Roope Latvala - selkäänpuukotettu mies

Stonessa uransa aloittanut Roope Latvala on Suomen ehkä paras metallikitaristi. Tällä hetkellä hänen palveluksensa eivät kuitenkaan kelpaa kenellekään ja jopa vanhat ystävät ovat kääntäneet hänelle selkänsä. Alamäki alkoi keväällä 2015, jolloin Latvalan kerrottiin lähteneen Children of Bodomista. Se on Latvalan mukaan paskapuhetta. Nyt hän kertoo, mitä oikeasti tapahtui.

Maaliskuussa 2015 tapahtui selkäänpuukotus, jonka arvet näkyvät vielä tänäkin päivänä.

Suomen menestyneimpiin metalliyhtyeisiin kuuluva Children of Bodom oli menossa studioon äänittämään yhdeksättä pitkäsoittoaan I Worship Chaos. Bändissä vuodesta 2003 soittanut Roope Latvala oli huoltanut kitaransa priimakuntoon ja oli valmiina nauhoituksiin. Samana päivänä hänelle kerrottiin, ettei hänen palveluksiaan enää kaivata.

”Roope Latvala jätti yllättäen Children of Bodomin”, Helsingin Sanomat uutisoi 29. toukokuuta 2015. Sama tarina toistui medioiden uutisoinneissa Ilta-Sanomista Turun Sanomiin ja MTV:hen. Lähteenään niillä oli Children of Bodomin virallinen Facebook-sivu, jossa Latvalan kerrottiin lähteneen bändistä ”ilman pahaa verta”. Kosketinsoittaja Janne Wirman kertoi myöhemmin HS:ssa eron johtuneen siitä, kuinka ”Roope ei ollut enää ihan täysillä messissä”.

Kukaan ei vaivautunut kysymään Latvalalta, mitä oli tapahtunut. Tai jos vaivautui, hän ei halunnut kommentoida.

Vain päivä eroilmoituksen jälkeen Children of Bodom soitti salakeikan Helsingin Nosturissa uuden tilapäiskitaristin Antti Wirmanin kanssa. Ajankohta paljastaa, että Latvalan potkuja oltiin suunniteltu pitkään.

Internetin keskustelupalstoilla spekulaatiomylly lähti välittömästi pyörimään. Moni nieli kaunistellun erotarinan sellaisenaan, mutta ”lähdön” syystä oli erimielisyyttä. Jonkun mielestä se oli viina, jonkun mielestä soittokelvottomiksi menneet kädet ja jonkun mielestä Latvalan korkeampi ikä verrattuna muihin Bodom-jäseniin.

Heinäkuun 13. päivä laulaja-kitaristi Alexi Laiho yritti tyrehdyttää keskustelua Radio Rockin haastattelussa sanomalla, ettei välirikkoon johtaneilla yksityiskohdilla ole ”oikeastaan mitään väliä.”

”Kuten olen sanonut parissa muussakin haastattelussa, kasvettiin eri suuntiin. Sen mä haluan tehdä selväksi, että ei todellakaan erottu missään sotatilassa, eikä ole sellaista sotatilaa päällä”, Laiho sanoi.

Laihon puolelta sotatilaa ei ehkä ollut, mutta Latvala syöksyi potkujen jälkeen täysimittaiseen päänsisäiseen sotaan. Hän pakkasi vasta huolletut kitaransa takaisin laukkuihin, vetäytyi Helsingin Kannelmäkeen ja alkoi ryypätä.

Puukkoa selkään

Kantsun Kulma Bar alias KB on tyypillinen keskiolutkuppila Helsingin Kannelmäessä, vanhan ostoskeskuksen kupeessa. Bangladeshilaisten yrittäjien pyörittämässä baarissa virtaa halpa kalja, terassi on täynnä kanta-asiakkaita jo aamupäivällä ja iltaisin raikaa karaoke.

Näkymä KB:n terassilta vanhan ostoskeskuksen suuntaan on sydäntäsärkevä. Purettavaksi määrätystä ostarista on jäljellä enää rippeet, niiden joukossa Helsingin vanhin brittipub Britannia, joka sekin häädetään pian uusiin tiloihin. Panoraama on kuin allegoria Roope Latvalan nykytilanteesta: siitä, kuinka kaikki vanha ja yhdessä koettu voidaan hetkessä hävittää.

