Hyppää pääsisältöön

Valtiolle vaarallisia naisia – poliittisten naisvankien kohtaloita viime sotien aikana

Naisvankeja Hennalassa 1918
Naisvankeja Hennalassa 1918 Naisvankeja Hennalassa 1918 Kuva: Kansan Arkisto Hennala,1918,naisvangit

Suomessa tuomittiin kansalais- ja jatkosodan välisenä aikana 4500 ihmistä valtio- tai maanpetoksesta tai niiden valmistelusta vankilaan jopa ilman oikeudenkäyntiä. Tuomituista neljäsosa oli naisia. Vangittuihin naisiin kohdistui monenlaisia raakuuksia kidutuksesta murhiin. Joukossa oli myös lapsia. Kuolemantuomioitakin pantiin täytäntöön. Viimeinen kuolemaantuomittu poliittinen naisvanki teloitettiin syksyllä 1943. Artikkeliin on koottu ohjelmia naisvankien kokemuksista ja tutkijoiden selvityksiä heidän kohtaloistaan.

Kansalaissodan aikana 1918 naisia yleensä syytettiin osallisuudesta aviomiestensä tekoihin punakaartissa, toimimisesta punaisessa hallinnossa, sen huoltotehtävissä tai kaartin lääkintähenkilönä. Naisia teloitettiin yli 460. Määrä saattaa olla suurempi, sillä virallista tietoa kaikista kuolemantapauksista ei ole saatu. Erityisesti teloituksiin liittyviä asiakirjoja hävitettiin järjestelmällisesti. Sodan jälkeen valtiorikosoikeuksissa tuomittiin noin neljätuhatta naista. Myöhemmissä tutkimuksissa on selvinnyt, että teloitetuista naisista suurin osa oli ollut kaupunkilaisia tehdastyöläisiä.

Hennalassa tehtiin Suomen suurin naismurha 1918

Punaisten naisten demonisointi kansalaissodan aikana ja ajatukset rotuhygieniasta ovat tutkimusten mukaan olleet Suomen suurimman naismurhan taustalla. Lahden lähellä sijaitsevalle Hennalan vankileirille oli viety yli 13 000 punavankia, joista yli 2000 oli naisia. Vangeista alle 15-vuotiaita oli 289. Heistä osa oli pikkulapsia. Vuonna 1918 Hennalassa teloitettiin 218 naista mielivaltaisesti ilman oikeudenkäyntiä. Nuorimmat ammutuista olivat vasta 14-vuotiaita.

Tutkija Marjo Liukkonen toteaa radio-ohjelmassa Hennalassa tehtiin Suomen suurin naismurha (2016), että teloitettaviksi määrättyjä naisia ei valittu sattumanvaraisesti. Perusteluina olivat muun muassa pukeutuminen pitkiin housuihin tai pitämällä hiukset lyhyinä. Nämä "housukaartilaisiksi" kutsutut naiset olivat aikansa radikaaleja, jotka halusivat muutosta asemaansa suomalaisessa yhteiskunnassa. Murtautuminen ulos perinteisestä naisen mallista synnytti suunnatonta vihaa kansalaissodan valkoisessa osapuolessa, sillä housukaartilaisten korskeuden katsottiin uhkaavan porvariston "puhdasta seksuaalisuutta". Teloitetut olivat Liukkosen mukaan myös muita naisvankeja nuorempia. Keski-ikä oli 20 vuotta.

Vankileirin johtaja, majuri Hans Kalm oli innostunut pataljoonaansa kuuluneen Lauri ”Tahko” Pihkalan ja tämän isoveljen Martti Pihkalan rotuhygieenisistä opeista. Vanhempi Pihkala oli kirjoittanut kirjan Minkälainen Suomi meidän on luotava (1918). Siinä hän varoittaa lyhyttukkaisista, miestä jäljittelevistä naisista, jotka eivät ymmärrä, että naisen tehtävä on synnyttää terveitä lapsia. Hän ehdotti, että ”ns. yleiset naiset suurkaupungeista ja tehdasseuduilta kootaan ja siirretään erikoisiin laitoksiin, joissa niitä asianmukaisesti käsitellään, eikä heitä ole koskaan päästettävä vapaaksi”.

