Hyppää pääsisältöön

Levyjä soittava kone ja muita ihmeitä. Avaruusromua 18.6.2017

Vinyylilevyjä soittava levysoitin. Käsitelty kuva.
Vinyylilevyjä soittava levysoitin. Käsitelty kuva. Kuva: Yle Levysoitin

Levysoitin. Pyörivällä levylautasella, äänivarrella ja äänirasialla varustettu soitin, jolla soitetaan vinyylilevyjä. Sehän on sanamukaisesti soitin. Mutta entä kun sitä aletaan oikeasti käyttää soittimena? Ei normaaliin vinyylilevyjen soittamiseen, vaan instrumenttina.

Sveitsiläinen Christoph Hess on tunnettu tavastaan käyttää levysoitinta. Hän on soittanut levysoitinta jo yli 20 vuotta. Hän esiintyy nimellä Strotter Inst. Ja korostettakoon, että hän ei ole DJ. Hän ei ole tiskijukka. Hän ei soita äänilevyjä, vaan levysoitinta. Levysoittimessa toki saattaa olla äänilevy, mutta se on rikottu tai naarmuille raaputettu, tai se on äänitaitelijan itsensä valmistama vinyylilevy, jolle on kaiverrettu hänen valitsemiaan ääniä.

Ensimmäiset levysoittimet tulivat markkinoille aivan 1800-luvun loppuvuosina. Ne soittivat 78 kierrosta minuutissa pyöriviä äänilevyjä, niin sanottuja savikiekkoja. Toisen maailmansodan jälkeen tulivat markkinoille LP-levyt ja pian niiden jälkeen single-levyt, ne vinyylilevyt, jotka meille ovat tutuimpia. Ne vinyylikiekot, joita nykyisin julkaistaan, ovat periaatteessa pysyneet teknisesti samanlaisina 1940-luvun lopulta lähtien. Äänen taltioinnin ja toistamisen periaate on nykyisissä vinyylilevyissä edelleen samanlainen kuin se oli 1800-luvun lopulla.

Äänilevyssä on ura, johon ääni on tallentunut, ja levyä kuunnellaan soittamalla sitä levysoittimella, jossa oleva neula seuraa äänilevyn uraa ja toistaa urassa olevat värähtelyt, jotka sitten vahvistetaan ja toistetaan kaiuttimen kautta. Fysikaalisesti hyvin yksinkertaista. Mutta ajatelkaa kuinka paljon nämä keksinnöt, siis äänilevy ja levysoitin, ovat vaikuttaneet maailmaan. Sitä on oikeastaan aika vaikea edes ajatella.

Tässä mennään digitaalisesti, jossakin ambientin ja electronican yhteisellä alueella. Läppländer ja Water beetles 1 ja 2:

Espanjalainen Durán Vázquez käyttää musiikkinsa rakennusaineena sampleja ikivanhoista videopeleistä. Muistatte varmaan: Donkey Kong, Super Mario, Pac-Man, Space Invaders ynnä muut.

Noiden pelien äänet olivat nykykatsannossa niin sanotusti huonolaatuisia. Ne olivat kahdeksanbittistä ääntä, joka nykyään nauttii uutta nostalgian kultaamaa arvostusta. Kahdeksanbittinen ääni ei ole huonoa, vaan se on lo-fi -ääntä. Ja ne, jotka nykyään käyttävät kahdeksanbittistä ääntä, tekevät sen tietoisesti ja tarkoituksella. Se on taiteellinen valinta.

Eli Keszler on amerikkalainen lyömäsoittaja ja säveltäjä, joka on esiintynyt varmaankin enemmän erilaisissa performansseissa, taidemuseoissa, gallerioissa ja pienillä hämärillä kokeellisilla klubeilla kuin perinteisillä keikoilla. Musiikkia hän on tehnyt paljon, muttei ehkä ole ehtinyt levytysstudioon niin useasti. Vuosina 2014 - 2016 hän äänitteli musiikkiaan moneen otteeseen ja sai aikaan sen, mitä toivoi eli vinyylialbumin. Tupla-albumillisen outoa musiikkia. Albumi on nimeltään Last Signs of Speed.

Argentiinalainen Federico Durand teki ensimmäisen albuminsa vuonna 2016, ja pian hän huomasi tehneensä toisen albuminsa, melkein kuin vahingossa. Kaikki alkoi eräästä soittimesta. Elektronisesta soittimesta. 1970-luvun alussa Italiassa alettiin valmistaa Crumar-merkkisiä kosketinsoittimia. Aluksi sähköpianoja ja niin kutsuttuja viulukoneita, ja 1970-luvun lopulla syntesoijia.

Crumarin soittimia käyttivät muiden instrumenttiensa ohella esimerkiksi Sun Ra, Klaus Schulze ja Duran Duranin kosketinsoittaja Nick Rhodes. Myös Wendy Carlos käytti Crumarin soittimia albumillaan Digital Moonscapes ja Tron-elokuvan soundtrackilla. Crumar vetäytyi markkinoilta 1980-luvun lopulla. Erääksi syyksi tähän vetäytymiseen on mainittu japanilaisen Yamaha DX-7 -syntesoijan tulo markkinoille. Sitä vastaan Crumar ei pystynyt kilpailemaan.

