Vaakakapinassa on ollut paljon puhetta mustavalkoisuuden purkamisesta, sallivuudesta ja itsensä kuuntelemisesta.
Ne ovat kaikki hyviä ja tarpeellisia asioita, joita kannattaa opetella.
Joskus tuntuu kuitenkin unohtuvan, että yhtä tarpeellista on oppia myös kyky vaatia itseltään. Sallivuudessa kun ei ole kysymys siitä että olisi okei lusmuilla, vältellä velvollisuuksia ja päästä mahdollisimman vähällä.
Pelkkä sallivuus ei ole elämänhallintaa. Se on kaiken lyömistä läskiksi - usein myös kirjaimellisin seurauksin.
Pelkkä sallivuus ei ole elämänhallintaa.
Väitän, että elämässä mahdollisimman vähällä pääseminen hyvin harvoin tuottaa pitkäkestoista hyvää mieltä. Pysyvämpi hyvä olo syntyy siitä, kun huomaa pystyvänsä. Silloin syntyy tunne, että elämä on tarvittavissa määrin hallinnassa ja tietyt asiat omissa käsissä. Kaaos väistyy, elämälle kehittyy suunta ja tavoitteita.
Tämä kaikki lähtee liikkeelle hyvin pienestä. Siitä että on joku roti. Siitä että on vastuussa itse itselleen siitä miten elää.
Minulla elämänhallinnan tunne syntyy esimerkiksi siitä, että petaan joka aamu sängyn, vien roskiksen ulos lähtiessäni, ja että pesen joka ilta koneellisen pyykkiä, jolloin likaisia vaatteita ei koskaan kerry vuoriksi asti.
Muita vastaavia pieniä mutta pidemmän päälle ratkaisevia tapoja minulla on kymmeniä.
Esimerkiksi toisinaan lähden jumppaan, vaikka juuri sillä hetkellä sohva vetäisi puoleensa paljon paljon voimakkaammin. Käytännössä kyse on puolen minuutin mittaisesta sisäisestä päätöksentekojärjestelmästä. Siitä että en jää hekumoimaan ajatuksella makuuasennon autuudesta, vaan alan pakata jumppakassia ja vaan lähden. Kun jumppasaliin asti pääsee, ei enää harmita.
Kaikki lähtee liikkeelle siitä että on joku roti. Siitä että on vastuussa itse itselleen siitä miten elää.
Kun tuon toistaa tarpeeksi usein, alkaa jo muistaa, miten paljon paremmalta se sohvalle asettuminen tuntuu jumpan jälkeen. Silloin niitä sisäisiä neuvotteluja tarvitaan vähemmän ja itselle syntyy hyvinvointia lisäävä rutiini. Kyse on henkisen kynnyksen ylittämisestä, ja henkinen kynnys muuttuu sitä matalammaksi, mitä useammin sen ylittää.
Joku voi sekoittaa tämän itsekuriin. Minä en tykkää puhua itseni kurittamisesta. Ennemmin ajattelen niin, että olen itseäni kohtaan vaativa samalla rakkaudella kuin vanhempi lapselleen. En vaadi itseltäni mahdottomia asioita, enkä ruoski itseäni suorittamaan veren maku suussa. Silti teen myös ponnisteluja vaativia, eikä aina edes niin mukavia asioita, jotta voisin saavuttaa jotain hyvää jonka tunnen kuuluvan itselleni.
Olen itseäni kohtaan vaativa samalla rakkaudella kuin vanhempi lapselleen.
Kun asiat ovat riittävästi omissa käsissä, syntyy itsenäinen ja pärjäävä olo. Silloin ei ole liian riippuvainen toisista ihmisistä, eikä myöskään ole oman mukavuudenhalunsa vanki. Silloin jokainen sängyn petaaminen, karkkipussin ostamatta jättäminen tai lapsen harrastuskuljetus ei vaadi erityisiä ponnisteluja, vaan ne sujuvat useimmiten melko kivuttomasti.
Kun oppii sanomaan itselleen myös vastaan, helpottuu suurempienkin tavoitteiden saavuttaminen. Kukaan ei juokse maratonia tai kirjoita gradua tuosta vaan, mutta kun pystyy lähtemään pienelle lenkille vaikka aina ei huvittaisikaan, ja iskemään peffan työtuoliin vaikka mieluummin lähtisi hurvittelemaan, voi vuoden kuluttua jo juosta ainakin puolimaratonin tai tulostaa valmiin opinnäytteen.
Mutta siinä sivussa ehtii myös hyvin maata sohvalla, syödä pizzaa, ahmia tv-sarjoja ja mitä nyt ikinä mieli tekeekään. Koska nekin ovat ihan okei valintoja. Niiden toisenlaisten valintojen ohella, samassa elämässä. Sinunkin elämässäsi.
Radio Suomen juontaja Maria Jyrkäs aloitti oman vaakakapinansa lähes seitsemän vuotta sitten. Hyvää oloa etsiessä muuttui lopulta lähes koko elämä. Painon suhteen Maria on todella kapinallinen, sillä hän ei ole omistanut vaakaa enää kolmeen vuoteen. Kolumneissaan Maria käy läpi omaa onnistunutta elämänmuutostaan.
