Pietari Kylmälä
Yle
Mitä yhteistä on Aleksis Kivellä ja jälkiteollisella pätkätyöläisellä? Ennen kaikkea työpaikkaryyppääminen. Suomalaisten ryyppyreissujen väheneminen liittyy työkulttuurin muutoksiin, mutta onneksi jälkiteollinen työkulttuuri on palauttanut työpaikkapöhnän arvon.
Ryyppyreissut ovat olleet yksi parhaista suomalaisista sosiaalisen käyttäytymisen muodoista, tämä on yleistä tietoa. Palkkatyöyhteiskunta kuitenkin vieroksuu humalassa tapahtuvaa luovaa yhdessä olemista ja tämän takia innovointi kärsii. Nokia romahti siksi, että riehakas yhdessä oleminen ja luovat krapulat korvattiin illanvietoilla, seminaareilla ja kehittämispäivillä. Vapaata ryyppyaikaa on nykyään aika vaikea keksiä, kun töissä ja itseään kehittämässä pitää olla pääsääntöisesti selvinpäin.
Vaikka palkkatyöyhteiskunnassa voi olla vaikea raivata tilaa kunnon ryyppyretkille, suomalainen kirjallisuushistoria toimii tapauskertomuksena niin suomalaisesta alkoholismista kuin työn muutoksistakin.
Kuuntele Podcast
Suomen kirjahistorian armoitetuin olutkirjailija Aleksis Kivi rakensi näytelmäänsä Olviretki Schleusingenissä tiheän alkoholinhuurun, jota myöhempien työpaikkaryyppäämisen kuvaajien on vaikea ylittää.
Olviretken päähenkilöt ovat jatkuvassa kännissä. Saksalainen sotaretki on Kiven näytelmässä kroonisesti pysähdyksissä lähinnä sekavan oluen kittaamisen takia.
Sota on sotilaiden työ, olut taas edustaa Olviretkessä vapaa-aikaa raadannan keskellä. Soturi saa vartiovuorolla juoda kaksi tuoppia hyvällä omallatunnolla, mutta kolmannesta on raportoitava kersantille ja neljännestä kapteenille. Oluen kulutus ja kapakassa istuskelu on siis kiitettävästi kirjoitettu sisään sotilaiden työnkuvaan.
F. E. Sillanpään romaani Hurskas kurjuus antaa hyvän kuvan siitä, minkälaista ryyppäämistä Suomessa harrastettiin silloin, kun laajamittainen palkkatyö oli vasta kehittymässä. Hurskaan kurjuuden päähenkilö Juha Toivola on torppari, jonka viinanjuonti edellyttää rahatöiden saamista.
Juha alkaa kärrätä paperia kaupunkiin, minkä talon päivätöiltä ja oman torppansa viljelyltä ehtii. Kun Juha tulee takaisin, rahdin kuljettamisesta saadut rahat ja kaupungista ostettu viinapullo alkavat kuumotella taskussa pahasti. Juha ratkeaa ryyppäämään jo kotimatkalla, ja käy jakelemassa kylän miehille osuutensa kaupunkituliaisista.
Juha Toivola siis harrastaa eräänlaista varhaista viinarallia Hämeenkyrön ja Tampereen välillä. Juhan omatoimisessa yrittämisessä ryyppääminen, vapaa-aika ja kaupankäynti sekoittuvat toisiinsa tosi modernilla tavalla. Tähän yksinkertaiseen ryyppyreissuun on koodattu suomalaisen työelämän modernisaation ja itsensätyöllistämisen siemen.
Satu Apo on tutkimuksessaan Viinan voima kuvannut Toivolan Juhan kaltaisten maattomien ryyppäämistä vähitellen teollistuvassa Suomessa: "Rahatöillä elävät maattomat työmiehet käyttivät viinaa tavalla, joka muistuttaa teollisuuden alkuvaiheen palkkatyöläisten kapakkajuomista."
Juha hakeutuu heti kylään päästessään muiden isäntien luo. Vaikka hän on kännissä jo kotimatkalla, hän on pyrkinyt erottamaan ryyppäämisen varsinaisesta työajasta.
Sitten tuli pomo / sekä näki mitä jätkä teki. / Sanoi: Se on lopputili /
Suomalaisen yhteiskunnan modernisaatio liikahti kitkaisesti eteenpäin. Torpparit ja heidän ryyppytapansa jäivät vähitellen historiaan, ja aivan toisenlainen juopottelu alkoi näkyä myös kaunokirjallisuudessa.
Hannu Salaman Juhannustanssit on eräs klassisimmista juopottelukuvauksistamme, mutta se keskittyy lähinnä vapaa-ajan juopotteluun. Palkkatyöyhteiskunnassa ennen kaikkea työn ulkopuolelle jäävä aika varataan alkoholille.
Vaikka työpaikkaryyppääminen on periaatteessa kielletty palkkatyöyhteiskunnassa, monenlaisia poikkeuksia toki löytyy. Ei tarvitse ajatella kuin Yleisradion rivitoimittajaa 70-luvulla tai mainosnikkaria 80-luvulta vielä 2000-luvun alkupuolelle. Ilmeisesti YYA-Suomen politiikan seuraaminen ja kasinotalouden markkinointi tarvitsevat samankaltaista päihteistä luovuutta.
