Kuka pelkää huonoa vitsiä?

“Perseitä, palleja, seksiä (lähinnä miesten välistä), jatkuvaa kiroilua… Tiukkapipojen ei ehkä kannata kuunnella Radio Sodomaa, elleivät he halua kiristää päähinettään entisestään.”

Tällä varoituksella alkaa Helsingin Sanomien juttu Antti Holman uudesta podcastista. Ajatus tiukoista pipoista on askarruttanut myös minua Radio Sodoman tuottajana. Onko olemassa vielä asioita, joille ei saa nauraa? Voiko komedia olla jotenkin vaarallista?

Onneksi joku muukin on miettinyt tätä joskus. Soitan apuuni Jukka Lindströmin, jonka Ylellä luotsaama Noin viikon uutiset ja sen sisarpodcast Noin viikon radio irvailevat ajankohtaisista aiheista ja sörkkivät suomalaisten pyhiä instituutioita palkitusti jo kuudetta kauttaan. Lindströmin kanta on selvä:

"Kaikelle saa nauraa, tietenkin..."

Tietenkin! "Mutta se on tekijän vastuulla naurattaako vitsi yleisöä", Lindström jatkaa.

Pitää kuljettaa yleisö sen ajatuksen äärelle, jonka kehyksessä vitsi hyväksytään.― Jukka Lindström

Kuinka tekijä sitten voi tietää mille yleisö nauraa? Huumori on hyvin henkilökohtainen, jopa yksityinen kokemus. Itse huomaan pieruvitsien naurattavan sitä enemmän, mitä vanhemmaksi tulen. Komedia ilmaisumuotona taas liikkuu myös yhteiskunnallisella tasolla. Se on draaman alalaji, jolla hahmotamme maailmaa ja elämää rumine puolineensakin. Pitääkö herkkiä aiheita käsitellä jotenkin eri tavalla?

“Kyllä vaikeistakin aiheista saa vitsailla. Silloin tyylilajilla, käsikirjoituksella tai vaikka retoriikalla pitää luoda yleisölle se konteksti, jossa tekijänä saa luvan naurattaa tällä aiheella”, Lindström neuvoo.

Konteksti on Lindströmin mukaan tärkein ehto naurulle. Hän puhuu erityisesti stand upista, jossa live-yleisöä voi lämmittää ja reaktioita kokeilla vitsi kerrallaan. Podcastin kuulija on yleensä yksin, eikä hänen tilastaan ole tietoa. Silloin konteksti pitää luoda muilla keinoin.

Podcastien äärelle tullaan tarkoituksella, mikä on iso ero radion lähetysvirtaan. Ohjelman kontekstin luominen on helpompaa, kun sen kuulijaksi ei tulla kanavaa vaihtamalla yllättäen ja missä vaiheessa ohjelmaa tahansa. Yle Areenassa, iTunesissa ja Spotifyssa Radio Sodoman ronskista tyylistä vihjataan ohjelman ja jaksojen nimissä ja kuvauksissa, eikä vähiten suorastaan haisevassa tunnuskuvassa. Joka jakson yhteyteen on myös sisällytetty suora sisältövaroitus voimakkaasta kielenkäytöstä – selvyyden vuoksi.

Vitsi voi olla itsessään sanallisena temppuna arvokas ja silti totaalisen mauton. Itsenäisenä taideteoksena se yhdistelee erilaisia assosiaatioita ja rakentaa yllättäen mielikuvan ihmisten päähän.― Jukka Lindström

Joskus vitsi voi olla vaarallinen – ainakin kertojalleen. Lindström muistelee Saturday Night Liven käsikirjoittaja Katie Richin tweettiä Donald Trumpin virkaanastujaisista. Rich tweettasi Trumpin 10-vuotiaasta pojasta: “Barronista tulee maan ensimmäinen kotikouluampuja.” Vitsistä seurannut kohu aiheutti Richin lomauttamisen.

Lindströmin mielestä kohut eivät niinkään synny siksi, ettei jostakin aiheesta saa vitsailla, vaan siksi, että vitsi on mauton. Richin kouluampuja-tweetissä liikuttiin valmiiksi huonon maun rajoilla, mutta lopulta raskauttavaa oli vitsin kohdistuminen oikeaan alaikäiseen lapseen.

Lindström näkee paheksunnan takana myös hyvin rakennetun vitsin.

“Koomikkona voin arvostaa tällaista rakennelmaa vitsinä, mutta sen julkaisupäätös on eri asia”, Lindström arvioi.