Latvala on kuulunut KB:n vakiokasvoihin jo parin vuoden ajan, Children of Bodom -potkuistaan lähtien.

”Siinä meni kaikki niin päin vittua kuin olla ja voi”, Latvala kommentoi potkujaan. ”Mulle tuli siitä niin kauhea downeri, etten tehnyt seuraavaan vuoteen oikeastaan muuta kuin kittasin kaljaa ja ryvin byrokratiakierteessä. Kitarat mä heitin samana päivänä laukkuun, enkä ole vieläkään avannut. Ne on perkele olleet siellä nyt kaksi vuotta ja toiset pitempäänkin.”

Tuli sellainen olo, että en uskalla edes koskea kitaroihin.

Latvalan mukaan kitaroiden hylkäämisessä ei ollut kyse siitä, etteikö häntä huvittaisi soittaa. Hän vain meni potkuista niin täydellisesti lukkoon, ettei pystynyt enää tarttumaan kitaroihinsa.

”Soittaminen on aina ollut mulle tärkeä ja pyhä juttu, ja sitten tuli niin pahasti takkiin. Ihan kuin multa oltaisiin kielletty soittaminen. Tuli sellainen olo, että en uskalla edes koskea kitaroihin.”

Potkujen jälkeen Latvala menetti lähestulkoon kaiken: treenikämpät, studiot, autotallit ja kaverit. Bodomin jäsenistä hän ei ole sen koommin kuullut pihaustakaan, paitsi lakimiehen välityksellä.

”Oli hyvä, kun oli se sata kitaraa -juttu, niin mulle ei suostuttu edes kertomaan koko asiasta”, Latvala sanoo viitaten Helsingin Juhlaviikoilla vuonna 2015 nähtyyn 100 Guitars From Hell -spektaakkeliin, jossa 100 kitaristia kokoontui Alexi Laihon johdolla Senaatintorille soittamaan yhtä ja samaa biisiä.

”Olen ollut vähän katkera noille jätkille. Sieltä tuli niin puukkoa selkään ja sitten sitä on vielä käännetty lisää. Mykkäkoulusta kaikki alkoi ja mykkäkouluun se myös loppui, saatana. Mä en tiedä mitä mä olen tehnyt. Mä en vaan tiedä.”

Eniten Latvalaa on surettanut ja vituttanut se, kuinka kaikki yhdessä rakennettu vietiin häneltä sen kummempia selittelemättä. 12 vuoden yhteinen bändihistoria kuitattiin Facebook-tiedotteella, ja ihmiset, joita Latvala oli luullut ystävikseen, käänsivät hänelle selkänsä.

Yksi pahimpia takinkääntäjiä oli Alexi Laiho: mies, joka nuorempana ihaili Latvalaa ja imi häneltä vaikutteita soittoonsa. Kaksikon bändihistoria alkoi jo 1990-luvun lopulla Sinergyssä ja jatkui sittemmin Children of Bodomissa – kunnes tuli maaliskuu 2015.

RIP Roope Latvala

Roope Latvala ei vielä tähänkään päivään mennessä ole keksinyt, mikä hänen potkunsa aiheutti. I Worship Chaos -levyn treenivaiheessa hän alkoi kuitenkin aistia muutosta bändin ilmapiirissä.

”Treeneissä ei paljoa muuta tapahtunut, kuin että jätkät näpläävät kännyköitänsä, sitten käydään läpi joku riffi ja kaikkien pitää paapoa Alexia koko ajan. Musta tuntuu, että sillä Laihon pojalla on noussut hattuun tai jotain. Se rupesi katsomaan mua nokanvarttaan pitkin. Nehän suunnittelivat potkuja puoli vuotta, ennen kuin kehtasivat edes sanoa mulle mitään. Sitten ne vaan yhtäkkiä pistivät pihalle, juuri kun piti aloittaa äänitykset.”

Osasyy potkuihin saattoi olla se, että Children of Bodom on nykyisin eri bändi kuin se rymyretkue, johon Latvala liittyi vuonna 2003. Alexi Laiho on joutunut lopettamaan jatkuvan ryyppäämisen vatsahaavan vuoksi ja osa bändin jäsenistä on saanut perheenlisäystä. Latvala sanookin, että CoB alkoi hänen viimeisinä vuosinaan muistuttaa pyhäkoulua, jossa moralisoitiin kaikesta.

