Hyppää pääsisältöön

Valtiolle vaarallisia naisia – poliittisten naisvankien kohtaloita viime sotien aikana

Suomessa tuomittiin kansalais- ja jatkosodan välisenä aikana 4500 ihmistä valtio- tai maanpetoksesta tai niiden valmistelusta vankilaan jopa ilman oikeudenkäyntiä. Tuomituista neljäsosa oli naisia. Myös kuolemantuomioita pantiin täytäntöön. Viimeinen kuolemaantuomittu poliittinen naisvanki teloitettiin syksyllä 1943. Artikkeliin on koottu ohjelmia naisvankien kokemuksista ja tutkijoiden selvityksiä heidän kohtaloistaan.

Kansalaissodan aikana 1918 naisia yleensä syytettiin osallisuudesta aviomiestensä tekoihin punakaartissa, toimimisesta punaisessa hallinnossa, huoltotehtävissä tai kaartin lääkintähenkilönä. Naisia teloitettiin yli 460. Määrä saattaa olla suurempi, sillä virallista tietoa kaikista kuolemantapauksista ei ole saatu. Erityisesti teloituksiin liittyviä asiakirjoja hävitettiin järjestelmällisesti. Sodan jälkeen valtiorikosoikeuksissa tuomittiin noin neljätuhatta naista. Myöhemmissä tutkimuksissa on selvinnyt, että teloitetuista naisista suurin osa oli ollut kaupunkilaisia tehdastyöläisiä.

1930-luvulla naisiin kohdistuneet poliittisin perustein tehdyt pidätykset ja tuomiot ovat aiheena radio-ohjelmassa Valtiolle vaaralliset (2002). Tutkija Reetta Riihimäki kertoo, että taustalla vaikuttivat vahvasti kommunistilait. Naiset saattoivat joutua pidätetyksi vaatiessaan työtä työttömille tai laulaessaan vappumarssin yhteydessä. Myös kommunistisen tai sosialistisen kirjallisuuden säilyttäminen sekä sen levittäminen tai työväenhenkisessä kokouksessa käyminen merkitsivät valtiopetoksen valmistelemista. Riihimäen mukaan 1930-luvulla kiinniotetut naiset olivat yleensä nuoria ja naimattomia, kaksikymmentäluvun "uusia naisia", jotka haastoivat yhteiskunnan valtarakenteet toimimalla muun muassa kielletyissä poliittisissa järjestöissä. Osa tosin oli tullut vedetyksi mukaan maan alle painuneen kommunistisen puolueen toimintaan.

Yhteistä 1930-luvulla tuomituille naisille oli se, että he kuuluivat työväestöön kuten Hanna Savolaisen pro gradu -työssä Tuomittu elämään. Poliittiset naisvangit Hämeenlinnan keskus- ja kuritushuoneyhteisössä 1924–1939 todetaan. Poliittisin perustein Hämeenlinnan keskusvankilaan lähetetyistä naisista peräti 85 % kuului työväestöön.

Laki ja virkavalta valvomaan poliittista toimintaa

Kansalaissodan jälkeen Suomen työväenliike oli jakautunut kahtia, ja poliittinen oikeisto halusi pysyä vallassa hinnalla millä hyvänsä. Se otti valta-asemansa tueksi lainsäädännön ja sisäisestä turvallisuudesta vuonna 1919 perustetun Etsivä keskuspoliisin, joka kansan suussa sai nimen ohrana. Se valvoi vasemmistoa ja pyrki tukahduttamaan kommunistisen puolueen toiminnan. Punaisten Moskovassa perustama puolue oli Suomessa kielletty, mutta sen peitepuolueena toimi Suomen Sosialistinen Työväenpuolue. Etsivä keskuspoliisi ulottikin valvontansa myös muun muassa työväenyhdistyksiin, lasten ja nuorten järjestöihin sekä kirjailijaryhmittymään Tulenkantajiin.

Vasemmiston yhteiskunnallisen voimistumisen estämiseksi otettiin myös lainsäädäntö avuksi. Vuonna 1930 eduskunta hyväksyi Lapuan liikkeen painostuksesta ns. kommunistilait, joilla rajoitettiin kansalaisten paino-, yhdistymis- ja kokoontumisvapautta. Lisäksi yhteydenpito Neuvostoliittoon tai sen kansalaisiin sekä kommunistiksi todetun henkilön suojelu katsottiin maanpetolliseksi toiminnaksi.