Kovat panokset

Toisaalta oikeus mauttomankin vitsin kertomiseen on osa sananvapautta. Sen rajoja on mitattu myös oikeudessa. Saksassa on viime aikoina suojeltu juuri satiiria sananvapauden osana. Viimeksi toukokuussa tuomioistuimessa puitiin kunnianloukkaustapausta, joka sai alkunsa, kun äärioikeistolaispoliitikko Alice Weidel kannusti puheessaan heittämään poliittisen korrektiuden historian romukoppaan. Syytteen saanut koomikko kommentoi puhetta televisiossa sanoin: “OK, unohdetaan poliittinen korrektius, ollaan kaikki epäkorrekteja – siinä natsilumppu on ihan oikeassa.” Tuomioistuin hylkäsi Weidelin kunnianloukkaussyytteen vedoten sananvapauteen sekä Weidelin poliitikkoasemaan, jonka tähden tämän on kestettävä kärjistettyäkin satiiria.

Suomessa poliitikot, julkkikset ja sosiaalinen media tuntuvat olevan vitsailukohujen keskiössä. Suljetuissa FB-ryhmissäkään ei kannata vitsailla sellaisesta, jota ei toistaisi julkisesti.

“Kyllä väärinymmärtämistä käytetään myös hyväksi”, Lindström muistuttaa.

Aina vitsin kontekstia ei edes haluta ymmärtää. Julkisuuden henkilöillä ja vallanpitäjillä tila huolettomille vitseille on selkeästi tavallista kapeampi. Lindströmin mukaan vitsailla saa, mutta samalla on hyväksyttävä sen olevan mahdollisesti yleisölle kiinnostavaa.

“Pitäähän esimerkiksi poliitikoillakin olla oikeus kertoa vitsejä, mutta he eivät saisi mennä sen vitsin taakse piiloon. Jussi Halla-Aho voi kutsua toimittajia Helsingin Sanomissa vitsin varjolla joko tyhmiksi tai mulkuiksi, mutta kuvittele mitä tapahtuisi jos jossain toimituksessa samaa heittoa käytettäisiin perussuomalaisista”, Lindström pohtii.

Kansakuntana meillä on heikko ironian ja varsinkin itseironian taju.― Jukka Lindström

Käytännössä sama vitsi on siis eri asemassa riippuen kuka sen kertoo ja missä se julkaistaan. Tämän seuraukset voivat olla vaikeita ennustaa. Osa yleisön kontekstista nimittäin muodostuu tekijään ja julkaisukanavaan liittyvistä ennakkoasenteista, jotka ovat olemassa jo ennen itse ohjelmaan tutustumista ja joko tukevat tai haittaavat sallivan kontekstin luomista.

Lindströmin mielestä suomalaista satiirin ja parodian tulkintaa haittaa myös eräs kansallinen ennakko-oletus.

"Meillä on perintönä asenne, että nauraminen on pilkkaa. Siksi ironisista jutuista tehdään meillä herkästi suora tulkinta", Lindström pohtii.

Ironian ohittamisesta tunnettuja esimerkkejä ovat ainakin tulkinnat Eppu Normaalin Murheellisten laulujen maasta tai Irwinin esitys Vexi Salmen sanoittamasta Mutakuono ja lakupelle -kappaleesta. Toisaalta Lindström näkee suomalaisten vahvistaneen eri sisältöjen lukutaitoaan huimasti viime vuosina.

“Koko ajan osataan paremmin lukea sitä kontekstia. Kaikille on jotain sisältöä ja tarjonta on niin pirstaloitunut, ettei kukaan enää hätkähdä mitään.“

Lindström arvelee Radio Sodoman avainyleisön koostuvan näistä kontekstia herkästi tulkitsevista ihmisistä. Silloin arkojakin aiheita saa tutkia vapaammin.

“Tämän podcastin nautintohan on juuri siinä, kun kamalat hahmot ja tilanteet on viety niin roiseiksi ja absurdeiksi, että niistä tulee hauskoja”, Lindström iloitsee.

Meidän pitäisi itse useammin tavoitella joko sitä omaa visiota tai tarkempaa marginaaliyleisöä.― Jukka Lindström

Joidenkin mielestä Ylellä ei ehkä pitäisi tehdä Radio Sodoman kaltaista ohjelmaa lainkaan. Pitäisikö Ylen jotenkin varoa taiteilua tai riskinottoa?

“Me itse Ylessä panemme itsemme muottiin, vaikka juuri meidänhän pitäisi tehdä ohjelmia rohkeasti. Kieltoja ei ole kukaan tullut meille ylhäältä päin sanelemaan. En tiedä miten se asenne on syntynyt. Olen sanonut usein, että kun uusi toimittaja astuu Radiotalon ovesta sisään, hän vanhenee 20 vuotta”, Lindström vitsailee.

