Jouni Tossavainen: Nykyaikainen kilpaurheilu ei edistä ihmisen terveyttä

Porukat lenkkeilevät kuola valuen, kuonot kurtussa ja aivot narikassa. Millä tahansa lenkillä hymyilevä vastaantulija on poikkeus, ystävällinen tervehdys ihme. Tiukka ruumis on aina kauniimpi näky kuin lukeva ihminen. Kirjailija ja runoilija Jouni Tossavainen kirjoitti KulttuuriCocktailille esseen liikunnasta – ja liikkumattomuudesta.

Mikä sen hauskempaa kuin reippailu raittiissa ulkoilmassa. Mikä sen riemukkaampaa kuin polkea mutkaista tietä näkymättömiin tai kiivetä tunturin kuvetta huikeaa laskua varroten. Kaikessa rauhassa henkeni ja ruumiini pelaavat samaan maaliin, kunnes joku yrittää ohi. Siinä hetkessä alan kilpailla, äkkiä olen yhtä tosissani kuin kiekkoäijä kaukalolla. Näin hyvin huippu-urheilun henki on sisäistynyt ruumiiseeni, vaikka en ole käyttänyt kelloa enkä mitannut lenkkejäni sen jälkeen, kun lopetin kilpailemisen.

Eikä nuoremmilla ole helpompaa: "Pumppia, jalkapäivää ja tapaamisia personal trainerin kanssa." Näin nuorten toimituksen jäsen Sofia Kontro aloittaa kolumninsa, joka päättyy toiveeseen: "Olisi mielenkiintoista nähdä, mihin ikäluokkani kykenisi, jos se suuntautuisi pakaralihaksen sijasta kehittämään samalla intohimolla ajatteluaan." (SS 10.3.2017)

Hengen palattua ruumiiseen tiivistin kokemukseni kolmeen aforismiin:

Jos alat kilpailla, olet ylikunnossa.

Jos kilpailet itsesi kanssa, et tunne itseäsi, vaan mittaat yli-ihmisen sisuasi.

Jos urheilun tarkoitus on terve elämä, ihminen ei pysy kunnossa kilpailemalla. Sillä kellon kanssa tappelija on niin sisukas yrittäjä, että haluat tappaa toisen elukan.

Väitän siis, että nykyaikainen kilpaurheilu ei edistä ihmisen terveyttä, vaan tuhoaa mahdollisuuden tuntea itsensä ajattelevaksi eläimeksi, ihmiseksi.

Entiseltä huippu-urheilijalta ja urheilujohtajalta Urho Kekkoselta oli paljon sanottu, kun hän kyseenalaisti koko urheilujärjestelmän sisäsiittoiseksi, itse itseään ruokkivaksi penkkiurheilijoiden huiputukseksi, mikä tulikin tullut todistetuksi kansainvälisen urheilukorruption paljastuttua 2000-luvulla.

Kekkosen ajoista mikään ei ole muuttunut kotikentällä. Olympiakomitean ja opetus- ja kulttuuriministeriön Kaveria ei jätetä -suhde voi hyvin. Urheiluasioista päättää edelleen kapea ja staattinen valtaeliitti, kuten selviää Kati Lehtosen tuoreesta tutkimuksesta Päällekkäisjäsenyydet liikunnan ja urheilun organisaatioverkostossa (2016).

Ruotsalaisen juoksijan Markus Torgebyn kirjaa Juoksijan sydän (2016) voi suositella sille, joka haluaa ajatella muulla kuin pakaralihaksellaan.

Kekkonen sanoi Jyväskylässä 1971:

"Kun tarkoitukseni on puhua urheilusta, voin edellisen jatkoksi sanoa, että urheilu alkaa meillä olla ainoa elämän ala, johon nykyaikainen yhteiskunnallinen kehitys ja uudistus eivät ole päässeet syvemmälti vaikuttamaan. Urheilu on meillä aina tähän päivään saakka säilyttänyt asemansa autonomisena, eristyneenä, vaikutuksia torjuvana, konservatiivisena instituutiona, rudimenttina, jäänteenä, johon sopivat Vänrikki Stoolin sanat: 'Näin kertoi Stool sinusta, urhokas, sa kunniamme kulta-aikain jäänne'."