Kommunistilait

Kommunistilait olivat Suomessa Lapuan liikkeen vaatimuksesta vuonna 1930 säädettyjä lakeja, joiden tavoitteena oli estää kommunistien toiminta Suomessa. Sosiaalidemokraatit vastustivat lakeja, koska he pelkäsivät niiden rajoittavan kaikenlaista vasemmistolaista toimintaa. Tulevina vuosina säädettiinkin lakeja, joilla pyrittiin estämään vasemmiston vaalimenestystä ja julkista esiintymistä. Lakien seurauksena kiellettiin kommunistiset sanomalehdet ja kirjapainoja takavarikoitiin sekä kommunisteiksi epäiltyjä pidätettiin.


Ohrana

Ohrana (suom. suojeluosasto) oli Venäjän keisarikunnan aikana toiminut salainen poliisi, joka toimi osana sisäasianministeriötä 1800-luvun lopulla. Ohranaa avusti valtakunnallinen poliisi eli santarmisto.

Ohranan tarkoituksena oli taistella vihamielisiä järjestöjä, terroristeja, sosialisteja ja vallankumouksellisia, vastaan. Ohrana tarkkaili vallankumouksellisten toimia muissa maissa kuten Ranskassa. Ohranan keskustoimisto oli Pietarissa osoitteessa Fontanka 16. Katuosoite oli tunnettu pahamaineisuudestaan Venäjän keisarikunnassa.

Viimeisten keisarien aikana kaikkialle levinnyt korruptio raunioitti myös ohranan, kuten kaiken muunkin keisarillisen hallinnon. Virastona ohrana lakkautettiin vuonna 1917 Lokakuun vallankumouksen yhteydessä Vladimir Leninin käskystä. Suomessa sen nimi jäi kuitenkin eloon: etsivän keskuspoliisin henkilöstö kutsui yksikköään ohranaksi, ja maanalaista toimintaa harjoittaneet kommunistit käyttivät sitä vastapuolen virkavaltaa tarkoittavana pilkkasanana.

Lähde: Wikipedia

Hennalassa tehtiin Suomen suurin naismurha 1918

Työläisnaisten asema heikkeni merkittävästi kansalaissodan aikana. Tutkimusten mukaan heihin kohdistuneelle raa'alle kohtelulle haettiin laajaa yhteiskunnallista tukea. Tässä tehtävässä kunnostautui erityisesti porvarillinen lehdistö, joka suuntasi peitsensä ankarasti myös näitä naisia vastaan. Erityisesti naiskaartilaiset saivat ankarimmat iskut. Aamulehdessä 24. huhtikuuta 1918 kirjoitettiin, että yhteiskunta olisi siivottava "hylkyaineksesta". Puhdistus olisi miesten ohella kohdistettava myös "punaisen mädätyksen turmelemiin naisiin, ja juuri naisiin, sillä muuten ei päästä käsiksi tämän mätäpaiseen syvimpiin ja salaisimpiin juuriin."

Työväestön kuvaajana tunnettu Ilmari Kianto kirjoitti Keskisuomalaisessa 14. huhtikuuta 1918: "Todistettu on, että Suomen kansalaissodassa ovat punakaartilaiset petoja, monet heidän naisistaan susinarttuja, vieläpä naarastiikereitä. Eikö ole hulluutta olla ampumatta petoja, jotka meitä ahdistelevat?" Helsinkiläisen Hufvudstadsbladetin mukaan naisia ei pitäisi kohdella sotavankeina, vaan ”jahdata pitkin metsiä kuin elukoita.”

Punaisten naisten demonisointi kansalaissodan aikana ja ajatukset rotuhygieniasta porvarillisessa lehdistössä ovat tutkimusten mukaan olleet Suomen suurimman naismurhan taustalla. Lahden lähellä sijaitsevalle Hennalan vankileirille oli viety yli 13 000 punavankia, joista yli 2000 oli naisia. Vangeista alle 15-vuotiaita oli 289. Heistä osa oli pikkulapsia. Vuonna 1918 Hennalassa teloitettiin 218 naista mielivaltaisesti ilman oikeudenkäyntiä. Nuorimmat ammutuista olivat vasta 14-vuotiaita.