Hennalan naismurhista lisensiaattityön tehnyt Liukkonen lisää, että naisvankeja kohdeltiin äärimmäisen raakalaismaisesti muun muassa raiskaamalla mutta myös näännyttämällä nälkään ja janoon. Seksuaalinen väkivalta ja nöyryyttäminen olivat tavallista ja niitä joutuivat kokemaan myös nuoret tytöt. Surmatut naissotilaat jätettiin seksuaalisesti loukkaaviin asentoihin vaatteet revittyinä. Lisäksi on voitu osoittaa, että vankien keskuuteen annettiin tarttuvien ja kuolemaan johtaneiden sairauksien levitä.

Työläisnaisiin kohdistuneelle raa'alle kohtelulle haettiin laajaa yhteiskunnallista tukea. Tässä tehtävässä kunnostautui erityisesti porvarillinen lehdistö, joka suuntasi peitsensä ankarasti myös näitä naisia vastaan. Naiskaartilaiset saivat ankarimmat iskut. Keväällä 1918 lehdissä kirjoitettiin heistä muun muassa näin: "Yhteiskunta on siivottava hylkyaineksesta. Puhdistus olisi miesten ohella kohdistettava myös "punaisen mädätyksen turmelemiin naisiin, ja juuri naisiin, sillä muuten ei päästä käsiksi tämän mätäpaiseen syvimpiin ja salaisimpiin juuriin." (Aamulehti)

Työväestön kuvaajana tunnettu Ilmari Kianto puolestaan kirjoitti Keskisuomalaisessa: "Todistettu on, että Suomen kansalaissodassa ovat punakaartilaiset petoja, monet heidän naisistaan susinarttuja, vieläpä naarastiikereitä. Eikö ole hulluutta olla ampumatta petoja, jotka meitä ahdistelevat?" Helsinkiläisen Hufvudstadsbladetin mukaan "naisia ei pitäisi kohdella sotavankeina, vaan jahdata pitkin metsiä kuin elukoita.”

Laki ja virkavalta valvomaan poliittista toimintaa 1920–1930-luvuilla

Kansalaissodan jälkeen Suomen työväenliike oli jakautunut kahtia, ja poliittinen oikeisto halusi pysyä vallassa hinnalla millä hyvänsä. Se otti valta-asemansa tueksi lainsäädännön ja sisäisestä turvallisuudesta vuonna 1919 perustetun Etsivä keskuspoliisin, joka kansan suussa sai nimen ohrana. Se valvoi vasemmistoa ja pyrki tukahduttamaan kommunistisen puolueen toiminnan. Punaisten Moskovassa perustama puolue oli Suomessa kielletty, mutta sen peitepuolueena toimi Suomen Sosialistinen Työväenpuolue. Etsivä keskuspoliisi ulottikin valvontansa myös muun muassa työväenyhdistyksiin, lasten ja nuorten järjestöihin sekä kirjailijaryhmittymään Tulenkantajiin.

Vasemmiston yhteiskunnallisen voimistumisen estämiseksi otettiin myös lainsäädäntö avuksi. Vuonna 1930 eduskunta hyväksyi Lapuan liikkeen painostuksesta ns. kommunistilait, joilla rajoitettiin kansalaisten paino-, yhdistymis- ja kokoontumisvapautta. Lisäksi yhteydenpito Neuvostoliittoon tai sen kansalaisiin sekä kommunistiksi todetun henkilön suojelu katsottiin maanpetolliseksi toiminnaksi.

Kommunistilait

Kommunistilait olivat Suomessa Lapuan liikkeen vaatimuksesta vuonna 1930 säädettyjä lakeja, joiden tavoitteena oli estää kommunistien toiminta Suomessa. Sosiaalidemokraatit vastustivat lakeja, koska he pelkäsivät niiden rajoittavan kaikenlaista vasemmistolaista toimintaa. Tulevina vuosina säädettiinkin lakeja, joilla pyrittiin estämään vasemmiston vaalimenestystä ja julkista esiintymistä. Lakien seurauksena kiellettiin kommunistiset sanomalehdet ja kirjapainoja takavarikoitiin sekä kommunisteiksi epäiltyjä pidätettiin.


Ohrana

Ohrana (suom. suojeluosasto) oli Venäjän keisarikunnan aikana toiminut salainen poliisi, joka toimi osana sisäasianministeriötä 1800-luvun lopulla. Ohranaa avusti valtakunnallinen poliisi eli santarmisto.

Ohranan tarkoituksena oli taistella vihamielisiä järjestöjä, terroristeja, sosialisteja ja vallankumouksellisia, vastaan. Ohrana tarkkaili vallankumouksellisten toimia muissa maissa kuten Ranskassa. Ohranan keskustoimisto oli Pietarissa osoitteessa Fontanka 16. Katuosoite oli tunnettu pahamaineisuudestaan Venäjän keisarikunnassa.