Historioitsija Erkki Vettenniemi epäilee Kekkosen puheen taustalta löytyvän liikuntasosiologi Kalevi Heinilän, joka vielä vireänä 90-vuotiaana laati Kanavaan (4/2016) urheilukriittisen artikkelin Huippu-urheilu, kansakunnan pyhä lehmä. Kekkosen, Heinilän ja varmaan myös Vettenniemen linjoilla on ruotsalainen juoksija Markus Torgeby, jonka kirjaa Juoksijan sydän (2016) voi suositella sille, joka haluaa ajatella muulla kuin pakaralihaksellaan. Torgebyn mukaan:

"Monille juoksemisesta tulee helposti kuluttamista, jotain mikä pitää kirjata ja ylittää. Yksi suoritus elämässä, joka muutenkin on jo sitä. Minusta se on väärää ajattelua. Liikkumisen vapaus katoaa, jos se latistetaan joksikin vertailtavaksi. Siitä tulee byrokratiaa, yhdellä polulla kulkemista... Juokseminen on vapaan ihmisen liikettä. Ei siinä tarvita mitään hallintoa tai härveleitä, pitää vain vetää kengät jalkaan ja lähteä liikkeelle. Löytää. Antaa veren kiertää. Kaikki kirkastuu silloin."

Kymmenottelun ensimmäinen laji 100 metrin juoksu alkaa tv-kamerasta, ja siihen se urheilu myös päätyy esikoiskirjailija Jussi Seppäsen novellikokoelmassa Kymmenottelu (2015). Ilman tv-kameraa huippu-urheilut olisivat vain urheilua, sillä novellin mukaan "suuret kilpailut eivät tapahdu millään paikkakunnalla vaan televisiossa”.

Niin myös todellisuudessa mediatalot kilpailevat suurten kilpailujen jatkuvasti kallistuvista lähetysoikeuksista, ja katsojakadon pelossa urheilutoimittajan työhön ei lopulta näytä kuuluvan muuta kuin huippu-urheilun markkinoiminen. Toimitus ja toimittaja saattaisi ajatella muuta kuin katsojan kukkaroa mainostajasta riippumattomalla kanavalla, mutta tuotesijoittelua ei pääse pakoon sielläkään.

Mainoseuroista riippumattoman Yleisradion arvojenkin mukaan "Yle Urheilun tavoitteena on käsitellä myös arkoja aiheita". Missä ja milloin "arkoja aiheita" on käsitelty? Vastauksessaan silloinen Ylen standardeista ja etiikasta vastaava päällikkö ei pitänyt kysymystäni kovin oikeudenmukaisena, sillä "Yle Urheilu on määrätietoisesti kehittänyt Ylen arvopohjalle sopivaa monipuolista tarjontaa".

Hyvä näin, Riitta Pihlajamäki sentään vastasi (helmikuusta 2017 asti samasta tehtävästä on vastannut Timo Huovinen Pihlajamäen siirryttyä A-studion päälliköksi). Silti en saanut selville, missä ohjelmassa arvoja on koeteltu. Toisaalta monen peliriippuvaisen mielestä Yle kokeili jo turhan takia "arkojen aiheiden" rajoja lähettäessään juuri ennen Lahden 2017 MM-hiihtoja Mot-muisteluohjelman, jossa Paavo M. Petäjä sai pestä kätensä Lahden 2001 -dopingjupakasta. Toisille arkaa oli siis väärin valittu lähetysaika, ja minun mielestä aiheetonta se, että johtaja sai jälleen jälkiviisastella varsinaisten työntekijöiden, hiihtäjien kustannuksella.