Tutkija Marjo Liukkonen toteaa radio-ohjelmassa Hennalassa tehtiin Suomen suurin naismurha (2016), että teloitettaviksi määrättyjä naisia ei valittu sattumanvaraisesti. Perusteluia olivat esimerkiksi se, että nainen oli pukeutunut pitkiin housuihin tai hiukset olivat lyhyet. Nämä "housukaartilaisiksi" kutsutut naiset olivat aikansa radikaaleja, jotka halusivat muutosta asemaansa suomalaisessa yhteiskunnassa. Murtautuminen ulos perinteisestä naisen mallista synnytti suunnatonta vihaa kansalaissodan valkoisessa osapuolessa, sillä housukaartilaisten korskeuden katsottiin uhkaavan porvariston "puhdasta seksuaalisuutta". Teloitetut olivat Liukkosen mukaan myös muita naisvankeja nuorempia. Keski-ikä oli 20 vuotta.

Vankileirin johtaja, majuri Hans Kalm oli innostunut pataljoonaansa kuuluneen Lauri ”Tahko” Pihkalan ja tämän isoveljen Martti Pihkalan rotuhygieenisistä opeista. Vanhempi Pihkala oli kirjoittanut kirjan Minkälainen Suomi meidän on luotava (1918). Siinä hän varoittaa lyhyttukkaisista, miestä jäljittelevistä naisista, jotka eivät ymmärrä, että naisen tehtävä on synnyttää terveitä lapsia. Hän ehdotti, että ”ns. yleiset naiset suurkaupungeista ja tehdasseuduilta kootaan ja siirretään erikoisiin laitoksiin, joissa niitä asianmukaisesti käsitellään, eikä heitä ole koskaan päästettävä vapaaksi”

Hennalan naismurhista lisensiaattityön tehnyt Liukkonen lisää, että naisvankeja kohdeltiin äärimmäisen raakalaismaisesti muun muassa raiskaamalla mutta myös näännyttämällä nälkään ja janoon. Seksuaalinen väkivalta ja nöyryyttäminen olivat tavallista ja niitä joutuivat kokemaan myös nuoret tytöt. Surmatut naissotilaat jätettiin seksuaalisesti loukkaaviin asentoihin vaatteet revittyinä. Lisäksi on voitu osoittaa, että vankien keskuuteen annettiin tarttuvien ja kuolemaan johtaneiden sairauksien levitä.

Suojelulain perusteella vankilaan tai teloituskomppanian eteen


Talvisodan puhjettua vuonna 1939 ns. tasavallan suojelulain nojalla voitiin passittaa turvasäilöön eli vankilaan toisin ajatteleva aines ilman oikeudenkäyntiä ja jopa ilman perusteluita. Laki mahdollisti valtion muunkinlaisen kansalaisten henkilökohtaista vapautta rajoittavan toiminnan.

Anna-Liisa Saarela oli 18-vuotias, kun kaksi autolastillista Valtiollisen poliisin (Valpo) miehiä tuli pidättämään häntä vuonna 1943 Turussa. Hänet tuomittiin kuuden vuoden vankeusrangaistukseen. Tuomion syyksi kirjattiin rikoksen suosiminen, kun hän kuljetti "rauhanaiheista" postia Helsingistä Turkuun, Saarela kertoo A-studion ohjelmassa Poliittiset naisvangit (2002). Myös vanhemmat sekä sisar pidätettiin vuonna 1944 Saarelan mukaan ilman erityistä syytä.

Poliittiset naisvangit lähetettiin Hämeenlinnan keskusvankilaan, jossa kurinpitotoimet vaihtelivat eri aikoina. Vuosien 1939–1944 aikana olot olivat poliittisille vangeille erityisen vaikeat. Tavallisimmat kurinpitotoimet olivat vesi-leipärangaistukset ja eristysselli. Vankilassa Anna-Liisa Saarela todisti myös vankeihin kohdistunutta silmitöntä raakuutta. Hänen sellitoverinsa pahoinpideltiin niin vakavasti, että tämä toinen jalka katkesi. Kuulusteluissa vangittuja usein kidutettiin hengiltä, mutta lääkärit kirjoittivat kuolintodistukseen syyksi sydänkohtauksen tai itsemurhan.

Kiinniotettujen joukossa oli myös monia kulttuurivaikuttajia muun muassa kirjailijat Hella Wuolijoki ja Elvi Sinervo. Sinervo tuomittiin kolmeksi vuodeksi kuritushuoneeseen valtiopetoksen valmistelusta. Wuolijoki sai elinkautisen kuritushuonerangaistuksen maanpetoksesta.

