilla tai laittomilla siirtolaisilla.

Nyt kun Suomi muiden Pohjoismaiden tavoin, myös EU:iin kuulumattomien Norjan ja Islannin kanssa, liittyi Schengen sopimukseen, on Euroopassakin muodostunut käytännössä lähes Amerikan Yhdysvaltojen veroinen alue, jossa voi liikkua vapaasti maasta toiseen kunhan Schengen- alueen rajojen sisälle on ensin onnistunut pääsemään. Espanjan etelärannikolta napapiirille tai Kreetalta Hammerfestiin voi periaatteessa matkustaa joutumatta näyttämään passia välillä lainkaan.

Siksi ei Suomenkaan kannalta enää ole yhdentekevää esimerkiksi se, millainen siirtolaispaine Espanjaan tänä päivänä kohdistuu. Kaikki sinne pitemmäksi aikaa pyrkivät eivät nimittäin ole saksalaisia tai suomalaisia eläkeläisiä.

Espanjan poliisi otti viime vuonna maan rannikolla kiinni edellisvuoteen verrattuna nelinkertaisen määrän maahan laittomasti pyrkiviä – lähinnä afrikkalaisia henkilöitä – yhteensä lähes 15.000. Mutta kuten professorit Goytisolo ja Nair toteavat todellisten laittomien maahantulijoiden määrää on vaikea arvioida.

”Näiden uusien orjien lukumäärää on hyvin vaikea arvioida. Esimerkiksi lähes 400.000 henkilöä anoi Kreikassa pysyvää oleskelulupaa vuonna 1998;
Italia oli valmistautunut puolestaan myöntämään 38.000:lle oleskeluluvan, mutta anomuksia tulikin luomivyörymäisesti … 300.000. Samanlaisista luvuista voimme tänään puhua myös Ranskan, Saksan, Espanjan jne. kohdalla. Eikä kenelläkään ole enää harhaluuloja: yksikään maa ei kykene karkottamaan alueeltaan tuollaisia joukkoja. Lyhyesti sanottuna, rajojen sulkeminen on toiminut ristiriitaisesti, tiivistäen vastaanottavien maiden rajavalvontaa entisestään, mutta vahingoittaen samalla näiden maiden suhteita niihin maihin, joista laittomia siirtolaisia tänne saapuu.”

Kirjoittajat haluavat painottaa, että kyseessä on erittäin monimutkainen ongelma. Siirtolaisia vastaanottavat rikkaat maat ovat tarvinneet ja tarvitsevat edelleen halpoja käsiä tekemään sellaista työtä, joka ei vaadi korkeaa koulutusta, mutta tänään ne tarvitsevat yhä enemmän myös sellaisia käsiä ja erityisesti aivoja, jotka tekevät vaativaa ja laadukasta, mutta edelleen halpaa työtä; tiedemiehiä, teknikkoja, lääkäreitä, insinöörejä jne.

”Köyhät maat tarvitsevat ainoastaan koulutettua työvoimaa. Mutta nämä
laadukkaat työntekijät haluavat tänään paeta rikkaisiin maihin –elääkseen paremmin ja muuttaakseen sosiaalista asemaansa; ja kuten sanottu, rikkaat maat haluisivat mieluimmin vastaanottaa vain näitä koulutettuja tulijoita.”

Globalisaatio, maapalloistuminen, ei ole vain mantra, jota yhtenään hoetaan, vaan sillä prosessilla on myös sisältönsä. Se tarkoittaa myös sitä, että eivät vain tavarat ja eläimet, vaan myös ihmiset liikkuvat maasta ja maanosasta toiseen entistä enemmän. Eivätkä vain turistit.
Tämä luo myös etelän ja pohjoisen välille uuden tilanteen ja entistä suuremman keskinäisen riippuvuuden, sanovat Juan Goytisolo ja Sami Nair.

”YK.n väestölaskelmien mukaan EU:n alueelle pitäisi muuttaa vuoteen 2025 mennessä 123 miljoonaa uutta siirtolaista jos mielisimme pitää väestörakenteen nykyisessä kunnossa. Ranska tarvitsisi 23 miljoonaa uutta kansalaista rajojensa ulkopuolelta, vaikka se suunnittelee päästävänsä maahan vain 30 000 vuodessa, ja Espanja tarvitsisi 12 miljoonaa uutta siirtolaista eli 240.000 vuodessa, vaikka sen omat suunnitelmat lähtevät siitä, että vuodessa Espanjaan otetaan vain 30 000 uutta henkilöä.”

