Hyppää pääsisältöön

Marjo Niemi: Avuton olo ja pari syytä sille

Kolumnin artikkelikuva
Kolumnin artikkelikuva Kuva: Heini Lehväslaiho/Teos-kustantamo Marjo Niemi

Koska tämä on viimeinen kolumnini Kultakuumeessa, päätin yrittää alle viidellä tuhannella merkillä selvittää sen, mistä tämä yhteiskunnassa aistimani ja itsekin tuntemani avuttomuuden tunne oikein johtuu.

Viimeisen kahden vuoden aikana olen huomannut ihmisten ja myös itseni väsyvän siihen, että usko omiin vaikuttamismahdollisuuksiin on kutistunut. En tiedä onko se näin, mutta siltä se tuntuu.
Omalla kohdallani se lähti rikotuista vaalilupauksista, koulutukseen kajoamisen mittakaavaasta. En muista näin suurta ja avoimesti tehtyä ylikävelyä sitä ennen.

Ei vain koulutuksen laadusta, vaan myös opiskelijoiden toimeentulosta höylättiin sievoinen summa. En ymmärrä miten opiskelijat tulevat toimeen, kun yhä nopeammin pitää valmistua ja samaan aikaan olisi tehtävä yhä enemmän töitä elääkseen. Suorita nopeasti, mene pois, ala tuottaa.

Samaan aikaan, kun populismi ja äärioikeisto olivat hyvässä laukassa, päättivät poliitikot auktoriteettiasemastaan heitellä akateemista tietoa halventavia lausuntoja. Vaikka erityisesti silloin olisi kaivattu faktapohjaisen tiedon ja sen haltijoiden arvostamista. Arvostus ei tullut ilmi myöskään rahoituksen muodossa.

Kärjistetysti voi sanoa, että ylhäältä alaspäin alkoi herua sellaista tunnelmaa, että vain talouskasvu on päämäärä, ihan sama millä keinoin. Ison osan kansasta piti joustaa, osallistua talkoisiin. Miten heitä kannustettiin ja lohdutettiin? Puhumalla taloudesta.

Samaan aikaan, kun turvapaikanhakijat saapuivat joukolla arvojen syvyyden mittariksi, alkoivat poliitikot näyttää esimerkkiä myös retoriikan saralla ja nostivat sallitun rajaa vihapuheessa. Näkyy niin paljon rumaa, ettei sitä oikein meinaa uskoa.

Ihmiset alkavat olla väsyneitä. Eikä se pirun talouskasvukaan ole mikään vapahtaja. Etelä-Afrikassa oli huima talouskasvu apartheidin aikaan, eikä siellä olleet asiat hyvin. Talous on sellainen huono mittari, mutta kovasti suosiossa.

Täällä on tätä inhimillistä hätää toimeentulon kanssa. Mutta toimeentuloon voi poliittisella päätöksenteolla vaikuttaa nopeammin, kuin siihen jos luottamus demokratiaan menee.

Se minkä nyt ainakin luuli olevan sovittu ja turvassa, ei sitä ollutkaan. Tajusi, hiukan tyhmästi ja todenteolla vasta nyt, että tämän himmelin yksikään oljenpätkä ei pysy itsestään paikallaan, jokainen vaatii aktiivista puolustamista ja tarkkaavaisuutta. Himmelillä tarkoitan arvoja kuten sivistys, toisen kunnioittaminen, ystävällisyys, oikeudenmukaisuus, tasa-arvo ja jakamaton ihmisarvo.

Toimintakykyinen demokratia tarvitsee riittävästi kriittiseen ja laajaan ajatteluun kykeneviä ihmisiä. Tarvitaan mielikuvitusta ja myötätuntoa, historiallista perspektiiviä, kykyä ymmärtää toisen ihmisen näkökulma ja kunnioittaa hänen näkemystään – vaikka itse olisikin eri mieltä. Sellaisia asioita humanistiset aineet ja taideaineet lisäävät, uskoo filosofi Martha C. Nussbaum.

Eikä hän puhu eliitistä, vaan siitä, että näitä aineita pitäisi opettaa päiväkodista peruskouluun ja mahdolliseen korkeakoulutukseen saakka, ja niitä pitäisi sisällyttää kaikkeen korkeakoulutukseen. Tiedon pänttääminen ei riitä, pitää oppia ajattelemaan itse ja ymmärtämään muiden ajattelua. Demokratia tarvitsee tiedostavia ja aktiivisia kansalaisia. Martha, olen samaa mieltä ja kiitän yhdestä näkökulmasta tähän demokratian kriisiin. Valitettavasti täällä meillä päättäjät eivät ole samaa mieltä. Ja minäkin olen huolissani.