Viimeisten keisarien aikana kaikkialle levinnyt korruptio raunioitti myös ohranan, kuten kaiken muunkin keisarillisen hallinnon. Virastona ohrana lakkautettiin vuonna 1917 Lokakuun vallankumouksen yhteydessä Vladimir Leninin käskystä. Suomessa sen nimi jäi kuitenkin eloon: etsivän keskuspoliisin henkilöstö kutsui yksikköään ohranaksi, ja maanalaista toimintaa harjoittaneet kommunistit käyttivät sitä vastapuolen virkavaltaa tarkoittavana pilkkasanana.

Lähde: Wikipedia



1920–1930-luvuilla noin 4500 suomalaista istui vankilassa syytettyinä valtio- ja maanpetoksesta. Heistä lähes tuhat oli naisia. Radio-ohjelmassa Valtiolle vaaralliset (2002). Tutkija Reetta Riihimäki kertoo, että taustalla vaikuttivat vahvasti kommunistilait. Naiset saattoivat joutua pidätetyksi vaatiessaan työtä työttömille tai laulaessaan vappumarssin yhteydessä. Myös kommunistisen tai sosialistisen kirjallisuuden säilyttäminen sekä sen levittäminen tai työväenhenkisessä kokouksessa käyminen merkitsivät valtiopetoksen valmistelemista.

Reetta Riihimäen mukaan 1930-luvulla kiinniotetut naiset olivat yleensä nuoria ja naimattomia, kaksikymmentäluvun "uusia naisia", jotka haastoivat yhteiskunnan valtarakenteet toimimalla muun muassa kielletyissä poliittisissa järjestöissä. Kaikilla ei välttämättä ollut poliittista motiivia ja osa oli tullut tietämättään vedetyksi mukaan maan alle painuneen kommunistisen puolueen toimintaan.

Yhteistä 1930-luvulla tuomituille naisille oli se, että he kuuluivat työväestöön, kuten todetaan Hanna Savolaisen pro gradu -työssä Tuomittu elämään. Poliittiset naisvangit Hämeenlinnan keskus- ja kuritushuoneyhteisössä 1924–1939. Poliittisin perustein Hämeenlinnan keskusvankilaan lähetetyistä naisista peräti 85 % kuului työväestöön.

Suojelulain perusteella vankilaan tai teloituskomppanian eteen 1939 –1944


Talvisodan puhjettua vuonna 1939 toisinajatteleva aines voitiin passittaa turvasäilöön eli vankilaan ilman oikeudenkäyntiä ja jopa ilman perusteluita ns. tasavallan suojelulain nojalla. Laki antoi valtiolle mahdollisuuden myös muunlaisen kansalaisten henkilökohtaista vapautta rajoittavan toiminnan.

Anna-Liisa Saarela oli 18-vuotias, kun kaksi autolastillista Valtiollisen poliisin (Valpo) miehiä tuli pidättämään häntä vuonna 1943 Turussa. Hänet tuomittiin kuuden vuoden vankeusrangaistukseen. Tuomion syyksi kirjattiin rikoksen suosiminen, kun hän kuljetti "rauhanaiheista" postia Helsingistä Turkuun, Saarela kertoo vuonna 2002 tv-haastattelussa ( A-studio: Poliittiset naisvangit) . Myös vanhemmat sekä sisar pidätettiin vuonna 1944 Saarelan mukaan ilman erityistä syytä.

Poliittiset naisvangit lähetettiin Hämeenlinnan keskusvankilaan, jossa kurinpitotoimet vaihtelivat eri aikoina. Vuosien 1939–1944 aikana olot olivat poliittisille vangeille erityisen vaikeat. Tavallisimmat kurinpitotoimet olivat vesi–leipä-leipärangaistukset ja eristysselli. Vankilassa Anna-Liisa Saarela todisti myös vankeihin kohdistunutta silmitöntä raakuutta. Haastattelussa hän kertoo, miten hänen sellitoverinsa pahoinpideltiin niin vakavasti, että tämä toinen jalka katkesi. Kuulusteluissa vangittuja usein kidutettiin hengiltä, mutta lääkärit kirjoittivat kuolintodistukseen syyksi sydänkohtauksen tai itsemurhan.