Eppu Normaalin kappaleessa kuvataan hyvin millaiseen työelämän katkokseen työpaikkajuopottelu voi johtaa, kun kyseessä on tavallinen duunari: Esko veti ison Geen, a-haa, Esko veti ison Geen / A-haa, Esko veti ison Geen esille kassista. // Sitten tuli pomo / Sekä näki mitä jätkä teki. / Sanoi: Se on lopputili / Tänne ei tartte sinun tulla enää.’
Palkkatyöyhteiskunnan rinnalle muodostui sodan jälkeisinä vuosikymmeninä suomalainen hyvinvointivaltio. Hyvinvointivaltiolla oli oma roolinsa myös raittiutta arvostavan työmoraalin ja suomalaiskansallisen kännäämisen kitkaisen suhteen sovittelijana.
Veikko Huovinen kirjoittaa novellissaan Kahden juopon joulu hyvinvointiyhteiskunnan ja juoppouden pika-analyysin.
Huovisen novellissa kaksi juoppoa, Aatu ja Iivari, vetäytyvät viettämään eläkepäiviään metsämökkeihinsä kiljuämpäreiden ääreen. Vaikka he ovat rapajuoppoja, heillä on varaa rikkailta perittyjen verojen ansiosta vähintään kiljuämpäreihin.
Myös juopolla on Huovisen novellissa omanarvontuntonsa, ylpeytensä ja itsellisyytensä, eivätkä Aatu ja Iivari ole joutuneet huoltolaitoksen hoidokeiksi.
"Tämä sosiaalivaltainen yhteiskuntamme on mainio. Yrittäjiä ja ahkeria se vihaa melkeinpä virallisen ohjelman pohjalta, hyvin ansaitsevia se vainoaa informaatiossaan unohtaen kuitenkin huolellisesti sen seikan, että näiltä peritään valtaosa tuloista veroina, mutta juoppoja ja asosiaalisia ihmisiä se tukee ja hoivaa, tuudittaa ja hyssyttää."
Huovinen suhtautuu ironisen huolehtivasti kahteen juoppoon.
Huovisen huumori on hauskalla tavalla vinoa. Huovisen kertojanääni suhtautuu ironisen huolehtivasti kahteen juoppoon, joiden syrjäytyneestä alkoholismista on tullut työn korvike.
Kahden juopon joulussa kritisoidaan hyvinvointiyhteiskuntaa (tai sosiaaliyhteiskuntaa) siitä, että rikkaita ja yrittäjiä vainotaan. Samalla hyvinvointiyhteiskunta kuitenkin mahdollistaa yhteiskunnan pohjalla elävien rapajuoppojen alkoholismin.
Huovisen novelli on hirtehinen kuva eriarvoisesta Suomesta, jossa hyväosaiset kykenevät osallistumaan hyvinvointiyhteiskunnan ylläpitämiseen tekemällä selvinpäin töitä ja maksamalla veroja.
Syrjäytyneille Aatulle ja Iivarille elämä on taas tyhjentynyt työstä, ja samalla heistä on tullut osattomia. Mielekkyyttä tuo työttömyyskorvauksella maksettu konjakkipullo jouluyön pimeydessä.
Perinteisen palkkatyöyhteiskunnan jälkeistä nyky-yhteiskuntaa leimaa yhä kasvava itsensätyöllistäjien joukko.
Freelancereiden ja itsensätyöllistäjien elämässä työ- ja vapaa-aika sekoittuvat toisiinsa. Verkostoituvien kaupunkilaisten elämässä baarissa istuminenkin käy työstä, ja drinkki tai pari voi lisätä innovointiherkkyyttä.
Mikko Rimmisen Pussikaljaromaanissa ei varsinaisesti tehdä työtä. Siinä Helsingin Kallion kaduilla kulkevien kaverusten arki täyttyy pelkästä elämästä tai ei oikein mistään.
Virka-ajan ja vapaa-ajan ero on kadonnut epätyypillisen työn hetteikköön
Vaikka Pussikaljaromaanin henkilöt ovat selvästi tottuneet alkoholinkäyttäjiä, he eivät ole syrjäytyneitä, kuten Huovisen juopot. Itse asiassa Pussikaljaromaanin henkilöt käyvät mielenkiintoista työ- ja vapaa-ajan välistä neuvottelua keskikaljatuoppien ääressä.
On virka-aika, kun kaverukset menevät kalliolaiselle terassille. Virka-aika käytetään oluttuoppiin tuijottelulla ja vapaalla kommunikaatiolla muiden kaupunkitilassa oleilevien tyyppien kanssa. Tämän voi ymmärtää joko innovoimisena tai joutenolona – se riippuu täysin näkökulmasta.
Pussikaljaromaanin sankarien täytyy terästää havaintokykynsä erottaakseen virka-ajan vapaa-ajasta. Niiden ero on kadonnut epätyypillisen työn hetteikköön.
Mielenkiintoisella tavalla koko elämästä tulee yksi ja alituinen ryyppyretki ja innovoinnin tila. Kyseessä on samaan aikaan paluu Olviretken alituisjuoppouteen ja siirtymä uuteen, ehkä postmoderniin elämäntilaan, mistä on vaikea sanoa sitä tai tätä.
