Hyppää pääsisältöön

Riina Katajavuori: Vihervaaran Anna

Kolumnistikuva
Kolumnistikuva Kuva: Erik Vierkens Riina Katajavuori

Oletko sinä Anna- vai Emilia -ihmisiä?

Sitä naiset tiedustelevat toisiltaan, kun puhe tulee lapsuuden tärkeistä tyttökirjoista. Omalle ikäpolvelleni ja minua edeltäneille sukupolville on selvää, että se on joko tai. Molempia ei voi olla yhtä aikaa.

Kanadalaisen kirjailijan Lucy Maud Montgomeryn tuotannosta maailmanlaajuista suosiota on niittänyt etenkin Vihervaaran Annasta kertova kirjasarja. Tämä ulospäinsuuntautunut, räiskyvä, melodramaattinen ja mahtipontisesti itseään ilmaiseva orpo punapää on monien ihmisten ihanne ja roolimalli.

Vähemmälle huomiolle maailmalla on jäänyt kolmen kirjan mittainen Runotyttö-sarja. Se kertoo tummatukkaisesta, ylpeästä, kirjallisesti lahjakkaasta ja niin ikään orvosta Emiliasta, joka vaikeuksien kautta kasvaa itselliseksi kirjailijaksi.

Olen rypenyt Emiliasta kertovissa Runotyttö-kirjoissa 8-vuotiaasta alkaen. Kasvaessani luin niitä uudelleen ja uudelleen. Tämä palautui mieleeni äsken, kun eräs äiti valitti, että hänen 11-vuotias poikansa ei tunnu pääsevän Harry Pottereiden maailmasta eteenpäin. Poika vain lukee niitä toistamiseen. On kuulemma niin kivaa pyöriä tuossa tutussa maailmassa. Lopulta äiti oli saanut pojalleen istutetuksi käteen Soturikissat-kirjasarjan. Jospa se veisi tätä eteenpäin muiden kirjojen maailmaan, toivoi äiti.

Mutta miksei saisi jurnuttaa saman teoksen äärellä? Me aikuiset olemme niin hyötyajattelun läpäisemiä, että aikamme ei riitä hyvien teosten kertaamiseen, niiden märehtimiseen, niissä viihtymiseen ja viipyilemiseen. En ehkä koskaan tule tietämään, miten lukisin Hermann Hessen Arosuden nyt, tai Dostojevskin Rikoksen ja rangaistuksen, tai Linnan Pohjantähti-trilogian. Niistä saattaisi löytyä täysin eri asioita kuin parikymppisenä. Mutta ei. Onhan Karamazovin veljeksetkin yhä lukematta, ja Musilin Mies vailla ominaisuuksia, joten kireällä kiireellä näitä lukemattomia klassikoita kohti vaan.

Nuorena luin Montgomeryn Anna-kirjat melankolissävyisiä Runotyttö-kirjoja huomattavasti viileämmällä otteella. Ne tuntuivat kuuluvan ekstrovertimmille tytöille.

Mutta kun kymmenisen vuotta sitten matkustin näiden kirjojen tapahtumapaikoille, annoin Annoille toisen mahdollisuuden. Luin ne uudelleen, takaperoisessa järjestyksessä. Ja toden totta, Annat olivat paljon muutakin kuin muistamaani superpirteyttä.

Niistä aukesi aikuiselle lukijalle paljon pimeää ja vakavaa. Sivujuonteista löytyi köyhiä ja kaltoin kohdeltuja. Kirjoissa kuvattiin alkoholistiperheitä, lasten kohtaamaa väkivaltaa ja heitteillejättöä. Kotikunnaan Rilla –kirjassa näytettiin ensimmäinen maailmansota naisten ja kotirintaman näkökulmasta. Montgomery kirjoitti yhteiskunnasta terävästi ja aina ilman patetiaa tai opettavaisuuden helmasyntiä.

Prinssi Edwardin saarella (jonka olin lapsena ajatellut yhtä epätodelliseksi kuin Narnian) istuin L.M. Montgomery -konferenssissa ja kuulin ympäri maailmaa tulleiden Montgomery-tutkijoiden esitelmöivän. Tyttökirjallisuus oli tärkeä, merkityksellinen, avartava puheenaihe.