Jos toimituksissa on eettisistä arvoista huolimatta vaikea vaihtaa raidetta, eivät siihen ole valmiita huippu-urheilulla doupatut seura-aktiivitkaan, vaikka markkinavetoista tulosurheilua puolustavat argumentit yksi kerrallaan ovat menettäneet sisältönsä ja sitä myötä merkityksensä kansalaisen liikuttajina.

Jos haluttaisiin, että liikunta palaa ihmisen palvelukseen, huippu-urheilu on erotettava valtiosta omaksi dopingvapaaksi eläintarhaksi. Kaikki valtion urheiluvarat on keskitettävä kansalaisen liikuttamiseen ja tulosurheilu siirrettävä itse itseään kustantavaksi taisteluksi maksullisilla kanavilla.

Jatkossa urheilija saa siis doupata vapaasti, ja se joka haluaa seurata tätä tulossotaa, kustantaa nautintonsa itse eikä yhteisillä verovaroilla.

Mutta pelkästään huippu-urheiluun erikoistuneelle Suomen Olympiakomitealle keskitetään parhaillaan lisää varoja ja vastuuta myös lasten, aikuisten ja erityisryhmien liikunnasta. Kun todellinen ongelma voisi olla, että neljäsosa kansasta ei viikon aikana saa hikeä pintaan edes 10 minuutin pätkää, lisääkö liikettä olympiakomitean tuore puheenjohtaja Tapani Ritakallio, joka pitää huippu-urheilua ja kuntoliikuntaa yhtä tärkeinä asioina?

Vai lyökö hyväntahtoista toivetta korvalle se, että Ritakallion mukaan menestystä pitää tulla seuraavista kesäolympialaisista enemmän kuin yhden mitalin verran "automaattisesti" (HS 7.3.2017)?

Samaa voi kysyä vasta valitulta olympiakomitean toimitusjohtajalta ja toivoa, että diplomi-insinööri Mikko Salonen kääntää rahahanaa kansalaisen eikä Valtakunnallisen liikunta- ja urheiluorganisaation Valon tasaisen ruskettuneen sisäpiirin suuntaan.

Niin minäkin kilpailen ohittajani kanssa, ja juuri tämä liika yrittäminen vammauttaa enemmän kuin parantaa.

Olympialaisista puheen olleen, eivät edes olympiakisat kotimaassa pistä nuoria liikkumaan yhtään enemmän. Tämä selvisi Vancouverin 2010 talviolympialaisten jälkeen tehdyssä tutkimuksessa.

Monen nuoren Sofia Kontron aivoja tarvitaan, ennen kuin liikunta palaa suorittamisen sijasta elämän palvelukseen. Huippu-urheilusta mallinsa saanut suorituskuntoilu on jo johtanut siihen, että jopa puolet liikunnan harrastajista treenaa liian lujaa.
Kuntoliikunta tukehtuu, kun ammattivalmentaja Matti Heikkilän mukaan "suurella osalla suomalaisista tuntuu olevan täysin hukassa, mikä on se liikkumisen tapa ja määrä, joka edistää terveyttä" (HS 22.3.2017).

Niin minäkin kilpailen ohittajani kanssa, ja juuri tämä liika yrittäminen vammauttaa enemmän kuin parantaa.

Ja kun kunto, nautinto ja virkistys eivät riitä on tuotettu tämä uusin stiiknafuuli: liikkumattomuus.

Liikkumattomuus on nyt kansakunnan syöpä, josta on syytä onnitella liikuntakulttuurin toimijoita. Käytettiinpä mitä tahansa käsitettä, silti homma toimii ja horisontti kokonaisuuden suhteen pysyy yhtä sumeana.

Porukat lenkkeilevät kuola valuen, kuonot kurtussa ja aivot narikassa. Millä tahansa lenkillä hymyilevä vastaantulija on poikkeus, ystävällinen tervehdys ihme.