Kiinniotettujen joukossa oli myös monia kulttuurivaikuttajia muun muassa kirjailijat Hella Wuolijoki ja Elvi Sinervo. Sinervo tuomittiin kolmeksi vuodeksi kuritushuoneeseen valtiopetoksen valmistelusta. Wuolijoki sai elinkautisen kuritushuonerangaistuksen maanpetoksesta.

Tasavallan suojelulaki

Tasavallan suojelulaki on säädetty kaksi kertaa Suomessa suojelutolan perusteeksi. Ensimmäisen kerran se säädettiin niin sanottujen kommunistilakien yhteydessä. Sen nojalla saatettiin tarvittaessa rajoittaa kansalaisten perusoikeuksia. Laki oli voimassa vuoteen 1935 asti. Tasavallan suojelulaki pantiin voimaan uudelleen 6.10. 1939. Sen turvin voitiin rajoittaa kansalaisten henkilökohtaista vapautta, oikeutta valita asuinpaikkansa ja liikkumista maassa. Lain turvin voitiin määrätä turvasäilöön henkilöt, joiden toiminnan katsottiin vahingoittavan maanpuolustusta, sisäistä järjestystä ja turvallisuutta sekä muun muassa heikentävän Suomen suhteita muihin maihin. Laki oli voimassa vuoteen 1947. Sen voimassaolo päättyi Pariisin rauhansopimuksen allekirjoituksen jälkeen.

Etsivän keskuspoliisin poliittisten vankien säilytystalo Fabianinkadulla Helsingissä
Etsivä keskuspoliisin poliittisten vankien turvasäilö Fabianinkadulla Helsingissä v. 1933 Etsivän keskuspoliisin poliittisten vankien säilytystalo Fabianinkadulla Helsingissä Kuva: Museovirasto/kuvakokoelmat Etsivä keskuspoliisi,Yle Elävä arkisto,1933
Naisia Hämeenlinnan vankilan pihalla
Hämeenlinnan naisvankilan piha 1940-luvulla Naisia Hämeenlinnan vankilan pihalla Kuva: Museovirasto/kuvakokoelmat Yle Elävä arkisto,1940,naisia,Hämeenlinna

Kokemuksia poliittisena naisvankina 1930-luvulla

Kaisa Junttila oli vain 21-vuotias vuonna 1930, kun hänet passitettiin ensimmäisen kerran Hämeenlinnan keskusvankilaan. Junttila oli ollut jakamassa Helsingin Sturenkadulla julisteita, joissa kerrottiin maan työttömyystilanteesta, kun Etsivä keskuspoliisi otti hänet kiinni ja vei Fabianinkadulla sijaitsevaan putkaan. Hän joutui myös vastuuseen puolueeseen liittyvästä kirjallisesta materiaalista, jota oli säilytetty hän asunnossaan. Toisen kerran hänet pidätettiin 1939, jolloin hänet tuomittiin viiden vuoden vankeusrangaistukseen maanpetoksen valmistelusta. Kiellettyyn kommunistiseen puolueeseen hän oli liittynyt 1927. Junttilan isä oli ollut aktiivinen työväenaatteen kannattaja.

Radio-ohjelmassa Vaan henkeä kahlita voineet ei. Poliittiset naisvangit - eräs vaihe Suomen historiassa (1983) Junttila muistelee, että poliittiset vankitoverit Hämeenlinnassa olivat suunnilleen hänen ikäisiään, joskin huomattavasti vanhempiakin oli. 1930-luvulla poliittisilla vangeilla oli erityisoikeuksia. Junttila kuvailee, että ulkoilua ei oltu vielä rajoitettu. Sunnuntaisin sellien ovet olivat auki, joten oli helppo käydä toinen toisensa luona. Lisäksi sai käyttää omia vaatteita.


Elli Parkkari kertoo Olli Ihamäen radiohaastattelussa vuonna 1989 (Elli Parkkari muistelee vankilassaoloaikaansa 1938–1944), millaista oli elämä poliittisena naisvankina. Vaikka vangit elivät erityksissä muusta yhteiskunnasta, tieto vankilan ulkopuolisen maailman tapahtumista kulki uusien vankitovereiden ja joidenkin lehtien kautta. Vankilaan sai alkuun tilata esimerkiksi Kauppalehden ja Kuluttaja-lehden. Niistäkin välittyi vankilan muurien sisäpuolelle uutisia yhteiskunnallista tilanteesta, kuten myös uusilta vankitovereilta. Apuna oli myös vankien välinen salainen kirjeenvaihto. Sodan kulkukin oli vangeille selvää, kun omaiset kirjoittivat niistä kirjeissään.