Silti potkut tuntuvat kohtuuttomilta. Latvala hoiti kunnialla jokaisen CoB-keikan, eikä ainuttakaan esiintymistä jouduttu perumaan hänen alkoholinkäyttönsä takia. Hän piti kiinni sovituista päätöksistä, osasi huoltaa kitarat ja oli muutenkin järjestyksen mies. Mikä tärkeintä, Latvala oli ja on edelleen ilmiömäinen kitaristi. Kuka muu muka sopisi Children of Bodomiin häntä paremmin?

”Ilmeisesti kaikki”, Latvala hymähtää. ”Joku antipatia sieltä tuli.”

Antipatian tekee oudoksi se, että Latvala vaikuttaa maailman sydämellisimmältä ihmiseltä. Hänen olemuksestaan huokuu ihmisyys, herkkyys ja hiljainen voima. Puhuessaan hän katsoo rauhallisesti silmiin ja painottaa välillä sanojaan lähes tamperelaisittain, vaikka ei ole espoolais-keravalaisena lapsena varttunut lähelläkään Hämettä.

Ajattelin pikkuhiljaa alkaa keskittyä omiin juttuihini. Ei näin voi jatkua.

Tämän perusteella Latvalan luulisi olevan myös helppo bändikaveri. Omien sanojensa mukaan hän on sovinnollinen ihminen, jonka kanssa on vaikea päästä riitoihin. Edes potkujensa jälkeen Latvala ei halunnut riidellä, vaikka aihetta ehkä olisi ollutkin. Sen sijaan hän lopetti sosiaalisen median käytön.

”En uskaltanut enää käydä Facebookissa, enkä ole oikeastaan vieläkään käynyt, koska en halunnut aloittaa loanheittoa. Jos mä olisin jatkanut Facebookin aukipitoa, sinne olisi väkisinkin alkanut livahdella jotain epäsiistimpää”, Latvala sanoo.

Maalaisjärjellä voisi kuvitella, että Latvala on saanut jo useampiakin yhteydenottoja ihmisiltä, jotka haluaisivat alkaa musisoida hänen kanssaan. Väärin.

”Kukaan ei ole ottanut yhteyttä. Varmaan kun mä en someta, en ole kuullut kenestäkään vittu kahteen vuoteen. Ei nuo Lamb of Godit ja muut kiertuekaveritkaan enää pidä mitään yhteyttä.”

Jopa fanirintamalla on ollut hiljaista. Kun Latvala yksi päivä uskaltautui Facebookiin katsomaan faniensa postauksia, hän törmäsi ”RIP Roope Latvala” -tyyppisiin viesteihin.

”Kerran mä sitten kirjoitin sinne, että by the way, en mä mitään kuollut ole. Ja sitä paitsi mä en lähtenyt bändistä, vaan mut lähetettiin bändistä. Sitten tuli Henkalta (CoB:n basisti) sellainen, että jotkut jätkät ei ihan tykänneet tosta sun läpästä.”

Latvala ei vielä tänäkään päivänä ole pystynyt kuuntelemaan Children of Bodomin I Worship Chaos -levyä, jolle Alexi Laiho lopulta soitti hänen kitaraosuutensa. Tammikuussa 2016 Latvalan tontin otti hoitaakseen Naildownissa ja Northerissa kannuksensa hankkinut Daniel Freyberg.

Katkeruudestaan huolimatta Latvala vaikuttaa siltä, ettei kaikkia siltoja ole vielä poltettu. Arka kiinnostus vanhan luottobändin tekemisiä kohtaan tuntuu miltei liikuttavalta.

”Mä jotenkin luulen, ettei niillä jätkillä ole mennyt mitenkään suurenmoisesti viime aikoina. Ei niistä saatana kuulu mitään. Olen koittanut katsoa niiden sivuja, mutta ei sielläkään ole mitään. Mitähän niille oikein kuuluu? Noh, antaa poikien olla. Ajattelin pikkuhiljaa alkaa keskittyä omiin juttuihini. Ei näin voi jatkua."