Tasavallan suojelulaki

Tasavallan suojelulaki on säädetty kaksi kertaa Suomessa suojelutolan perusteeksi. Ensimmäisen kerran se säädettiin niin sanottujen kommunistilakien yhteydessä. Sen nojalla saatettiin tarvittaessa rajoittaa kansalaisten perusoikeuksia. Laki oli voimassa vuoteen 1935 asti. Tasavallan suojelulaki pantiin voimaan uudelleen 6.10. 1939. Sen turvin voitiin rajoittaa kansalaisten henkilökohtaista vapautta, oikeutta valita asuinpaikkansa ja liikkumista maassa. Lain turvin voitiin määrätä turvasäilöön henkilöt, joiden toiminnan katsottiin vahingoittavan maanpuolustusta, sisäistä järjestystä ja turvallisuutta sekä muun muassa heikentävän Suomen suhteita muihin maihin. Laki oli voimassa vuoteen 1947. Sen voimassaolo päättyi Pariisin rauhansopimuksen allekirjoituksen jälkeen.

Etsivän keskuspoliisin poliittisten vankien säilytystalo Fabianinkadulla Helsingissä
Etsivä keskuspoliisin poliittisten vankien turvasäilö Fabianinkadulla Helsingissä v. 1933 Etsivän keskuspoliisin poliittisten vankien säilytystalo Fabianinkadulla Helsingissä Kuva: Museovirasto/kuvakokoelmat Etsivä keskuspoliisi,Yle Elävä arkisto,1933
Naisia Hämeenlinnan vankilan pihalla
Hämeenlinnan naisvankilan piha 1940-luvulla Naisia Hämeenlinnan vankilan pihalla Kuva: Museovirasto/kuvakokoelmat Yle Elävä arkisto,1940,naisia,Hämeenlinna

Kokemuksia poliittisena naisvankina 1930-luvulla

Kaisa Junttila oli vain 21-vuotias vuonna 1930, kun hänet passitettiin ensimmäisen kerran Hämeenlinnan keskusvankilaan. Junttila oli ollut jakamassa Helsingin Sturenkadulla julisteita, joissa kerrottiin maan työttömyystilanteesta, kun Etsivä keskuspoliisi otti hänet kiinni ja vei Fabianinkadulla sijaitsevaan putkaan. Hän joutui myös vastuuseen puolueeseen liittyvästä kirjallisesta materiaalista, jota oli säilytetty hän asunnossaan. Toisen kerran hänet pidätettiin 1939, jolloin hänet tuomittiin viiden vuoden vankeusrangaistukseen maanpetoksen valmistelusta. Kiellettyyn kommunistiseen puolueeseen hän oli liittynyt 1927. Junttilan isä oli ollut aktiivinen työväenaatteen kannattaja.

Radio-ohjelmassa Vaan henkeä kahlita voineet ei. Poliittiset naisvangit - eräs vaihe Suomen historiassa (1983) Junttila muistelee, että poliittiset vankitoverit Hämeenlinnassa olivat suunnilleen hänen ikäisiään, joskin huomattavasti vanhempiakin oli. 1930-luvulla poliittisilla vangeilla oli erityisoikeuksia. Junttila kuvailee, että ulkoilua ei oltu vielä rajoitettu. Sunnuntaisin sellien ovet olivat auki, joten oli helppo käydä toinen toisensa luona. Lisäksi sai käyttää omia vaatteita.


Elli Parkkari kertoo Olli Ihamäen radiohaastattelussa vuonna 1989 (Elli Parkkari muistelee vankilassaoloaikaansa 1938–1944), millaista oli elämä poliittisena naisvankina. Vaikka vangit elivät erityksissä muusta yhteiskunnasta, tieto vankilan ulkopuolisen maailman tapahtumista kulki uusien vankitovereiden ja joidenkin lehtien kautta. Vankilaan sai alkuun tilata esimerkiksi Kauppalehden ja Kuluttaja-lehden. Niistäkin välittyi vankilan muurien sisäpuolelle uutisia yhteiskunnallista tilanteesta, kuten myös uusilta vankitovereilta. Apuna oli myös vankien välinen salainen kirjeenvaihto. Sodan kulkukin oli vangeille selvää, kun omaiset kirjoittivat niistä kirjeissään.