Parkkari kuvailee vankilaolosuhteita, jotka olivat erityisen ankaria jatkosodan alussa. Heiltä vietiin oikeuksia, joihin Suomikin oli sitoutunut. Esimerkiksi lehtiä ei voinut lukea, kirjoittaa tai ulkoilla juurikaan. Muutos parempaan tapahtui jatkosodan loppuvaiheessa, kun liittoutuneet etenivät. Esimerkiksi vangit saivat ylimääräisiä ulkoiluaikoja. Kesällä 1944 turvasäilössä olleet naiset siirrettiin erityisiin parakkeihin, joihin oli tehty heille asuntoja. Parkkarin mukaan olot vankiloissa helpottuivat aina sitä mukaa kun Neuvostoliitto eteni.

Martta Koskinen – viimeinen kuolemaantuomittu naisvanki


Martta Koskinen oli ainoa nainen, joka teloitettiin maanpetoksesta jatkosodan aikana. Koskisesta kirjan (Ompelijatar. Martta Koskisen kuolema ja elämä, 2016) kirjoittanut ja dokumenttielokuvan (Ompelijatar, 2015) tehnyt Ville Suhonen kertoo haastattelussa, että Martta Koskisen poliittinen ura alkoi jo kansalaissodan aikana, kun hänet houkuteltiin punakaartiin. Hänet vangittiin punaisten vastarinnan luhistumisen aikoihin ja tuomittiin viiden vuoden kuritushuonerangaistukseen sekä menettämään kansalaisluottamuksensa 10 vuodeksi vielä tuomion kärsimisen jälkeen. Koskinen kuitenkin armahdettiin tuhansien vankien kanssa 1918.

Vapauduttuaan hän kouluttautui ompelijaksi ja oli aktiivinen työväenyhdistystoiminnassa. Vuonna 1933 hänet ilmiannettiin ja vangittiin kommunistilakien perusteella. Martta sai kahden vuoden tuomion kielletyn materiaalin levittämisestä. Lisäksi hän menetti kansalaisluottamuksensa viideksi vuodeksi.

Vankilassa hän tutustui vuonna 1934 Hertta Kuusiseen, Suomen kommunistipuolueen jäseneen. Vankilan jälkeen Hertta Kuusinen puolestaan tutustutti Koskisen mm. kirjailija Hella Wuolijokeen ja otti hänet mukaan vuonna 1940 perustetun Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seuran toimintaan. Keväällä 1941 Valpo kiristi otettaan vasemmistolaisista, joita lähetettiin turvasäilöön. Sinne vietiin myös Kuusinen.

Martta Koskinen järjesti piilopaikan Kuusisen sulhaselle Suomen kommunistisen puolueen Yrjö Leinolle, ja alkoi toimia tämän viestinviejänä. Mutta hänet ilmiannettiin ja pidätettiin. Koskisen viimeinen taival alkoi joulukuun viides päivä 1942. Hänet tuomittiin maanpetoksesta kuolemanrangaistukseen, eivätkä armonanomukset hyväksytty. Viimeisenä toivona oli vielä presidentti Risto Ryti. Myös presidentti hylkäsi armonanomuksen, sillä Koskisesta oli päätetty tehdä varoittava esimerkki. Martta Koskinen teloitettiin ampumalla syyskuun 28. päivä 1943 Malmin ampumaradalla.

Kansalaisluottamus

Kansalaisluottamus oli laissa tunnettu käsite. Vuoden 1889 rikoslain nojalla rikoksiin syyllistynyt, joka tuomittiin kuritushuone- tai vankeusrangaistuksiin, oli useissa tapauksissa sen lisäksi tuomittava lisärangaistuksena ainiaaksi tai määräajaksi menettämään myös kansalaisluottamuksensa.

Kansalaisluottamuksen menettänyt henkilö ei ollut äänioikeutettu eikä vaalikelpoinen kunnallisissa tai valtiollisissa vaaleissa. Häntä ei voitu nimittää valtion tai kunnan virkaan eikä valita jäseneksi kunnallisiin lautakuntiin tai yhdistyksen hallitukseen. Hän ei myöskään voinut toimia todistajana eikä toisen henkilön asiamiehenä oikeudessa. Lisäksi hän ei saanut toimia kauppiaana eikä harjoittaa eräitä laissa mainittuja elinkeinoja.