Lindströmin tekijänä tuntee itse Ylen paineet. Varovaisia asenteita on vahvistanut tapa, jolla yksittäiseen tekijään tai ohjelmaan kohdistuva kritiikki osuu usein koko Ylen brändiin. Ylenmääräinen kritiikki alkaa ahdistaa tekijöitä ja vaikuttaa siihen, että enää ei uskalleta revitellä.

“Kun joudutaan jatkuvasti perustelemaan julkisuudessa meidän olemassaolon oikeutusta niin meistä tulee varovaisia”, Lindström suree. “Tämä on luonut Ylen sisällä tietynlaisen pelon ilmapiirin.”

Lindström näkee Ylen toisaalta erinomaisena paikkana taiteellisten vapauksien ottamiselle. Yleisradion pitäisi hänen mukaansa tehdä nimenomaan myös ohjelmia, joiden tuotanto ei ansaintalogiikan puitteissa ole mahdollista.

Podcastit kasvualustana

Mietin Radio Sodoman syntymistä. Ohjelman muotoutuessa yhteinen ilmapiiri oli salliva ja mokaaminen sallittua. Lindströmin oma kokemus Noin viikon uutisten kanssa on, että juuri luovassa vaiheessa hyvät olosuhteet ovat tärkeimmät.

“Julkaisupäätöstä ei tehdä luovassa vaiheessa, vaan paljon myöhemmin. Luodessa ilmapiirin on oltava turvallinen ja hyväksyvä. Esimerkiksi Noin viikon uutisten työryhmän keskusteluthan ovat hyvin vapaita eikä niitä voisi mitenkään julkaista. Ne ovat aivan kamalia!” Lindström nauraa.

Podcast kevyempänä tuotantona ja toistaiseksi vähemmän tunnettuna sisältömuotona varmasti vaikutti siihen, että Radio Sodomaa tehtiin pienellä porukalla, jossa sisäisiä ristiriitoja ei syntynyt. Toisaalta Radio Sodoma on vahvasti myös Antti Holman oma näkemys, jonka äänisuunnittelija Suvi Tuuli Kataja herätti eloon ja jota oma tehtäväni oli tukea ja kehystää.

Lindström kaipaakin Ylelle lisää yksittäisten tekijöiden vahvoja visioita, joita talossa on jo toteutettu. Merkittävinä vapaiden käsien komediatuotantoina hän muistelee Studio Julmahuvia ja Ihmebantua, joiden tekemistä puitiin hiljattain Jani Volasen vieraillessa Noin viikon radiossa. Vaikeinta ei ole idean syntyminen, vaan ensin sen saaminen liikkeelle ja sitten sen vieminen eteenpäin. Lindströmin mielestä Radio Sodoma on onnistunut ideansa edistämisessä.

Radioparodia ei ole uusi juttu, mutta on hienoa että tässä tietty räävittömyyden ja absurditeetin raja on uskallettu ylittää. Muotona tämä on tavallaan Alivaltiosihteerin ja Studio Julmahuvin yhdistelmä.― Jukka Lindström

Radio Sodoman räävitön visio on myös ymmärretty. Yleisö on löytänyt podcastin nopeasti – ensimmäisen kahden viikon aikana Radio Sodomaa kuunneltiin Yle Areenassa yli 53 000 kertaa, mikä suhteessa suosittujen podcastien tavallisiin lukuihin on noin kolminkertainen. Lindström näkee podcastin menestyksessä avaimet tulevaan. Hänen viestinsä tuleville tekijöille on kannustava:

"Kun yhden ihmisen annetaan toteuttaa itseään, silloin syntyy paljon mielenkiintoisempia sisältöjä. Voisimme luottaa tekijöihin enemmän. Annettaisiin vapaasti purskahtaa sen luovan mielen!"

Noin viikon uutiset on kesätauolla ja jatkuu taas syksyllä. Sen jaksoja voi katsella Yle Areenassa.

Noin viikon radio jatkuu Yle Areenassa vielä alkukesän. Kuuntele Antti Holman vierailu Noin viikon radiossa!

Elina Ylä-Mononen on Radio Sodoma -podcastin tuottaja. Elina on ollut mukana myös Yle Draaman romanttisessa komediapodcastissa Huono ystävä sekä kadonneiden ihmisten tapauksia tutkivassa Kadonnut-podcastissa. Kadonnut oli ehdolla parhaaksi digitaaliseksi ääniohjelmaksi kansainvälisessä Prix Europa -kilpailussa vuonna 2016.