Mutta Crumaria käytetään edelleen. Vanhat toimivat Crumarin syntesoijat ovat nyt arvossaan ja kysyttyä tavaraa. Federico Durand kertoo albuminsa musiikin syntyneen kuin itsestään kahdessa päivässä. Musiikki syntyi kun hän sai takaisin ensimmäisen ostamansa elektronisen soittimen, Crumar Performer -syntesoijan. Hän kertoo sen olleen vuosikymmeniä, lainassa hänen veljellään, ja kun hän sai tuon syntesoijan takaisin, se oli kuin matka aikakoneella. Se oli kuin matka takaisin nuoruuteen.

Norjalainen kaksikko Vilde&Inga ei soita syntesoijia tai muitakaan elektronisia härveleitä, vaan viulua ja kontrabassoa. He sanovat soittavansa kamarimusiikkia, mutta heidän voi myös sanoa soittavan akustista improvisoitua musiikkia. Joku voisi kutsua tätä jopa free-musiikiksi:

Amerikkalainen harpisti Mary Lattimore on klassisen koulutuksen saanut soittaja, joka soittaa improvisoitua ja elektronisesti käsiteltyä harppumusiikkia. Collected Pieces -nimisen albumin musiikki syntyi, kun Mary palasi takaisin lapsuuden kotiinsa Philadelphiaan. Hän kertoo viettäneensä 12 ensimmäistä vuottaan Philadelphiassa ja ihmetelleensä kuinka pitkältä ajalta tuo 12 vuotta tuntuu, kun sitä muistelee. Lapsuuden paikat, maisemat ja muistot alkoivat synnyttää musiikkia. Muistoja ja tunnelmia meren rannalta, lapsuuden hiekkarannalta:

Mikrotonaalinen tuuba on soitin, jolla voi soittaa normaalin länsimaisen sävelasteikon nuottien väliset äänet. Siis puolisävelaskelta pienemmät intervallit. Mikrotonaalinen tuuba on kosminen soitin. Sen voi todistaa yhtye nimeltä Microtub. Tuubat suoraan avaruudesta. Kolme mikrotonaalista tuubaa:


AVARUUSROMUA 18.6.2017 - OHJELMAN MUSIIKKI:

STROTTER INST: AAADSTY ”Spassreiz beim Polen” (Miszellen)
LAURI HANNU: Tarja Turunen Part 2 (Experimental Health)
LAPPLÄNDER: Waterbeetles2 (demo)
JAZZAPINA: Heijastus (Alku)
DURÁN VÁZQUEZ: Solus Ipse (Hiku Komuro, Hikikomori)
ELI KESZLER: Breaches Breaches (Last Signs of Speed)
FEDERICO DURAND: Navidad en el bosque (La Nina Junco)
FEDERICO DURAND: Una plaza junto a las vías del tren (La Nina Junco)
VILDE&INGA: Fljóta (Silfr)
MARY LATTIMORE: Vawa by the Ocean (Collected Pieces)
MICROTUB: Bite of the Orange (Bite of the Orange)

  • Kun tulevaisuus yllättää… Avaruusromua 30.7.2017

    Avaruusromua Toivon heinäkuussa: Onko meillä toivoa?

    Englantilainen filosofi Francis Bacon lietsoi 1600-luvulla edistysuskoa tulevaisuuteen. Hän oli sitä mieltä, että tieteellis-tekninen kehitys tulee viemään ihmiskunnan ennen näkemättömään aineelliseen ja henkiseen hyvinvointiin. Nyt meillä on tietokoneemme, älypuhelimemme ja koko digitaalinen maailmamme. Koneet pesevät vaatteemme ja astiamme, robotti-imurit siivoavat asuntomme ja robottileikkurit ajavat ruohikkomme. Pian junat ja autot liikkuvat ilman kuljettajaa. Onko ihminen onnellinen? Onko ihmisellä toivoa? Toimittajana Jukka Mikkola.

  • Roope Latvala - selkäänpuukotettu mies

    Miksi Roope Latvala lähti Children of Bodomista?

    Stonessa uransa aloittanut Roope Latvala on Suomen ehkä paras metallikitaristi. Tällä hetkellä hänen palveluksensa eivät kuitenkaan kelpaa kenellekään ja jopa vanhat ystävät ovat kääntäneet hänelle selkänsä. Alamäki alkoi keväällä 2015, jolloin Latvalan kerrottiin lähteneen Children of Bodomista. Se on Latvalan mukaan paskapuhetta. Nyt hän kertoo, mitä oikeasti tapahtui.

  • Matkailua, retroilua, outoja mutkia ja kummallinen vaskinen esine

    Avaruusromun heinäkuussa matkaillaan ja retroillaan.

    Avaruusromun heinäkuun toiveuusinnat tarjoavat matkailua, retroilua ja omituisella tavalla viihdyttävää kesämusiikkia. Trumpetisti Jon Hassell kutsuu elektronis-inhimillistä musiikkiaan futuristis-primitiiviseksi. Thomas Köner matkusti ympäri maapallon ja äänitti koko matkan. Ramp-yhtyeen miehet olivat mukana tuomassa Berliinin 1970-luvun kosmista musiikkia takaisin 2000-luvulle. Alan veteraani Steve Roach ihastui Roger Arrickin suunnittelemaan ja rakentamaan analogiseen syntesoijaan ja palasi sen myötä omaan menneisyyteensä. Toimittajana Jukka Mikkola.

Lue myös - yle.fi:stä poimittua