Kansalaisluottamuksen menettäminen merkittiin myös kirkonkirjoihin ja siviilirekisteriin, ja se oli merkittävä virkatodistukseen.

Jos alle 18-vuotias syyllistyi rikokseen, josta oli säädetty kansalaisluottamuksen menetys, hänet tuomittiin sen asemesta vain todistajaksi kelpaamattomaksi, enintään kolmeksi vuodeksi.

Kansalaisluottamuksen menettämisseuraamus poistettiin eräiden muiden lisärangaistusten (mm. maan palvelukseen kelpaamattomuuden) ohella Suomen rangaistusjärjestelmästä vuonna 1969, todistajaksi kelpaamattomuus jo vuonna 1953.

Lähde: Wikipedia


Lähteet: Naisia turvasäilössä, toim. Ulla-Maija Peltonen, Helsinki, 1989; Leino, Olle: Martta Koskisen tapaus (Alkuteos Det kommer en bättre dag), Keuruu 1976; Suhonen Ville: Ompelijatar. Martta Koskisen elämä ja kuolema, Juva 2016; Helsingin Sanomat: Punaisiin naisvankeihin kohdistui erityistä naisvihaa, 6.10. 2011, Valkoiset teloittivat yli 200 punaista naista Hennalan vankileirillä,1.4. 2016; Yle uutiset: Hennalan vankileirillä tapettiin mielivaltaisesti yli 200 naista,1.4. 2016, Suomessa ei kaihdettu lasten teloituksia sisällissodan aikana 12.3. 2014; Suomen Kuvalehti: "Susinartut": Naiset punakaartissa 1918, 28.10. 2011; Hanna Savolainen, Tuomittu elämään. Poliittiset naisvangit Hämeenlinnan kuritushuone- ja keskusvankilayhteisössä 1924 – 1939. Jyväskylän yliopisto, Suomen historia. 2000; Marjo Liukkonen: Hennalan naismurhat 1918, Ennen ja nyt, 15.4. 2016

Kommentit
  • Lennart Meren filmiaarre Vesilinnun kansa tutustutti meidät uralilaisiin sukulaisiimme

    Lennart Meren dokumenttielokuva vuodelta 1970

    Lennart Meren kansatieteellinen dokumenttielokuva Vesilinnun kansa esitteli uralilaisten kansojen elämää ja perinteitä vuonna 1970. Elämä kaukana Itämereltä oli eksoottista, mutta Meren tarkka katse löysi sieltä paljon tuttua. Harvinaislaatuista materiaalia sisältävä elokuva esitettiin Suomessa kaksiosaisena tv-dokumenttina vuonna 1974.

  • Hayaayahayayaa! Sielun Veljet oli rock-energiaa kaikille aisteille

    Koosteessa musiikkivideoita, haastatteluita ja konsertteja.

    Elävän arkiston koosteeseen on kerätty Sielun Veljien musiikkivideoita, live-esiintymisiä sekä haastatteluita vuosien varrelta. Bändi ei tyytynyt vain tyydyttämään kuulijoita, Sielun Veljien taide palveli kaikkia kokijan aisteja – hikirauhasia unohtamatta.

  • Matkustajakone Kalevan tuhosta 1940 vaiettiin vuosikymmeniksi

    Tv-ohjelma matkustajakone Kalevan tapauksesta vuodelta 1991.

    Kesäkuun 14. päivänä vuonna 1940 Tallinnan edustalla alas ammutun Aero-lentoyhtiön Kalevan tapauksesta vaiettiin vuosikymmeniksi, kunnes 1980-luvun lopulla asiasta saatiin uutta tietoa. Vuonna 1991 esitetty tv-ohjelma Viimeinen lento Tallinnasta valottaa traagista välirauhan aikana tapahtunutta välikohtausta. Ohjelman on tehnyt Kalevan kapteenin Bo von Willebrandin poika Carl Gustaf Bosson von Willebrand.

  • Tohveli paljasti virolaisloikkari Treialin pakoyrityksen Helsingistä 1950

    Treialin tapausta seurattiin tarkasti meillä ja muualla

    Neuvostoliitosta Suomeen loikannut virolainen kapteeni Herman Treial nousi kansainvälisiin uutisotsikoihin syksyllä 1950, jolloin hänen suomalaisten avustama pakoyrityksensä Helsingistä epäonnistui. Tom Östlingin vuonna 2011 ohjaamassa dokumentissa Loikkari käydään tapaus läpi paossa avustaneen sairaanhoitajan ja tutkijan kanssa sekä nähdään otteita vuonna 1962 tehdystä elokuvasta Vaarallista vapautta.