Montgomeryn oma elämä oli kaikkea muuta kuin annamaista reipashenkisyyttä. Varsinkin hänen loppuelämänsä päiväkirjat mielenterveysongelmaisen pappismiehen vaimona ovat raskasta luettavaa. Niiden ahdistuksen tunteville ei ollut yllätys kuulla 2000-luvulla, että Montgomeryn todellinen kuolinsyy 67-vuotiaana vuonna 1942 oli itsemurha.

Nyt Anna-kirjojen tuoreinta päivitystä voi seurata Netflixistä. Anna, a lopussa –sarja on toteutettu niin tämän päivän maailmasta käsin, että sitä on vaikea mieltää samaksi sarjaksi, jota lapsena luin. Orpotytön vaikeuksia ja henkistä rikkonaisuutta ei tässä tuotannossa kaunistella. Köyhän lastenkotilapsen kohtalo 1800-luvun Kanadassa ei ole ollut välttämättä kaunis ja hyvä.

Montgomeryn tuttu kirjasarja tarjoaa hyvän alustan tarkastella maailman epäkohtia nykyaikaisella, ajankohtaisellakin kierteellä. Kun Annaa ollaan palauttamassa Vihervaarasta orpokotiin, huomaan ajattelevani turvapaikanhakijoita ja pakkopalautettavia lapsia ja aikuisia. Missä vaiheessa ihmiseltä katoaa luottamus ympäristöön – jos koko ajan pitää väistää ennakkoluuloja, koettaa miellyttää, olla oikeanlainen, että tulisi hyväksytyksi?

Anna ei vaikene. Hän käyttää suuria sanoja, puolustaa itseään ja uskoo rehellisyyteen, silloinkin kun se tarkoittaa vaikeuksia. Ja ennen kaikkea hän saa rinnalleen arvoisensa aikuiset ihmiset, sisarukset Marillan ja Matthew’n, joka ovat valmiita paitsi kasvattamaan ja rakastamaan, myös itse muuttumaan Annan rinnalla.

Kirjoittaja on Yle Radio 1:n Kultakuume-ohjelman kolumnisti.

  • Virolainen muusikko Raul Saaremets muistelee karua neuvostoaikaa: “Oikeus musiikkiin riistettiin minulta”

    Melodija-levy-yhtiö päätti mitä Virossa kuunneltiin.

    Neuvostoliitossa musiikkia tuotettiin vain valtiovallan tarkan kontrollin alla. Vuonna 1964 perustettiin kulttuuriministeriön alainen Melodija, joka oli maan ainoa levy-yhtiö lähes 30 vuotta. Sen alaisuudessa toimi käytännössä koko musiikkiteollisuus: levytysstudiot, levyjen valmistus ja jakelu, levykaupat sekä promootio.

  • Kitaranrakennusblogi, osa 5: Ensimmäinen kosketus

    Jonni Roos tekee ensimmmäiset sahaukset ja höyläykset.

    Puutavaraa hankittuani, aihioita katseltuani ja luettuani kitaranrakennusta koskevia kirjoja koitti vihdoin sitten se odotettu päivä, jolloin astuin ensi kertaa Omnian Nikkariverstaan ovesta sisään.

  • Kitaranrakennusblogi, osa 6: Parhaat mahdolliset neuvot

    Jonni Roos saa neuvoja kitaranrakentamiseen Kari Niemiseltä.

    Koska olen aloittelija, tarvitsen parhaat mahdolliset neuvot. Kitaranrakentaja Kari Nieminen tekee Versoul-tuotemerkillä kitaroita maailman huipulle. Mm. Rolling Stonesin Ronnie Woodilla ja ZZ Topin Billy Gibbonsilla on useita Niemisen rakentamia kitaroita. Kari koputtelee tuomaani ruusupuuotelaudan aihiota, ja kuuntelee. Helähdys on soiva ja se soi melko korkealta.

  • Kitaranrakennusblogi, osa 4: Puutavarakaupassa

    Jonni Roos menee ihan oikeaan puutavaramyymälään.

    Kerroin aikaisemmassa blogauksessani, että ostin kitaran rungon valmiiksi höylättynä ja liimattuna lankunpalana, ja sain vielä lisäksi kolme pitkälle tehtyä runkoaihiota kaupan päälle. Stratocaster- ja telecaster -tyyppiset kitarat tehdään usein lepästä, ja ostamani lankku on kotimaista tervaleppää. Kaulaan tarvitaan kuitenkin kovempaa ja jäykempää puuta, ja näissä kitaroissa tyypillinen kaulapuu on vaahtera.