Hyppää pääsisältöön

Suomen ainoa Miss Maailma Marita Lindahl on kuollut – lue puolison koskettava kirje

marita lindahl
marita lindahl Kuva: Yle Kuvapalvelu KulttuuriCocktail

Vuoden 1957 Miss Maailma, Marita Lindahl, on kuollut. Lindahl kuoli 21.3.2017. Hänen kuolemastaan ei ole tätä ennen kerrottu julkisuudessa lähiomaisten toiveesta, myöskään kuolinilmoitusta ei julkaistu. Muutama viikko sitten kävi ilmi, että Lindahlin puoliso Martti Kirsitie oli kirjoittanut kirjeen kuolleelle puolisolleen. KulttuuriCocktail sai kirjeen luettavakseen ja luvan julkaista sen.

Marita Lindahl syntyi 17.10.1938 Helsingissä. Hän voitti Miss Maailma -kisan 18-vuotiaana. Voiton jälkeen Lindahl teki mallin töitä ja oli lehtien kansikuvissa, mutta alkoi hiljalleen poistua julkisuudesta. Federico Fellini ja Luchino Visconti yrittivät houkutella häntä näyttelemään elokuviinsa, mutta Lindahl kieltäytyi tarjouksista. Yksityisyys ja perhe-elämä olivat hänelle kaikki kaikessa.

Alla olevassa kirjeessä Martti Kirsitie kirjoittaa menetyksestään, rakkaudestaan ja siitä, millaisen ihmisen kanssa hän oli yhdessä 50 vuoden ajan. Jäähyväiskirjeen kirjoittaminen tuntui Kirsitielle luontevalta, koska kirjeen avulla he olivat alun perin tutustuneet: nuori Kirsitie rohkaistui kirjoittamaan itsestään esittelykirjeen ihailemalleen naiselle, jonka oli oppinut tuntemaan julkisuudesta.

Kirje kuolleelle rakastetulleni

Parvekkeen kaiteella kyhjöttää mustarastas, yksi Sinun lempilinnuistasi. Se pysyttelee pelottomasti paikallaan, vaikka kävelen suoraan kohti, mennäkseni sisään parvekkeen alapuolisesta ovesta. Oven takaa löytyy hautaustoimisto. Olen menossa sopimaan Sinun hautajaisiisi liittyvistä järjestelyistä.

En voi ymmärtää. En voi ymmärtää, en voi käsittää, en voi hyväksyä, että on tapahtunut mitä on tapahtunut. Että Sinä, rakastettuni, olet kuollut.

Olit hienoin, hienotunteisin, hienovaraisin, hyväätahtovin ihmisolento, jonka olen koskaan missään tavannut. Sinä olit kaunis, puhtaankaunis myös sisältä.

Useimmat varttuneempien polvien ihmiset tunsivat Sinut tyttönimelläsi Marita Lindahl. Tammikuun lopulla 1957 Sinut valittiin Miss Suomeksi, hieman myöhemmin sijoituit toiseksi Miss Eurooppa -kilpailussa Baden-Badenissa. Sanottiin, että olisit voittanut senkin kilpailun, jos olisit hymyillyt edes hiukan enemmän.

Hieman syksymmällä Sinut valittiin lokakuussa 1957 Lontoossa Miss Maailmaksi.

marita lindahl
marita lindahl Kuva: Yle Kuvapalvelu KulttuuriCocktail

Kaikki suuren maailman ovet olivat Sinulle auki. Ja maailmaa kiersitkin, läpi Euroopan, kautta koko Etelä- ja Väli-Amerikan, Yhdysvaltain ja Kanadan.

Mutta Eurooppa oli Sinun henkinen kotisi – niin kuin se on aina ollut minunkin henkinen kotini. Suomi oli Sinulle aina rakas, mutta viihdyit hyvin myös Saksassa, Ranskassa ja Italiassa. Britannia, kaikkine eri sävyineen, Englanti, Wales, Skotlanti, Pohjois-Irlanti ovat oma lukunsa. Englannissa saimme viettää yhteisen elämänvaelluksemme koskettavimmat vuodet. Lontoon Kensingtonista löytyi meidän Englannin-aikamme ensimmäinen koti, ja Sinä taioit asuinsijaamme sellaisen lumon, että sen muisto seuraa minua missä ikinä olenkin.

marita lindahl
marita lindahl Kuva: Yle Kuvapalvelu KulttuuriCocktail
marita lindahl
marita lindahl Kuva: Yle Kuvapalvelu KulttuuriCocktail

Myöhemmät vuodet veivät meidät maaseudulle, läntisiin kreivikuntiin, jotka ovat kuin yhtä suurta puistoa ja puutarhaa. Kun kävelit vierelläni kukkamekossasi, unikkoniittyjen keskellä, pitkin lammaslaidunten reunaa, olin pakahtua onnesta.