Nussbaum ennustaa, että tämän suuntauksen jatkuessa kansakunnat kasvattavat pian pelkkiä hyödyllisten koneenosien sukupolvia. Vaikka osallistuvaa, luovaa ja kriittistä ihmistä tarvitaan kaikkialla, niin demokratiassa, perheissä, töissä, kuin yhteisöjen jäsenenä. Että jos toimintakykyinen demokratia on edelleen päättäjien päämääränä, pitäisi miettiä, miten se pidetään hengissä.

Tämä leviävä osattomuuden tunne ei lupaa hyvää. Pitkittyessään sellainen tunne syö myötätuntoa itselle vierasta kohtaan. Myötätunnon kanssa ei synnytä, eikä se pysy itsestään elossa. Ihminen voi olla mitä myötätuntoisin samankaltaisia kohtaan, mutta ilman minkäänlaista ymmärrystä tuntemattomiin. Niin se menee hiirilläkin.

Kokeellinen psykologia on osoittanut koehenkilöiden mukautuvan helposti auktoriteettien tahtoon ja kiduttamaan sähköiskuilla muita, kunhan koetta johtanut auktoriteetti vakuuttaa kaiken sujuvan hyvin.

Historian valossa ihminen on psykologisesti heikko ryhmäpaineen alla ja altis seuraamaan johtajaa. Olisi helpottavaa, jos nyt tehtäisi kaikki mahdollinen kriittisen ajattelun, myötätunnon ja osallisuuden kasvattamiseksi.

Kiitän kaikkia kuulijoita ja lukijoita. Lopetan kolumnin aiheeseen sopiviin Walt Whitmanin hersyviin sanoihin: ”...ja hän joka kävelee kilometrinkään ilman myötätuntoa kävelee kohti hautaansa käärinliinat yllään”.

Martha C. Nussbaum: Talouskasvua tärkeämpää – Miksi demokratia tarvitsee humanistista sivistystä (Suom. Timo Soukola, Gaudeamus, 2011)
Walt Whitman: ote runosta Laulu itsestäni (Suom. Markku Jääskeläinen, Sammakko, 2007)

Kirjoittaja on Yle Radio 1:n Kultakuume-ohjelman kolumnisti.

  • Antti Heikkinen: Jag är en juntti!

    Puikulaperuna nenään ja loukkaantumaan.

    Lukeudun niihin juntteihin, jotka kouluaikoina näyttivät ruotsinkielelle keskisormea ja tuumivat, että ei jumalauta sisämaassa asuvan savolaisen tarvitse länsinaapurin kanssa kommunikoida.

  • Black metal kylvi pelkoa ja sekasortoa, kunnes keski-ikäistyi

    Kolme black metal -muusikkoa matkaa myyttiseen Norjaan.

    90-luvun alussa uutisissa, keskusteluohjelmissa ja iltapäivälehtien lööpeissä kauhisteltiin norjalaisen black metal -yhteisön toimia. Kirkkojen polttamiset, murhat ja satanismin kanssa flirttailu herättivät pelkoa ja inhoa tavallisen kansan keskuudessa. Teini-ikäisiä hevifaneja black metalin saama huomio kiehtoi ja Norja kasvoi heidän silmissään myyttiseksi paikaksi. Tuore norjalaisdokumentti seuraa Iranista, Kreikasta ja Kolumbiasta Norjaan saapuvia black metal -muusikoita. Kohtaavatko odotukset ja todellisuus?

  • Dungeons & Dragons opetti yhden sukupolven pelaamaan roolipelejä – löytääkö uusi sukupolvi noppien ääreen?

    Suomessa roolipelien kultakautta elettiin 80-luvun lopulla.

    Suomessa roolipelien kultakautta elettiin 1980-luvun loppupuolella. Sen jälkeen pöytäroolipelien suosio hiipui ja tasaantui pienemmän porukan harrastukseksi. Viime vuosina harrastus on saanut uutta nostetta uusien suomenkielisten pelien muodossa. Dungeons & Dragons on puolestaan ollut esillä Stranger Things -hittisarjassa.