Takaisin bunkkeriin

Rauhallinen keskipäivä KB:n terassilla alkaa kääntyä iltaan. Kaljan hinta nousee 50 sentillä ja karaoke-emäntä ilmestyy baaritiskin taakse kuulemaan laulutoiveita. Tässä vaiheessa osa kanta-asiakkaista rohkaistuu ja tulee kertomaan toimittajalle, kuinka hieno mies Roope Latvala oikein on. Hänen kerrotaan olevan Kantsu-aktiivi, joka on muun muassa vastustanut vanhan ostoskeskuksen purkamista.

Yksi KB:n kanta-asiakkaista on entinen jalkapalloilija Kimmo Tarkkio: boheemina kiertolaisena tunnettu mielialapelaaja, joka kahmi 1990-luvun alussa maalikuninkuuksia Suomen ja Singaporen liigassa. Hänen tarinansa muistuttaa Latvalan tarinaa: huipulta on tipahdettu pohjalle, eikä mitenkään kauniisti.

Jalkapalloilijalle tilanne on erityisen hankala, sillä ikääntyminen ja alkoholisoituminen rappeuttavat työvälineistä tärkeimmän: oman kehon. Latvala sen sijaan pystyy vielä jatkamaan ammatissaan, kunhan vaan ensin saa itseluottamuksensa ja inspiraationsa takaisin. Hänen käsissään ei ole mitään vikaa, eikä ole myöskään syytä epäillä, että hänen sävellyskykynsä olisi ruostunut.

Ei kai tässä muu auta, kuin alkaa pikkuhiljaa vetäytyä man caveen eli meikäläisittäin bunkkeriin työstämään niitä ralleja.

Viime aikoina Latvala onkin alkanut kompuroida pimeydestä takaisin valoon. Hän on kaivanut parit Les Paulit koteloistaan ja säveltänyt nipun biisejä, joita luonnehtii turpaanvetotavaraksi.

”Ei kai tässä muu auta, kuin alkaa pikkuhiljaa vetäytyä man caveen eli meikäläisittäin bunkkeriin työstämään niitä ralleja. En mä keksi, mitä muutakaan rupeaisin tekemään. Tuossa fillarimatkan päässä Pihlajamäessä on Ensiferumin tilat. Kyselin, että jos pääsisin sinne vähän soittelemaan näitä juttuja muutaman tutun kanssa. Se voisi olla ihan hyvä ratkaisu. Ei tästä nyt pääse kuin ylöspäin.”

Jos Latvalan ahdingosta yrittää jotain positiivista löytää, niin sen, ettei hän pudonnut pohjalle ilman turvaverkkoa.

”Kyllä tässä toimeen tullaan. Bodomista jäi jotain sukanvarteen ja onneksi on katto pään päällä, mukava mimmikaveri ja muutama hyvä frendi ympärillä. Ja on tuossa kaikkea muutakin puuhaa.”

Muulla puuhalla Latvala viittaa piha- ja remonttitöihin. Hän asuu Kannelmäessä pienessä 50-luvun puutalossa naisystävänsä Eevan, parin kissan ja papukaijan kanssa. Papukaijalla on oma huone ja se osaa sanoa muun muassa ”vittu”. Kotitöiden ohessa Latvala yrittää pitää huolta kunnostaan käymällä uimassa ja pyöräilemässä.

Myös harrasteautoissa riittää roplaamista. Latvala omistaa alkuperäiskunnossa olevan Corvette Stingrayn (vm. 1973) ja kaksipaikkaisen Datsun 280Z:n (vm. 1976). Käyttöautona hänellä on Datsun 180B (vm. 1974) ja talviautona panssarialukseksi kutsumansa Volvo 244 GL (vm. 1980). Tällä hetkellä autot – samoin kuin osa Latvalan kitaroista – on ripoteltu ympäri pääkaupunkiseutua.

Äkkiseltään voisi luulla, että syrjään sysätty rocktähti ei viihtyisi lähiössä vaan hakeutuisi keskustan ja Kallion kuppiloihin kalastelemaan huomionosoituksia ja nostetta kolhitulle itsetunnolleen. Latvala ei kuitenkaan ole sellainen rocktähti. Kannelmäki on riittänyt.