Uusimmat sisällöt - Elävä arkisto

  • Lennart Meren filmiaarre Vesilinnun kansa tutustutti meidät uralilaisiin sukulaisiimme

    Lennart Meren dokumenttielokuva vuodelta 1970

    Lennart Meren kansatieteellinen dokumenttielokuva Vesilinnun kansa esitteli uralilaisten kansojen elämää ja perinteitä vuonna 1970. Elämä kaukana Itämereltä oli eksoottista, mutta Meren tarkka katse löysi sieltä paljon tuttua. Harvinaislaatuista materiaalia sisältävä elokuva esitettiin Suomessa kaksiosaisena tv-dokumenttina vuonna 1974.

  • Sielun Veljet oli rock-energiaa kaikille aisteille

    Koosteessa musiikkivideoita, haastatteluita ja konsertteja.

    Elävän arkiston koosteeseen on kerätty Sielun Veljien musiikkivideoita, live-esiintymisiä sekä haastatteluita vuosien varrelta. Bändi ei tyytynyt vain tyydyttämään kuulijoita, Sielun Veljien taide palveli kaikkia kokijan aisteja – hikirauhasia unohtamatta.

  • Matkustajakone Kalevan tuhosta 1940 vaiettiin vuosikymmeniksi

    Tv-ohjelma matkustajakone Kalevan tapauksesta vuodelta 1991.

    Kesäkuun 14. päivänä vuonna 1940 Tallinnan edustalla alas ammutun Aero-lentoyhtiön Kalevan tapauksesta vaiettiin vuosikymmeniksi, kunnes 1980-luvun lopulla asiasta saatiin uutta tietoa. Vuonna 1991 esitetty tv-ohjelma Viimeinen lento Tallinnasta valottaa traagista välirauhan aikana tapahtunutta välikohtausta. Ohjelman on tehnyt Kalevan kapteenin Bo von Willebrandin poika Carl Gustaf Bosson von Willebrand.

  • Tohveli paljasti virolaisloikkari Treialin pakoyrityksen Helsingistä 1950

    Treialin tapausta seurattiin tarkasti meillä ja muualla

    Neuvostoliitosta Suomeen loikannut virolainen kapteeni Herman Treial nousi kansainvälisiin uutisotsikoihin syksyllä 1950, jolloin hänen suomalaisten avustama pakoyrityksensä Helsingistä epäonnistui. Tom Östlingin vuonna 2011 ohjaamassa dokumentissa Loikkari käydään tapaus läpi paossa avustaneen sairaanhoitajan ja tutkijan kanssa sekä nähdään otteita vuonna 1962 tehdystä elokuvasta Vaarallista vapautta.

  • Lataa aidot pieruäänet vapaaseen käyttöön!

    Ylen äänitehosteita Freesound-palvelussa

    Prööööööt! Pufff! Millä kaikin tavoin pieru voikaan kajahtaa, tussahtaa ja plörähtää. Kuuntele ja lataa pieruja äänitehosteina vapaaseen käyttöön. Yle julkaisee äänitehostekokoelman aarteitaan kaikkien käyttöön Freesound-palvelussa. Tuoreimpana lisäyksenä ovat paljon toivotut pierut. Pääset kuuntelemaan ja lataamaan pierujen muikean kavalkadin tästä linkistä! .

  • Onko nainen parempi johtaja kuin mies, Merja Ylä-Anttila?

    10 kirjaa vallasta -sarjan aiheena Katariina Suuri ja valta.

    10 kirjaa vallasta -sarjan (2012) kymmenennessä osassa aiheena oli Laila Hirvisaaren Minä, Katariina. Kirjassa 1700-luvun esifeministi hallitsee Venäjää. Onko nainen parempi johtaja kuin mies, pohtivat MTV3:n tuolloinen päätoimittaja Merja Ylä-Anttila, toimittaja Timo Harakka ja sarjan vakiovieras tietokirjailija Anna Kortelainen.