Järjestöt järjestävät, kunnat kustantavat ja ministeriö sovittaa yhteen sekä kehittää sovittamisesta ilouutisia. Koulu kouluttaa armeijakelpoisia, siveellisiä naisia ja miehiä, ja urheilujärjestöissä pärjää yhtä hyvin ellei paremmin samaan sotilaalliseen urheuteen tähtäämällä.

Yksittäisen ruumiin ominaisuuksilla ei ole lopulta merkitystä, sillä olipa lihava miten hyvä, ahkera ja rakas pullukka hyvänsä, hän on silti syyllinen sillä perusteella, että on läski.

Näin urheilun hyvä kertomus saadaan jatkumaan tällä kertaa. Ruumis on jälleen valtion ilmaus. Valtion tehtävä on pitää ruumis liikuttavan puhtaana ja huolehtia siitä, että kansalainen kehittyy toivottuun suuntaan fyysisesti ja moraalisesti. Biologinen näkemys on tärkeämpi kuin yksilö kokonaisuutensa. Tiukka ruumis on aina kauniimpi näky kuin lukeva ihminen.

Toisaalta yksittäisen ruumiin ominaisuuksilla ei ole lopulta merkitystä, sillä olipa lihava miten hyvä, ahkera ja rakas pullukka hyvänsä, hän on silti syyllinen sillä perusteella, että on läski. Sillä eikö ole niin, että jokainen voi olla vähän laihempi jostain kohti.

Kun Anne Soini esittää väitöskirjassaan Always on the move? (2015), että alle kolmivuotiaiden liikkuminen on liian matalatehoista, lapsikaan ei saisi istua ja kävelemään pitäisi oppia riittävän kovalla temmolla.

Kun leikit hiki päässä, hauta tulee vastaan hitaammin, senhän tietää lapsikin.

Liikuttavan eläimellisiä urheilu-uskomuksia ei muuta miksikään professori Mikael Fogelholmin ihmettely: ”Kaikkien kansainvälisten vertailujen mukaan suomalaisten lasten liikunnan harrastus on erittäin suurta. Ihmettelen vain kuinka suurta sen pitäisi olla, ettei siitä oltaisi huolestuneita.”

Siitä huolimatta, että Fogelholmin 12 maan ISCOLE-tutkimuksen (2015) mukaan kaikkein eniten liikkuivat suomalaiset ja kenialaislapset, ylireagointi etenee vauvasta vaariin. Aina paremmat mittarit tuottavat jatkuvasti uutta tutkittavaa, toisia raja-arvoja lääkäreille ja kolmansia lääkkeitä, jotka ovat yhä kalliimpia.

Rakas pullukka, ota vielä tämä pilleri ristiksesi, niin sitten minä olen yhtä henkesi kanssa tuijottaessamme ruutu-urheilua. Liikkumaton liikuttuja on penkkiurheilija.

Kun liian vähän liikkumisen yhteiskunnallisia kustannuksia on laskettu riittävän edustavasti, miten on mitattu terveyshysterian murhaavia tuloksia? Tuskin mitenkään verrattuna jonkin uuden stiiknafuulin kehittämiseen.

Entä liikuntakasvatuksen tulokset, kun nuoret liikkuvat entistä vähemmän eikä huippu-urheilun kuluttaminenkaan kiinnosta entisten penkkiniilojen malliin (LIITU-tutkimus 2015)? Siitä huolimatta, että tutkimuskonteksteista koululiikuntaa on tutkittu eniten, edelleen urheilutunnista tehokasta toimintaa on vain puoli tuntia, koska oppilaiden aika menee välimatkojen kulkemiseen ja vaatteiden vaihtamiseen.

Jos tätä epäkohtaa ei ole saatu korjattua, mitä apua on uusista suosituksista, yhteenvedoista tai laista.

Jouni Tossavainen
Kirjoittaja on runoilija ja kirjailija, joka on julkaissut mm. Savonia-kirjallisuuspalkinnolla palkitun teoksen Hannes Kolehmainen – New Yorkin Lentävä suomalainen (2014).