”Tavallaan tämä Kalterissa istuminen on ollut ihan virkistävääkin, kun ei ole tarvinnut murehtia mistään, vaan on voinut vaan vapautuneesti heittää hetulaa ukkojen kanssa”, Latvala sanoo ja tuo mieleen Freud Marx Engels & Jungin säkeet: ”Särkynytsydämiset aina juovan tuntuvat / hukuttaakseen murheet, jotka kelluu kuin untuvat / Ja ehkä elämä on vain huonoa pilaa, mutta mehän hekotetaan / Niin että kukahan seuraavat tilaa, sillä kai me ne otetaan”.

”Mutta kyllä se ensimmäinen vuosi vitutti. Välillä tulee vieläkin niitä puuskia. Kaikki se, mitä rakennettiin kimpassa, lähti yhtäkkiä veke. Mutta kai sitä pitää vaan jatkaa eteenpäin. On näitä ollut ennenkin perkele.”

Latvalan uuteen alkuun on vaikea olla uskomatta – onhan hän sentään Roope Latvala. Mutta kuinka hänestä oikein tuli Suomen parhaimpiin kuuluva metallikitaristi?

Elämää kitaroiden armoilla

Kun Roope Latvala (s. 25.6.1970) oli nappulaikäinen, hän tykästyi Sex Pistolsiin ja erityisesti Steve Jonesin rosoiseen ja kärkevään kitarasoundiin. Myös Eppu Normaali, Pelle Miljoona ja muut ensimmäisen aallon suomipunkbändit kolahtivat lujaa. Hieman myöhemmin kuvioihin tulivat heavy metal ja hard rock: Judas Priest, Iron Maiden, AC/DC ja Peer Günt. Hevissä Latvalaa kiehtoivat mielenkiintoiset kappaleet, hyvä soitanta ja hienot lavashowt.

11-vuotiaana Latvala marssi Espoon musiikkiopiston pääsykokeisiin ensimmäisen sähkökitaransa kanssa, pääsi sisään ja aloitti kitaransoiton opiskelun Kari Äikäksen alaisuudessa. Myöhemmin hän jatkoi soittamista jazz-kitaristi Fred Ahlbergin yksityisopetuksessa. Klassisen puolen opiskelusta oli Latvalan mukaan ainakin se hyöty, ettei hänestä koskaan tullut metallipuristia.

”Olen yleensä yrittänyt keksiä jotain omaa, enkä vaan matkia muita. Tykkään mahtipontisesta soundista, jonka kitarasta voi saada irti, ja nimenomaan useammasta. Musiikissa on hyvä olla pieni pilke, ettei väännetä totisinta mörköoopperaa. Synkkä musa on hyvää, mutta ei sellainen, että ollaan haudanvakavia ja vedetään matalalta ja hitaasti. Mieluummin vähän uptempoa ja mielenkiintoa.”

1980-luvun alussa Latvalan kitaransoittoa motivoivat eniten Helsingin Jäähallissa nähdyt keikat, jotka herättivät nuoressa pitkätukassa haaveen kitaratähteydestä. Omien taitojen kehittyessä motivaatiokin lisääntyi.

”Kun kävin ostamassa Ozzyn Bark at the Moonin (1983), se löi aluksi ihan ällikällä, että miten helvetissä tällaista on duunattu. Mutta sitten kun olin kahlannut asteikkoja, homma alkoi avautua ja aloin blokata juttuja levyiltä”, Latvala sanoo.

Teini-iässä Latvalan elämä koostui pitkälti soittamisesta, piirtämisestä, keikoilla käymisestä, kaljanjuonnin opettelusta ja ”yleisestä häröilystä”. Koulussakin piti käydä, mutta aina välillä Latvala teki kuumemittaritemppuja, jotta sai jäädä kotiin harjoittelemaan kitaransoittoa.

Ennen vanhaan kuunneltiin levyjä ja käytiin opettelemassa jazzin alkeet. Nykyisin netti pursuaa opetusvideoita ja on helppo oppia nopeasti.

Treenaaminen kannatti. Jo ennen täysi-ikäistymistään Latvalasta oli tullut Suomen kovatasoisin thrash/speed metal -kitaristi, joka sai nuoret kitaristinalut ympäri Suomea vihertymään kateudesta ja aloittamaan sairaalloisen treenaamisen.