EU:n ja sen jäsenmaiden siirtolaispolitiikka on siis todella epärealistista ja pielessä, eräällä tavalla kansalaismielipiteen vankina ja tämä koskee myös Suomea. Silti nekin ulkomaalaisjoukot- vajaa 20 miljoonaa 375 miljoonasta - joita jo nykyään EU:n alueella on, ovat aiheuttaneet sekä itse rasistisia purkauksia että keskustelua rasismista. Mutta eikö itse päätragedia sijaitse sittenkin muualla kuin taloudellisesti hyvinvoivissa EU-maissa? Yli 80 prosenttisesti pakolaisvirrat kulkevat edelleen etelän kehitysmaiden sisällä, samoin esimerkiksi ylivoimainen valtaosa niistä 10 prosentista afrikkalaisia, jotka kulkevat työn perässä, etsivät sitä pääsääntöisesti Afrikan mantereen sisältä tai Lähi-Idän arabimaista, eivät vielä Euroopasta, vaikka yhä useampi suuntaakin katseensa myös Eurooppaan ja nimenomaan EU:n alueelle.

”Gibraltarin salmi heinäkuun alussa 1999: ihmisiä salakuljettanut alus haaksirikkoutui. 38 matkustajaa hukkui. Jos otamme pelkästään Espanjan tapauksen niin ainakin 20 000 henkilöä ylittää laittomasti Espanjan etelärajan joka vuosi, noin puolet heistä saadaan kiinni, toinen puoli siirtyy pimeille työmarkkinoille joko Espanjaan tai pohjoisempaan Eurooppaan.”

Jotta nämä tilanteet eivät räjähdysmäisesti yleistyisi pitäisi
toukokuuhun 2004 mennessä Euroopan Unionin huippukokouksen olla valmis vastaamaan kahteen seuraavaan vaikeaan kysymykseen:

”Kuinka Euroopan Unionin jäsenmaat, ottaen huomioon niiden jokaisen omat perinteet, voivat luoda yhteiset säännöt maahantulolle ja kansalaisuudelle?
Ja toiseksi
Kuinka Euroopan Unioni pääsee eroon siitä puolustuksellisesta asenteesta, joka sillä nyt on, maahanmuuttokysymyksessä?”

Nämä ovat siis EUn johtajien eteen tulevia kiperiä kysymyksiä eikä itälaajentuminen tee niitä yhtään helpommiksi, pikemminkin päinvastoin.
Juan Goytisolo ja Sami Nair kuitenkin ehdottavat, että ainoa keino on ryhtyä organisoimaan muuttoliikettä. Muutoin käy kuin USAssa, jossa vallitsee täydellinen kaksinaismoraali suhteessa laittomasti maassa olevaan joukkoon. Toisaalta amerikkalainen työelämä ja myös monet yksityiset perheet tarvitsevat heitä, toisaalta laittomia siirtolaisia riistetään häikäilemättömästi ja myös ajoittain näyttävästi jahdataan ja karkotetaan maasta. Yksilön oikeussuoja on tuolloin täysin olematon.

”Yhteistyö siirtolaisia luovuttavan ja heitä vastaanottavan maan välillä ei ole mikään abstraktio. Se perustuu lukuisille spontaaneille esimerkeille, joita on saatu kun on selvitetty maahanmuuttajien taloudellista ja sosiaalista elämää siinä maassa, jonne he ovat asettuneet; on selvitetty mm. heidän säästöjään, heidän harjoittamiaan uusia ammatteja, uutta yhteisöllisyyttä ja kulttuuria.”

Kirjoittajat sanovat, että joka vuosi maailmanlaajuisesti liikkuu maahanmuuttajien erilaisissa rahansiirroissa suunnilleen 500 miljardia markkaa, joka on summana enemmän kuin 50 prosenttia kaikkeen kehitysapuun maailmalla käytettävästä rahasta. Kirjoittajat ottavat esimerkiksi Marokon.

” Marokon tapaus on tilannetta hyvin kuvaava. Ranskassa asuvien marokkolaisten kotiin Marokkoon lähettämät rahasummat ovat joka vuosi viisi, kuusi kertaa suuremmat kuin mitä on Ranskan julkinen kehitysapu Marokolle. 1990-luvun puolivälissä Euroopasta Marokkoon tulleet rahat merkitsivät neljäsosaa koko maan vuotuisesta rahavirrasta.”

Kehitysyhteistyömäärärahoilla ja maahanmuutolla on kirjoittajien mukaan siis selvä syy- ja seuraussuhde. Mitä vähemmän kehitysapua sitä useammin mm. Schengenin rajojen kestävyyttä koetellaan. Espanja liittyi Schengen alueeseen jo vuonna 1995 ja niinpä sen pikkuruiset siirtomaat Afrikan pohjoisrannikolla Ceuta ja Melilla saivat ensimmäisinä pääosin Euroopan Unionin rahoittamat eräänlaiset omat muurinsa, joiden yli konkreettisesti pitää päästä jos mielii Euroopan alueelle. Niin Afrikan mantereen puolella kuin ollaankin.