  • Ruusunen ja muita klassikkosatuja Areenassa – tarinoissa mittelevät valon ja pimeyden voimat

    Fiat lux, tulkoon valkeus! Ruususen ja Grimmin satujen taika

    "Fiat lux – tulkoon valkeus!" hyvän haltijan kasvot valaisivat koko tv-ruudun. Vuonna 1982 esitetty televisioteatterin Prinsessa Ruusunen on jättänyt muistiin hehkuvan jäljen. Vielä nytkin silmä sivuuttaa aikansa tv-tekniikan ja näkee taian. Klassikkosaduissa pimeys ja valo, hyvä ja paha hakevat rajojaan voimallisesti. Areenaan kootuissa toivotuissa saduissa nähdään Ruusunen mm. Susanna Haaviston ja Karvakuonon hahmossa, piirrettynä sekä Sinikka Sokan vivahteikkaasti kertomana. Sokan tarinoimina eläväksi tulevat myös monet muut Grimmin sadut.

  • Pieni pyhiinvaellus on kertomus häpeästä ja kunniasta, uskosta ja armosta

    Elokuva salaisuuksien verkosta, johon yhteisö pakottaa

    Syntymä ja kuolema, häpeä ja kunnia kietoutuvat yhteen koskettavaksi tarinaksi Heikki Kujanpään vuonna 2000 ohjaamassa elokuvassa Pieni pyhiinvaellus. Nuori Ritva saa aviottoman lapsen, jonka hän luovuttaa hädissään pois. Kohtalo puuttuu kuitenkin peliin elämän ja kuoleman porteilla.

  • Suuri kaniinisuunnitelma – eli miten Venezuelan vallankumous muuttui ensin farssiksi, sitten tragediaksi

    Venezuelan bolivariaanien vallankumous on tuhonnut maan.

    Venezuela on ristiriitaisuuksien maa. Presidentti Hugo Chavez loi maahan köyhyyden kultin, jossa oli rumaa oli olla rikas. Samalla Chavezin lähipiiri varasti suunnattomat määrät valtion öljytuloja itselleen. Nyt maata on johtanut jo viisi vuotta Nicolas Maduro, entinen bussinkuljettaja. Terveydenhuolto on romahtanut, ihmiset näkevät nälkää, öljyntuotanto hiipuu. Presidentti on tarjonnut ratkaisuksi muun muassa kaniinien kasvatusta.

  • Lauluja keväästä – onko oma suosikkisi joukossa?

    Vuodenajoista toiveikkain on ikuisuusaihe myös musiikissa.

    Vuodenajoista toiveikkain on myös kotimaisen musiikin ikuisuusaihe. Elävän arkiston koosteeseen on koottu ikonisia kappaleita sekä mieltä ylentäviä rallatuksia kevään kunniaksi ja pimeämpien aikojen varalle. Kerro oma kevätkappale-ehdotuksesi!

  • Suomalainen lapsenlikka tapasi 1960-luvun popjulkkikset

    Au pair Hilkka Ikonen raportoi svengaavasta Lontoosta.

    Hilkka Ikonen (os. Kantelinen) työskenteli au pairina 1960-luvun "svengaavassa Lontoossa". Lastenhoidon ohessa hän toimi mm. Iskelmä-lehden ja Yleisradion pop-kirjeenvaihtajana haastatellen monia aikakauden tähtiä kuten The Beatlesia, Rolling Stonesia, Manfred Mannia ja Cliff Richardia. Radiohaastatteluja vuosilta 1964–1965 on säilynyt alun kolmattakymmentä.

  • YYA-sopimus oli Suomelle välttämättömyys, josta tuli hyve

    YYA-sopimus oli ystävyyttä, yhteistoimintaa ja avunantoa

    Suomen ja Neuvostoliiton välinen YYA-sopimus ystävyydestä, yhteistoiminnasta ja avunannosta syntyi aikana, jolloin pienen maan oli tarkoituksenmukaista tehdä liitto suuren naapurinsa kanssa rauhanomaisten olojen takaamiseksi. Sopimus hyödytti Suomea myös taloudellisesti ja se lisäsi vähintäänkin välillisesti suomalaisten tietämystä itänaapurista. Mutta aikaa myöten siitä tuli ulko- ja sisäpoliittinen rasite, kun välttämättömyydestä tehtiin hyve.

  • Pääsiäisruokia à la Patakakkonen ja Makupalat

    Suosikkiohjelmissa on nähty monenlaisia pääsiäismenuita.

    Suosituissa ruoka-ohjelmissa on nähty monenlaisia pääsiäiskokkailuja. Perinteisen lampaan ja pashan lisäksi on tuunattu marenkijoutsenia Vanamon ja Kolmosen opeilla, tutustuttu ortodoksikarjalaisten paastonajan ruokiin ja valmistettu pippurista porohöystöä Makupalojen opein.