Tekniikka ei silti koskaan ollut Latvalalle itsetarkoitus. Puhtaan kitarapornon sijaan hän on aina yrittänyt tuoda sävellyksiinsä ja etenkin sooloihinsa ”jotain jujua”. Samaa ei voi sanoa läheskään kaikista nykykitaristeista.

”Ennen vanhaan kuunneltiin levyjä ja käytiin opettelemassa jazzin alkeet. Nykyisin netti pursuaa opetusvideoita ja on helppo oppia nopeasti. Sitten kun on opittu muutamat licksit ja ollaan niin perkeleen nopeita, on hirveä kiire koko ajan. Simppeleimmilläkin jutuilla voisi saada jotain mielenkiintoista aikaan.”

Yksi Latvalan eniten arvostamista kitaristeista on Steve Vai.

”Mä muistan, kun tuli The David Lee Roth Band, missä oli Steve Vai kitarassa. Se räjäytti potin ihan totaalisesti. Vai osaa napata tilanteista hyvin ja sillä on mielenkiintoisia pikku sirkustemppuja soitossaan. Niitä on joskus hauska yrittää vähän matkia sen minkä pystyy.”

Tilulilun kuninkaaseen Yngwie Malmsteeniin Latvalalla on kaksijakoinen suhde.

”Tuossa yksi päivä kun pesin himassa ikkunoita, hyllystä osui käteen Ynwgie Malmsteenin Relentless (2010). Kuuntelin sen kaksi kertaa läpi ja olin että vittu, tässä on mun Ynkkä-kiintiö kiitos. Voisi niissä kappaleissa olla jotain ideaakin. Alkupään tuotanto kuitenkin toimii. Muistan, kuinka senaikainen tyttöystävä oli saanut napattua radiosta kasetille Black Starin. Jumalauta me kuunneltiin sitä. Sittemmin Ynkkä on tehtaillut samaa juttua pilvin pimein. Mutta kyllä se vaan edelleen jaksaa tiluttaa saatana. Se on hyvä siinä, siitä ei päästä mihinkään.”

Tähänastisen elämänsä aikana Latvala on kosketellut kitaroita enemmän kuin mitään muuta esinettä tai asiaa. Kitaroista onkin muodostunut hänelle esteettisesti merkittäviä työkaluja, joiden on oltava juuri sellaisia kuin hän haluaa. Suurin osa Latvalan kitaroista on itse suunniteltuja custom-kitaroita. Hänelle esimerkiksi tehtiin aikoinaan ensimmäinen 24-nauhainen Jackson Randy Rhoads.

Läheisin suhde Latvalalla on vuodesta 1987 palvelleeseen keltaraidalliseen Randyynsä, joka on nähnyt maailmaa enemmän kuin moni turisti koko elinaikanaan.

”Se on aika rujonnäköinen läheltä tarkasteltuna, mutta soi vieläkin. Kampi toimii hyvin, vaikka se näyttää siltä, kuin olisi ydinsodassa käynyt. Sitä ei nimenomaan vaihdeta, vaan sitä huolletaan. Se on vähän kuin kitaran sielu, sieltä kaikki lähtee. Välillä koko kitaran joutuu purkamaan atomeiksi, putsaamaan paikat kuten aseessa ja lyömään rasvattuna läjään. Sitten se soi taas kuin unelma.”

Latvalaa pidetään yhtenä Suomen parhaimmista metallikitaristeista. Onko jotain, mitä edes hän ei pysty soittamaan?

”Mä en ole ikinä oikein päässyt tuohon nelisointu-jazz-hommeliin. Tiedän, että mun pitäisi vaan päntätä sitä niin perkelesti, mutta ei vittu... Joku ihme jazzlukko mulla on ollut päällä koko elämän. Ei vaan mene jakeluun saatana. Jos totta puhutaan, olen aina joutunut treenaamaan kaiken rautalangasta. Siirryinkin sitten jazzista aika ripeästi thrash-osastolle.”

Get Stoned!