Tunsin olevani onnellinen, koska tajusin että Sinäkin olit onnellinen. Sanoja ei tarvittu, kaunis katseesi ja omaan käteeni etsiytyvä lämmin kätesi eivät unohdu ikinä.

Kaikki oli Sinun kanssasi unenomaisen helppoa. Raskausajankin kuukaudet sujuivat täysin ilman dramatiikkaa. Poikamme syntymää edeltävänä iltana istuimme puistonpenkillä, meren äärellä Eirassa, muutaman sadan metrin päässä silloisesta kodistamme. Mietimme olevia ja tulevia, montakaan sanaa ei vaihdettu.

Seuraavana aamuna tuli lapsivesi. Vein Sinut oikopäätä Naistenklinikalle. Siellä todettiin, että kaikki hyvin, mutta isä voi kyllä mennä vielä muutamaksi tunniksi kaupungille ja tulla sitten alkuiltapäivästä takaisin.

Niin kuin olen Sinulle monet kerrat kertonutkin, menin oman lapsuuteni maisemiin Töölöntorille ja jatkoin sieltä edelleen Uimastadionille. Uin pitkiä kiireettömiä, ajatuksentäyteisiä vetoja, miettien alkamassa ollutta isyyttäni.

Oloni oli täynnä ihmetystä. Kun palasin klinikalle puoli kahdelta, sain ylleni valkoisen takin, ja minut ohjattiin Sinun vuoteesi viereen.

En ollut saanut tilanteeseen minkäänlaista valmennusta. Parasta mitä saatoin tehdä oli pitää Sinua kädestä. Ja Sinä hymyilit, huoli tulevasta häivähti silmissäsi, mutta et valittanut. Kipujen yltyessä kätesi puristi minun kättäni kovemmalla otteella. Sitten, ilman mitään parahduksia, ilman elokuvien synnytyskohtausten draamaa sain omakohtaisesti todistaa, että Sinusta oli tullut äiti ja minusta isä.

Ja aivan käsittämättömän hieno Emokin Sinä olit. Aina valmis venymään ja tekemään, kertaakaan en nähnyt Sinun otsaasi vähimmässäkään kurtussa.

Helppoa oli myös matkalle lähteminen kanssasi. Teimme harvoin mitään varauksia, päätös saattoi syntyä tunnissa parissa. Rakastin Sinussa tätä piirrettä. Hyppäsimme vain autoon, ajoimme lentokentälle tai satamaan, ja seuraavassa hetkessä olimme jo menossa. Laiva oli aina Sinulle, niin kuin minullekin, se kaikkein rakkain tapa matkustaa. Erityisen mieluisia olivat meille matkat rahtilaivoilla. Vain muutama muu matkustaja, joskus ei ketään.

Uraa Sinä et etsinyt. Virka-asemien, titteleiden, mitaleiden ja muiden julkisten tunnustusten hohde ei Sinua hämännyt. Tämäkin teki minut onnelliseksi, sillä se varmisti yksityisyytemme, sen, että saimme elää, olla ja mennä niin kuin hyvältä tuntui, ei niin kuin joku muu sanoo tai vaatii.

Olit viehkeän ujo, et viihtynyt suurissa seurapiireissä etkä kaivannut niihin. Olit yksityinen persoona.

Osasit kyllä korottaa äänesi, kun oli kyse lapsista tai vanhuksista, heidän asioistaan, heidän hyvinvoinnistaan, heidän turvallisuudestaan, heidän hymynsä säilymisestä. Ei niin itkuntuhruista lasta ruokamarketin käytävällä, etteikö Sinun lähelletulosi ja lämmin hymysi olisi nostanut hymyä myös ventovieraan vekaran kasvoille.