”Paikalliset viranomaiset valvovat tunnollisesti ja kärsivällisesti rajoja koko ns. muurin pituudelta: kaksinkertainen, lähes kahden metrin korkuinen, vahvistettuna piikkilankaestein ja liikkumista huomioivin herkin anturein ja jota videokamera valvoo öin ja päivin, ei ole oikeastaan muuri vaan eräänlainen kaksoisvalli tai oikeastaan `turvallisuuskehä`.”

Näin kirjoittavat ironisoivat ja muistuttavat, että esimerkiksi Ceutassa asuvat tekevät Gibraltarin salmen yli vuosittain noin 35000 laillista matkaa, joista moniin kuitenkin sisältyy erilaisia arveluttavia piirteitä. Myös Melillan raju talouskasvu on tuonut mukanaan paljon lieveilmiöitä. He siteeraavat Partido Popularin senaattori Aurel Savaa, joka on sanonut näin:

”Meillä tapahtuu arviolta miljardien pesetojen edestä huumekauppaa ja huumeiden väärinkäyttöä, ihmisten ja aseiden salakuljetusta…tämä talousbuumi näyttää johtavan mahdottomaan tilanteeseen, ellei tätä ongelmaa myönnetä… meidän pitäisi tarkastaa mihin tämä likainen raha johtaa.”

Senaattori Aurel Savan tavoin Juan Goytisolo ja Sami Nair eivät epäröi kutsua Ceutaa ja Melillaa Sodomaksi ja Gomoraksi, jossa vauras maailma siis törmää konkreettisesti köyhään Afrikkaan liki samalla tavalla kuin USA:n San Diego törmää lasirajallaan Meksikon Tijuanaan.

Espanjan Andalucian maakunnassa on 17000 hehtaarin suuruinen vajaan 150 000 asukkaan alue nimeltä El Ejido, josta on tullut maan sisällä maahanmuuttajiin suhtautumisen symboli, sinne rantautuu moni Afrikasta laittomasti maahan tuleva.

”El Ejido on ruutitynnyri, jossa sekoittuvat rasismi, köyhien halveksunta, siirtolaisten kyseenalaistaminen, valittujen viranomaisten vastuuntunnottomuus, turvallisuusjoukkojen tunnustamaton monimutkaisuus yhteen hallitsemattoman siirtolaistulvan kanssa, tämä ei voi päättyä kuin räjähdykseen.”

Mikä siis ratkaisuksi? Voimakeinoillako tilanne sitten pysyy hallinnassa ja köyhät poissa jaloista, kysyvät Goytisolo ja Nair? Ei vaan,

”Sen sijaan, että järkeistäisimme voimankäyttöä meidän tulee voimistaa järjenkäyttöä. Itävallan Haider haluttiin sulkea demokraattisten kansakuntien yhteisön ulkopuolelle. El Ejidossa Andaluciassa, vaikkakaan ei alueen koko väestö ole syyllistynyt rasismiin, on pakko jo tänään tunnustaa, että paikalliset haiderit pitävät siellä valtaa.”

Kirjoittajat odottavat, että erityisesti espanjalaiset poliitikot vihdoin tekisivät jotain.

”Vastoin kaikkea järkeä ja itsekkäitä tavoitteita, muukalais- ja siirtolaisvastainen vihamielisyys lisääntyy, ellei juuri yksikään vastuullinen poliitikko ala puhua asiasta suoraan. Vaikka tänään ulkomaalaisten osuus – sisältäen sekä laillisesti maassa olevat että laittomasti tulleet – on Espanjassa vain 0,7 prosenttia koko väestöstä. Mitä tapahtuu sinä päivänä kun ulkomaalaisten osuus on samalla tasolla kuin Ranskassa ja Saksassa? Onnistummeko luomaan, ennen markkinoiden täydellistä avautumista, perinteellisen ranskalaistyyppisen tasavallan tai nykyisen saksalaisen kansalaisuuslain ennen kuin kärsimme samanlaisista etnisistä yhteenotoista kuin aiemmin Espanjassa on tapahtunut tai usutamme toinen toisemme kimppuun samalla lailla kuin Milosevic ja Tudjman entisessä Jugoslaviassa tekivät?”

Juha Kulmanen

(17.3.2001)

Kommentit

Lue myös - yle.fi:stä poimittua

Uusimmat sisällöt - Yhteiskunta