Parkkari kuvailee vankilaolosuhteita, jotka olivat erityisen ankaria jatkosodan alussa. Heiltä vietiin oikeuksia, joihin Suomikin oli sitoutunut. Esimerkiksi lehtiä ei voinut lukea, kirjoittaa tai ulkoilla juurikaan. Muutos parempaan tapahtui jatkosodan loppuvaiheessa, kun liittoutuneet etenivät. Esimerkiksi vangit saivat ylimääräisiä ulkoiluaikoja. Kesällä 1944 turvasäilössä olleet naiset siirrettiin erityisiin parakkeihin, joihin oli tehty heille asuntoja. Parkkarin mukaan olot vankiloissa helpottuivat aina sitä mukaa kun Neuvostoliitto eteni.

Martta Koskinen – viimeinen kuolemaantuomittu naisvanki


Martta Koskinen oli ainoa nainen, joka teloitettiin maanpetoksesta jatkosodan aikana. Koskisesta kirjan (Ompelijatar. Martta Koskisen kuolema ja elämä, 2016) kirjoittanut ja dokumenttielokuvan (Ompelijatar, 2015) tehnyt Ville Suhonen kertoo haastattelussa, että Martta Koskisen poliittinen ura alkoi jo kansalaissodan aikana, kun hänet houkuteltiin punakaartiin. Hänet vangittiin punaisten vastarinnan luhistumisen aikoihin ja tuomittiin viiden vuoden kuritushuonerangaistukseen sekä menettämään kansalaisluottamuksensa 10 vuodeksi vielä tuomion kärsimisen jälkeen. Koskinen kuitenkin armahdettiin tuhansien vankien kanssa 1918.

Vapauduttuaan hän kouluttautui ompelijaksi ja oli aktiivinen työväenyhdistystoiminnassa. Vuonna 1933 hänet ilmiannettiin ja vangittiin kommunistilakien perusteella. Martta sai kahden vuoden tuomion kielletyn materiaalin levittämisestä. Lisäksi hän menetti kansalaisluottamuksensa viideksi vuodeksi.

Vankilassa hän tutustui vuonna 1934 Hertta Kuusiseen, Suomen kommunistipuolueen jäseneen. Vankilan jälkeen Hertta Kuusinen puolestaan tutustutti Koskisen mm. kirjailija Hella Wuolijokeen ja otti hänet mukaan vuonna 1940 perustetun Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seuran toimintaan. Keväällä 1941 Valpo kiristi otettaan vasemmistolaisista, joita lähetettiin turvasäilöön. Sinne vietiin myös Kuusinen.

Martta Koskinen järjesti piilopaikan Kuusisen sulhaselle Suomen kommunistisen puolueen Yrjö Leinolle, ja alkoi toimia tämän viestinviejänä. Mutta hänet ilmiannettiin ja pidätettiin. Hänen viimeinen taipaleensa alkoi joulukuun viides päivä 1942. Koskinen tuomittiin maanpetoksesta kuolemanrangaistukseen. Useat armonanomukset hylättiin. Viimeisenä toivona oli presidentti Risto Ryti. Mutta myös presidentti hylkäsi armonanomuksen, sillä Koskisesta oli päätetty tehdä varoittava esimerkki. Martta Koskinen tuomittiin kuolemaan teloittamalla syyskuun 28. päivä 1943.

Kansalaisluottamus

Kansalaisluottamus oli laissa tunnettu käsite. Vuoden 1889 rikoslain nojalla rikoksiin syyllistynyt, joka tuomittiin kuritushuone- tai vankeusrangaistuksiin, oli useissa tapauksissa sen lisäksi tuomittava lisärangaistuksena ainiaaksi tai määräajaksi menettämään myös kansalaisluottamuksensa.

Kansalaisluottamuksen menettänyt henkilö ei ollut äänioikeutettu eikä vaalikelpoinen kunnallisissa tai valtiollisissa vaaleissa. Häntä ei voitu nimittää valtion tai kunnan virkaan eikä valita jäseneksi kunnallisiin lautakuntiin tai yhdistyksen hallitukseen. Hän ei myöskään voinut toimia todistajana eikä toisen henkilön asiamiehenä oikeudessa. Lisäksi hän ei saanut toimia kauppiaana eikä harjoittaa eräitä laissa mainittuja elinkeinoja.

Kansalaisluottamuksen menettäminen merkittiin myös kirkonkirjoihin ja siviilirekisteriin, ja se oli merkittävä virkatodistukseen.