Federico Fellini olisi halunnut Sinut filmiinsä. Luchino Visconti päätti tulla käymään Suomessa asti Sinua tapaamassa, saadakseen Sinut elokuvaansa Kuolema Venetsiassa. Sinun roolisi olisi ollut esiintyä kauniina ja arvoituksellisena rouva von Aschenbachina, Dirk Bogarden esittämän säveltäjän vaimona. Sinussa oli unenomaista etäisyyttä, tavoittamattomuutta. Olit kuin kaunis uni, jota katsoessaan pelkää unen haihtuvan.

Niin kuin nyt on tapahtunut. Minun kaunein uneni, minun kaunein toteni, on jättänyt minut, kaikonnut läheltäni.

Sinä et halunnut elokuvaan. Koit sen maailman itsellesi vieraaksi. Sinussa oli särmää sanoa ei. Et ollut imarreltavissa. Kaikkinainen hurahtaminen oli Sinulle täysin vierasta. Tämäkin teki minut hyvin onnelliseksi.

Sinä olisit todennäköisesti suuntautunutkin juuri taiteiden, estetiikan ja ammattimaisen suunnittelun pariin, ellet olisi saanut osaksesi jonkun lähipiiriläisen tölväisyä: "Kaikki sellainenhan on humpuukia, ei niistä kunnon töiksi ole!" Isoäitisi hoivissa, "kiltin tytön" kasvatuksen saaneena – ja juuri kaikkein herkimmässä kasvuvaiheessa – sait tästä pahan kolhun.

Sinun uskosi omiin kykyihisi, omiin mahdollisuuksiisi, alkoi horjua. Ammatiksi valikoitui jalkojenhoitajuus, ensimmäiseksi työpaikaksesi Stockmannin tavaratalon kauneussalonki.

marita lindahl
marita lindahl Kuva: Yle Kuvapalvelu KulttuuriCocktail

Näin Sinut ensimmäisen kerran Stockmannin käytävillä. Muutaman vuoden Sinua nuorempana näin vain harvinaisen viehättävän nuoren naisen. Siitä, että saisin elää Sinun kanssasi 18 000 elämän päivää, en osannut tuolloin edes haaveksia.

Minulle Sinä olit ja olet kaikki. Rakastettuni, puolisoni, kartanlukijani, ymmärtäjäni, lohduttajani, rohkaisijani, kannustajani, innostajani, ilontuojani, paras kaverini.

Lähes viisi vuosikymmentä saimme taivaltaa yhdessä. Teimme kaikkea yhdessä. Kuuntelimme musiikkia yhdessä. Luimme toisillemme kirjoja ääneen yhdessä. Kävimme yhdessä kaupoissa, toreilla, taidenäyttelyissä, kävelyretkillä, piknikeillä.

Koskaan Sinä et murjottanut mistään, et edes silloin kun kohtasimme suuria vaikeuksia, suuria taloudellisia menetyksiä. Mykkäkoulu oli meille täysin tuntematon olotila. Koskaan Sinä et kiroillut, et edes sadatellut.
Vaikka olisin etsimällä etsinyt Sinusta virheitä, puutteita tai epäkohtia, en olisi sellaisia löytänyt, en ensimmäistäkään. Minulle Sinä olit täydellinen.


Kaikki välillämme alkoi Sinulle kirjoittamastani kirjeestä 50 vuotta sitten. Tämä on puolestaan minun jäähyväiskirjeeni Sinulle. Jos tämä kirje joskus avautuu laajempaan julkisuuteen, joku voi sanoa, ettei kuvaamani yhteiselämämme voi olla totta. Ettei tällainen voi olla kenenkään arkea. Että minä kaunistelen ja kultaan omia muistojani suurimman menetykseni hetkellä.

marita lindahl
marita lindahl Kuva: Martti Kirsitie KulttuuriCocktail

Mutta kaikki on totta. Sinä, rakastettuni, et ollut minulle koskaan arki. Sinä olit Sunnuntai, elämänmittainen Sunnuntai. Kyynelteni läpi olen onnellinen ja kiitollinen siitä, että elämä salli minun löytää Sinut.

