Tapailin äskettäin kivaa miestä. Hänessä oli kaikki mitä osasin toivoa. Meillä oli mukavaa yhdessä, olimme kiinnostuneita samoista asioista, arvomaailmamme sopivat hyvin yhteen, samoin vartalomme.
Silti jotakin puuttui. En tänä päivänä osaa sanoa mitä se oli. Hänessä ei ollut mitään vikaa.
Aloin tuntea huonoa omaatuntoa siitä etteivät ajatukseni täyttyneet hänestä enkä kaivannut häntä niin kuin ihastuneena pitäisi toista kaivata.
Kun lopulta - ja onneksi aika nopeasti - ymmärsimme tunnustaa tosiasiat ja aidosti toivoa toisillemme kaikkea hyvää jatkossa, tunsin suurta helpotusta.
Olen ollut samantyyppisessä tilanteessa jo monta kertaa elämäni aikana, enkä puhu nyt pelkästään parisuhteista. Nykyään uskallan ja osaan onneksi tunnistaa ja tunnustaa ne hetket, jolloin jokin elämässä on ihan kivaa, mutta ei sellaista, joka tuottaisi syvää tyydytystä. Silloin oikea ratkaisu on useimmiten luopuminen.
Elämää ei kannata tuhlata ihan kivaan kompromissiin.
Olipa sitten kyse parisuhteesta, työstä, ystävyydestä, harrastuksesta, paikkakunnasta, mistä tahansa, elämää ei kannata tuhlata ihan kivaan kompromissiin. Jos ihan kivassa yrittää pysyä, huomaa hyvin nopeasti, että tilanne muuttuu kestämättömäksi. Se on kuin hienoimmat merkkikengät: kalliit ja kauniit, mutta jos ne ovat jostain kohtaa vähän sopimattomat, niillä käveleminen on tuskaa, eikä niitä tee mieli käyttää.
Luopuminen ei ole helppoa, vaikka lopputulos olisikin helpotus. Mitä pidempään on elänyt kompromississa, sitä tottuneempi siihen on. Muutos voi pelottaa. Entä jos en onnistukaan? Entä jos tämä on sittenkin parasta mitä voin saada tai saavuttaa? Olenko itsekäs jos haluan enemmän? Uskallanko päästää irti vanhasta, ihan kivasta, mutta vähän väärällä tavalla hiertävästä?
Vastuulliseen aikuisuuteen kuuluu kyky tehdä kompromisseja. Aina ei voi saada kaikkea mitä haluaa. On osattava neuvotella ja mennä puolitiehen vastaan, jotta pystyy elämään toisten kanssa.
Jos elämässä alkaa olla paljon sellaista, joka tuntuu enemmän taakalta kuin voimavaralta, voisi olla hyvä miettiä, miten tilanteen voisi muuttaa.
Mutta pystyäkseen elämään itsensä kanssa, on muistettava, että kompromisseja ei pidä tehdä oman hyvinvoinnin kustannuksella. Jos elämässä alkaa olla paljon sellaista, joka tuntuu enemmän taakalta kuin voimavaralta, voisi olla hyvä miettiä, miten tilanteen voisi muuttaa.
Muutos voi tuoda mukanaan myös syvää surua ja haikeutta. Sekin kannattaa elää. Se johtaa lopulta parempaan kuin sen näennäisesti harmittoman ihan kivan sietäminen.
Kun nielee liian kauan sitä ihan kivaa, alkaa turtua. On riski että alkaa todella laiminlyödä omaa hyvinvointiaan. Huonosti voiva ihminen ei voi olla hyvä toisillekaan. Sitten ei ole enää kenelläkään kivaa.
Ystäväni neuvoi minua laittamaan happinaamarin ensin itselleni.
Kun olin itse aikanaan ison muutokseni kynnyksellä, ystäväni neuvoi minua laittamaan happinaamarin ensin itselleni. Vain sillä tavalla pystyisin olemaan hyvä myös toisille. Sen oppiminen oli vaikeaa ja se kesti aika kauan, mutta se on edelleen yksi tärkeimmistä opeista mitä olen elämässäni saanut.
Sen jälkeen olen saanut tuntea myös sen, mikä ero on ihan kivalla ja jollain sellaisella, mikä täyttää kaikki aistit ja ajatukset. Parisuhteissa se tarkoittaa liekkiä johon haluaa syöksyä, kävi miten kävi. Työssä se tarkoittaa sitä että tuntee tekevänsä juuri sitä mitä varten tässä maailmassa on. Ja niin edelleen.
Kun sellaista saa maistaa, ymmärtää, että ihan kiva ei ole sitä minkä vuoksi eletään. Elämä on paljon paljon enemmän. Osittain kohtalonomaisen päivänselvää, osittain selittämätöntä, ihanaa ja kauheaa, hykerryttävää ja pelottavaa. Mutta ei ikinä vain ihan kivaa.
Radio Suomen juontaja Maria Jyrkäs aloitti oman vaakakapinansa lähes seitsemän vuotta sitten. Hyvää oloa etsiessä muuttui lopulta lähes koko elämä. Painon suhteen Maria on todella kapinallinen, sillä hän ei ole omistanut vaakaa enää kolmeen vuoteen. Kolumneissaan Maria käy läpi omaa onnistunutta elämänmuutostaan.