1980-luvun puolivälissä thrash metal iski salamana Suomeen. Yhtäkkiä pienissäkin härmäläisissä pitäjissä alettiin intoilla Metallican ja Testamentin kaltaisista bändeistä, pukeutua farkkuliiveihin ja varsilenkkareihin ja häiritä oppitunteja maanisella pöytärummutuksella. Kuusamossa syntyi A.R.G., Jäälissä Maple Cross, Pudasjärvellä National Napalm Syndicate, Helsingissä Airdash ja Tampereella Dethrone.

Yksi oli kuitenkin ylitse muiden. Roope Latvalan ja Janne Joutsenniemen Keravalla vuonna 1985 perustama Stone erottui alusta asti kollegoistaan soittotaidollaan, sävellyksillään ja intensiteetillään. Yhtye julkaisi lyhyen mutta kiihkeän uransa aikana neljä levyä, joista debyyttilevy Stone (1988) ja kakkoslevy No Anaesthesia! (1989) kuuluvat edelleen suomimetallin kärkikastiin.

Kun Latvala muistelee Stonen uraa, hän muistaa erityisesti bändin alkurytinän. 1980-luvun puolivälissä Stone keikkaili kaikkialla minne pääsi: nuorisotaloilla, taidetapahtumissa, sirppiliitereissä, Sokoksen avajaisissa ja Keravan nuorisovankilassa.

”Mäkin organisoin kokonaisen Espoo-kiertueen. Veivasin Lintuvaarasta käsin puhelimella, että olisiko mitään saumaa päästä keikalle. Käytiin kuule läpi kaikki Olarit, Tapiolat ja Matinkylät. Toiset taas sääti keikkoja Keravan puolelta. Oli hirveä tsemppi, että ylipäätään päästin keikoille.”

Ahkera keikkailu kannatti. Vuonna 1987, Lepakon Metal Massacre -bileiden jälkeen, Megamania tarjosi Stonelle levytyssopimusta.

”Kun Megamanialta soitettiin, että kiinnostaisiko jätkiä, meinattiin pudota joka äijä selälleen, että kai nyt vähän kiinnostaisi. Eivät ne kuitenkaan ulkomaanjuttuja osanneet hoitaa, vaikka yritettiin samantien lähteä kokeilemaan. Se homma oli silloin vielä aika lapsenkengissä ja maailma oli vaikeapääsyisempi paikka kuin nykyään.”

Jälkikäteen on spekuloitu, olisiko Stone noussut metallimusiikin suurnimien joukkoon, jos yhtyeen Amerikan-kiertue Testamentin lämmittelijänä vuonna 1988 olisi toteutunut. Stone oli jo lentänyt New Yorkiin ja oli elämänsä iskussa. Viime hetkellä Testamentin levy-yhtiö kuitenkin tiputti heidät kiertueelta ja otti lämmittelijäksi juuri signaamansa Voivodin.

Suomessa Stonella meni lujaa aina 1990-luvun alkuun asti, jolloin death- ja black metal alkoivat ottaa jalansijaa metallipiireissä. Samoihin aikoihin Stonen sisällä alkoi tapahtua turhautumista ei-niin-menestyksekkäiden Colours- (1990) ja Emotional Playground (1991) -levyjen jälkeen.

”Stone hajosi kai lopulta siihen, ettei rintamalla tapahtunut oikein mitään. Painettiin hirveästi hommia, muttei saatu mitään aikaiseksi. Mielestäni bändi pantiin vähän heppoisasti jäihin, mutta Janne päätti pistää pelin poikki. Mä vähän ihmettelin, miten se hairahti siihen perkeleen grungehommaan. Sehän aloitti samantien Suburban Triben. Vittu, grunge tappoi hevin. En kestänyt sitä ankeutta! Nirvana ja Alice in Chains olivat hyviä, mutta ei niitä voi laskea grungeksi. Ne olivat paljon mielenkiintoisempia."

Sinfonioita ja sankariheviä

Stonen jälkeen Latvala jatkoi musiikin parissa tahkoamista. Vuonna 1994 hän julkaisi veljensä Jussin kanssa levyllisen instrumentaalista progemetallia Latvala Bros -nimellä. Myös uusia bändejä tuli kehiin: Nomicon, Sinergy ja Walhalla vain muutamia mainitakseni.