Olisin voinut sanoa kaiken tämän jo Sinun eläessäsi. Onneksi teinkin niin. Oloni on Sinun katoamisesi jäljiltä perimmäisen lohduton. Mutta yksi vähäinen lohtu minulla on: mitään ei jäänyt välillämme sanomatta. Kaikki sanottiin joka päivä. Sinä tiesit, että minä rakastin Sinua. Ja että minä rakastan Sinua niin kauan kuin elän. Sinä tiesit, että kaikki jotka olivat lähelläsi, rakastivat Sinua. Ehdoitta, varauksitta.

Kaikki tapahtui silmänräpäyksessä. Katsoimme vaaliohjelmaa televisiosta, pidimme toisiamme kädestä. Pääministeri Juha Sipilä oli juuri pitänyt puheensa. Puolta tuntia myöhemmin, heti uutisten jälkeen, oli luvassa varsinainen puheenjohtajatentti. Päätimme käväistä iltasuihkussa, Sinä halusit pestä kauniit hiuksesi. Annostelin käteesi kahdesti shampoota. Hetkeä myöhemmin kuulin Sinun sanovan: "Nyt minä pyörryn."

Valahdit hervottomana lattialle, syliini. Ymmärsin, että tilasi oli äärivakava. Mutta en halunnut uskoa sitä, sillä Sinä olit ja olet minulle kuolematon. Sain apua paikalle vain parissa minuutissa, mutta yli tunnin jatkuneet elvytysyritykset eivät tuoneet Sinua enää takaisin. Ovi, josta vain pari tuntia aikaisemmin olimme tulleet yhdessä sisälle, varhaiskeväisen iltakävelyn jäljiltä, sulkeutui Sinun perässäsi. Ruumisautomiehet kantoivat Sinut pois. Alastomana tulit tähän maailmaan, alastomana lähdit.

Elämä petti minut. Se harhautti minut ajattelemaan, että saamme vielä kulkea yhdessä vuosikymmenen, kenties parikin, jos vain pidämme hyvää huolta toisistamme.

Olisin rakastanut saada nähdä iän tuomia ryppyjä kasvoillasi, olisin halunnut silitellä niitä. Olisin halunnut kulkea kanssasi vihreillä niityillä niin kauan kuin jalat kantavat. Olisin halunnut herätä Sinun ylittämättömään hymyysi vielä tuhansina uusina aamuina. Minulla on valtavan ikävä Sinua.

Niin kuin hyvin muistat, Sebastian Flyte, sen rikkaan ylhäisöperheen onneton nuorukainen, meidän kummankin rakastamassa brittiläisessä tv-draamassa Brideshead Revisited, sanoi yhdessä filmin kohtauksista: "Haluaisin kätkeä kulta-aarteen jokaiseen paikkaan, missä olen ollut onnellinen."

Niin minäkin haluaisin tehdä. Mutta hetkiä ja paikkoja, missä minä olen saanut olla onnellinen Sinun kanssasi, on vain niin paljon, että maailman kulta ei riittäisi.

Martti

marita lindahl
marita lindahl Kuva: Max Kirsitie KulttuuriCocktail

A Letter To My Dead Beloved

There´s a blackbird, one of Your very favourite birds, hunching on the balcony railing. She keeps sitting there, fearlessly, even if I am walking straight to her, towards a door right below. The door leads into an undertaker´s office. I am going there to discuss the funeral arrangements - those of Your funeral.

I do not understand. I do not understand, I do not comprehend, I do not accept that what has happened has truly happened. That You, My Beloved, are dead.

You were the finest, the most discreet and subtle, the most well-wishing human being I have ever met in my life. You were beautiful. So very pure and beautiful also inside.

An older generation that knew You, knew You by Your maiden name, Marita Lindahl. In January 1957, You won the Miss Finland competition. A little later You became the first Runner-Up in the Miss Europe contest in Germany´s Baden-Baden. A general view was that You would have won, should You have smiled even a little more.

Then, a few months later, October 1957 in London, You were chosen Miss World.

All the doors of the Big World were open to You. And the world You toured, too, through all of Europe, across the South and Central America, all over the United States and Canada.

But, at all times, Europe remained Your spiritual home - as Europe has always been my spiritual home, too. Finland always was very dear to You, but You also enjoyed Germany, France and Italy. Britain, with all of her fine shades, England, Wales, Scotland and Northern Ireland, became a chapter of their own. In England we spent the most touching years of our adult lives. Our first home on British soil, in Kensington, London, through Your magical touch, will always remain a charmed abode in my memories wherever I may be.