Jos alle 18-vuotias syyllistyi rikokseen, josta oli säädetty kansalaisluottamuksen menetys, hänet tuomittiin sen asemesta vain todistajaksi kelpaamattomaksi, enintään kolmeksi vuodeksi.

Kansalaisluottamuksen menettämisseuraamus poistettiin eräiden muiden lisärangaistusten (mm. maan palvelukseen kelpaamattomuuden) ohella Suomen rangaistusjärjestelmästä vuonna 1969, todistajaksi kelpaamattomuus jo vuonna 1953.

Lähde: Wikipedia


Lähteet: Naisia turvasäilössä, toim. Ulla-Maija Peltonen, Helsinki, 1989; Leino, Olle: Martta Koskisen tapaus (Alkuteos Det kommer en bättre dag), Keuruu 1976; Suhonen Ville: Ompelijatar. Martta Koskisen elämä ja kuolema, Juva 2016; Helsingin Sanomat: Punaisiin naisvankeihin kohdistui erityistä naisvihaa, 6.10. 2011, Valkoiset teloittivat yli 200 punaista naista Hennalan vankileirillä,1.4. 2016; Yle uutiset: Hennalan vankileirillä tapettiin mielivaltaisesti yli 200 naista,1.4. 2016, Suomessa ei kaihdettu lasten teloituksia sisällissodan aikana 12.3. 2014; Suomen Kuvalehti: "Susinartut": Naiset punakaartissa 1918, 28.10. 2011; Hanna Savolainen, Tuomittu elämään. Poliittiset naisvangit Hämeenlinnan kuritushuone- ja keskusvankilayhteisössä 1924 – 1939. Jyväskylän yliopisto, Suomen historia. 2000; Marjo Liukkonen: Hennalan naismurhat 1918, Ennen ja nyt, 15.4. 2016

  • Noita Nokinenä toi särmää juhlapyhien pumpulinpehmeään idylliin

    Noita Nokinenä ihastutti radiossa

    Näyttelijä Marja Korhosen esittämä Noita Nokinenä oli käsikirjoittaja Toini Vuoriston luoma rakastettu hahmo Ylen lastenkuunnelmissa. Noita Nokinenän seikkailuja kuultiin radiossa ensimmäisen kerran jo vuonna 1963 osana Pikkuväen satujoulu -ohjelmaa. Omana ohjelmanaan Noita Nokinenä viihdytti kuuntelijoita vuosien 1970–1985 pääsiäisinä, juhannuksina sekä jouluisin.

  • ”Joutui hyppäämään avantoon, että kamerat käy ja kukaan ei neuvonut" – Outi Popp teki tv-debyyttinsä Tuubissa

    Toimittaja–kirjailija muistelee aikaansa Tuubi-sarjassa.

    Outi Popp liittyi Tuubi-musiikkisarjan toimittajakaartiin vuonna 1983. Hectorin ja Freemanin lisäksi juontotehtävissä nähtiin myös Tapio Liinoja. Popp muisteli vaiheitaan musiikkisarjassa Elävälle arkistolle vuoden 2017 syksyllä. Vuonna 1979 käynnistyneessä musiikkisarjassa nähtiin sen alkuvuosien tapaan edelleen varsin rockpainotteista musiikkivideotarjontaa.

  • Isien sota -sarja nosti esiin sotilaiden lasten selviytymistarinat

    Palkittu dokumenttisarja vuodelta 2011

    Millaista oli elää perheessä, jonka isän sota oli suistanut raiteiltaan? Tai miten hyväksyä se, ettei sodan takia tiennyt isästään mitään? Miksi sota pääsi arpeuttamaan jopa useaa sukupolvea? Maija Kaipaisen vuonna 2011 ohjaama, palkittu dokumenttisarja kertoi kuusi hätkähdyttävää tarinaa sotilaiden lasten näkökulmasta.

  • Aarre Karénille ajatteleminen on näyttelemistä ja näytteleminen ajattelemista

    Suosittu näyttelijä kertoo ajatuksiaan näyttelijäntyöstä

    Näyttelijä Aarre Karén syntyi Tokiossa vuonna 1932. Japanista hän uskoo saaneensa "nopeat jalat", jatkuvan liikkeellä olemisen perinnön. Satoja rooleja tehneen näyttelijän debyyttirooli radiossa oli Suomisen perheen Matti. Radiossa on näyteltävä niin, että ihminen kuuntelemalla näkee.

Uusimmat sisällöt - Elävä arkisto