Later years took us into the countryside, to Western Counties, which are like a never-ending garden park. When You were walking by my side, in Your flowery dress, through the poppy fields, past flocks of grazing sheep, that left me breathless.

I felt happy as I sensed that You were happy. No words were needed, the way You looked at me, and Your warm hand touching mine, will not ever fade away.

Life with You was so very easy. Even the journey through the months of pregnancy was just child´s play, no drama at any point. The evening before the birth of our son was spent by the sea, near our then-home in Eira in Helsinki. We were sitting on a park bench, pondering things of the past and the future. Hardly any words were exchanged.

The following morning: the waters. I took You immediately to the Maternity Hospital. Everything was all right, they said. But the father-to-be would better go downtown for a few hours, to come back in the early part of the afternoon.

And as I have very often told You, I went to Töölö, the part of Helsinki where I had spent my childhood years. Then I went on to the Swim Stadium nearby, swimming unrushed thought-filled strokes, thinking of my soon-to-commence fatherhood.

Filled with amazement, I then came back to the maternity ward, got a white coat on and was guided to Your bedside. Those were the days when a father-to-be could be present at childbirth without any preceding guidance. So the best I could do was to hold Your hand. And You smiled Your inimitable smile, there may have been a passing glimpse of worry in Your eyes, but not the slightest indication of
complaint. When the pain got stronger, You held my hand with a firmer grip. And then, without any of that drama so often seen in films, I was given that unique opportunity of testifying how You had become a mother and I had become a father.

And what a magnificent Mother You indeed were! Always ready to do things, to stretch out. Not even once I saw You frown.

Travelling with You also was so very easy at all times. We seldom made any reservations, the decision could take place in an instant, an hour or two. I loved this thing about You. We would just jump into our car, drive to the airport or the harbour, and so off we were! Ships and ferries always were very much to our liking. Cargo ships, in particular, were our very favourites. Just a few other passengers, quite often none.

You did not reach out for glamorous careers. You could not be blinded by high positions, titles, medals or other public honours. This made me very happy, too, as it ensured our privacy, the fact that we could live and go as we pleased, not as some outsider said or told us to do.

You were shy, shy in a most charming way. You did not enjoy Yourself mingling in social crowds. You were a very private person.

But whenever children and/or elderly people were involved, any matters and aspects linked with them, their well-being, their safety, safe-guarding the presence of their smile, You, surely, could not be stopped speaking out loud. Whenever there was a crying child at a supermarket, Your sheer presence, You just coming near, with Your warm and gentle smile, always brought the smile back on the child´s face, too.

Federico Fellini was keen to have You in one of his films. Luchino Visconti decided to come to Finland to see You, to get to include You in the cast for his film "Death In Venice". Your role would have been to act as Mrs von Aschenbach, the spouse of the composer played by Dirk Bogarde. You had that quite special dream-like distance about You, someone being beyond human reach. You were like a dream, a beautiful dream, a dream one would not ever want to fade away. As it now has happened. My most beautiful dream, my most beautiful reality, has faded away, left me.

You turned down the film offers. You strongly felt that it was not the world You wanted to be part of. You had the edge to say no. You were beyond reach for any flattery. You could not get snared by anything. All of this, too, made me very happy.

It is highly probable that a career within arts, aesthetics, professional design would have been Your thing. But then some relative came about, harshly commenting that "All such things are mere nonsense, no true jobs are to be found there". For someone like You, at such a sensitive age, cared for by Your grandmother, with the upbringing of being ´a nice girl´, such a comment was a major blow.

It made You feel uncertain, it made You doubt Your skills and Your possibilities. As a result, You turned into a practica profession, pedicure, with Your very first employment at the Beauty Salon of Stockmann´s Department Store.

This is where I first saw You, in the corridors of Stockmann´s. A few years younger than You, I just saw an exceptionally charming young lady. That I then later were to spend 18,000 days of my life with You, I could not even dream of.

To me, You were and are everything. My Beloved, my spouse, my co-pilot, my interpreter, my consolation, my encouragement, my sparkle, my bringer of joy, my best mate.

Nearly five full decades were we given to wander together. We did everything together. We listened to music together. We read books out loud together. We went to stores, food markets, art exhibitions, strolls, picnics together.

I never found You sulky about anything, not even when we were faced by severe economical difficulties, heavy losses. Not speaking to one and another was a dimension fully unknown to us. You never swore, You never used bad language. Even if I had truly tried to find any faults, any defects, any shortcomings in You, I could not have found even one single thing, not even one. For me, You were perfection.

Our story began through a letter I wrote to You 50 years ago. This is my farewell note to You. Should this letter ever come into more public knowledge, someone might feel tempted to say that such a life just cannot be true. That such a way of being cannot be anyone´s everyday life. That I am just seeing things in a more shining light, gilding my memories at the moment of my greatest possible loss.

But everything is true. You, My Beloved, never were a weekday. You were Sunday, a life-long Sunday. Through my tears, I can only say that I feel grateful for the fact that Life allowed me to find You.

I could have said all this when You were alive. Luckily, I did say that. My own being, having lost You, is utterly heartbroken and desolate. But one small consolation I do have: nothing was left unsaid between You and myself. Everything was said every day. You knew that I loved You. And that I shall love You as long as I live. You knew that everyone close to You loved You. Unconditionally, without the slightest reservations.

Everything took place in an instant. We had been watching television, hand in hand, a programme linked with then-ongoing municipal election. The Prime Minister, Mr Juha Sipilä, had just given a speech. Half an hour later, a further questioning session was due. So we decided to take a quick shower. You wanted to wash Your beautiful hair. I poured some shampoo on Your hands twice. A moment later I heard You saying: "Now I faint."

You fell down, already unconscious, straight into my arms. I immediately understood the graveness of the situation. But I did not want to believe it. You were and are immortal to me. I alerted help and the paramedics arrived in just a few minutes. But their efforts, having lasted a full hour, did not manage to bring You back. The same door through which we had come in just a couple of hours earlier, from an early-spring evening stroll, closed after You. The hearse men in black carried You away. Naked You came into this world. Naked You left.

Life betrayed me. It bluffed me to think that we could have carried on living together for another decade, maybe even two, if only we had carried on caring for each other, as we had always done. I should have loved to see ageing wrinkles on Your beautiful face, to smooth out them gently. I should have wanted to wander through green fields with You as long as our feet would have carried. I should have liked to wake up to Your unsurpassable smile on thousands of new mornings to come. I miss You more than I can say.

As You so well remember, Sebastian Flyte, the unhappy young man, from a rich and noble family, in the British television drama series, "Brideshead Revisited", that we both loved, said in one of the episodes: "I should like to bury something precious, a pot of gold, in every place where I have been happy."

I, too, should like to do just that. But the moments and places where I have been happy with You are so abundant that all the golds of the world would not be enough.

Martti

  • Kitaranrakennusblogi, osa 7: Vauhtisokeutta

    Jonni Roos tekee kitaranrakennushankkeensa ensimmäiset mokat

    Rohkaistuneena ensimmäisen verstaskäyntini onnistuneesta höyläys-sessiosta, palasin muutamaa viikkoa myöhemmin paremmin kuivuneiden puiden kanssa Nikkariverstaalle, Espooseen. Oikaisin ruusupuisen otelauta-aihion oikohöylällä ja kuljettelin sen muutamaan kertaan tasohöylän läpi.

  • Siri Kolu: Koputetaan puuta eli kehumisen valtava voima

    Kehutaan julkisesti, kavalletaan toisten nerokkuus!

    Kehuminen on näkyviin piirtämisen taito. Sen taito ja oikeus on kaikilla meillä. Kehutaan julkisesti, kavalletaan toisten nerokkuus muidenkin tietoon, kehottaa kirjailija Siri Kolu.

  • Suomalaisia tv-aarteita: Hyvät herrat

    Kertomus Hyvät herrat -tv-sarjan tekemisestä

    KulttuuriCocktail kertoo suomalaisen televisiohistorian omaperäisimmistä sarjoista. Viidentenä tv-helmenä on Pertti Melasniemen ohjaama ja Lasse Lehtisen ja Aarno Laitisen käsikirjoittama Hyvät herrat, jota esitettiin MTV3:ssa 1990–1996.