Ehkä erikoisin luku Latvalan bändihistoriassa on hänen Waltarissa viettämänsä aika 1996-2001. Alunperin Latvalan piti vain tuurata Sami Yli-Sirniötä muutamilla keikoilla tämän loukattua itsensä portaissa. Sirniön liityttyä Kreatoriin Latvalasta tehtiin kuitenkin Waltarin täysivaltainen jäsen.

Waltari oli ja on edelleen Suomen ehkä 1990-lukulaisin yhtye. Bändi yhdisteli musiikissaan mitä erilaisempia tyylejä metallista klassiseen, rapista kansanmusiikkiin ja funkista elektropoppiin. Uskaliaita covereitakaan ei vieroksuttu, kuten yksi kavereistani taannoin Facebookissa muisteli: ”Näin kerran Waltarin jollain randomkeikalla Lepakossa, jossa ne veti coverina Prodigyn Breathen. En oo ikinä nähny sellaista 'olisinpa vittu ihan missä tahansa muualla' -ilmettä kuin Roopella, kun Kärtsy kärtsyili menemään ja Roope vaan joutuu veivaamaan sitä yhtä ääliöriffiä loputtomiin”.

”Waltarihan lähti liikkeelle ihan kummallisesta primitiivisestä musasta”, Latvala muistelee. ”Se kierous oli siinä jo silloin ja olen aina digannut siitä. Kyllä mä joskus mietin joistain biiseistä, että onko näitäkin nyt pakko vetää, mutta kyllä ne läpäisee seulan, jos on hyvä boogie. Ei pidä olla liian tosissaan.”

Waltarin kanssa Latvala pääsi kokeilemaan monia uusia asioita. Hän pääsi kunnolliselle Euroopan-kiertueelle ja saksalaiseen äänitysstudioon. Hän soitti death metal -sinfonian kapellimestari Riku Niemen johdolla ja osallistui massiiviseen Evankeliumi-oopperaan. Vuoden 1999 Radium Round -levyn aikoihin Latvalasta alkoi kuitenkin tuntua, ettei Waltarissa ollut enää tarpeeksi jalansijaa kitaroille.

”Mä ajattelin, että sitä musiikkia olisi voinut isontaa sellaiseen Aerosmith/Queen -tyyppiseen rajat pois -hommaan. Kaipasin lisää kitaroita, mutta jotenkin ne vaan jäi jonnekin pohjalle, enkä päässyt vaikuttamaan oikein mihinkään. Se alkoi suorastaan vituttaa.”

Viimeinen niitti oli saamelaisten Angeleiden kanssa julkaistu Channel Nordica -levy (2000), jolta ”kaikki makeat jutut” poistettiin. Kun Latvala yritti inttää asiasta Waltarin keulahahmon Kärtsy Hatakan kanssa, Hatakka vinkkasi, että Latvala voisi lähteä yhtyeestä.

”Waltariin ei onneksi tarvinnut tehdä mitään pesäeroa, koska siinä oltiin soudettu ja huovattu koko ajan ja talous oli jatkuvasti miinuksella. Samoihin aikoihin mulle alkoi myös tulla Sinergy-hommeleita. Veri alkoi vetää sankarihevipuolelle ja sille tielle mä sitten jäin. Silloin Hatakan poika sanoi, että ehkä olisi parempi, että keskityt siihen. Olin että okei, huh.”

Latvala on edelleen hyvissä väleissä Waltarin jäsenten kanssa. Lokakuussa 2016 hän osallistui bändin 30-vuotisjuhlakonserttiin Kulttuuritalolla ja nousi lavalle soittamaan neljä biisiä. Se oli Latvalan toistaiseksi ainut live-esiintyminen Children of Bodom -potkujen jälkeen.

Tämä hetki ja tulevaisuus

Jos Roope Latvala olisi saanut päättää, hän soittaisi yhä Children of Bodomissa. Bändissä vietetyt vuodet 2003-2015 olivat hänen elämänsä kokemusrikkainta aikaa ja veivät hänet eri puolille maailmaa Bangaloresta Hiroshimaan ja Jakartasta Melbourneen.

”Tykkään matkustelusta, kaikesta paitsi lentokentistä. Mulla oli kiertueella sellainen tapa, että googlasin aina seuraavan kaupungin ja kaivoin kartat puhelimeen valmiiksi. Sitten lähdin pieksemään kaupunkia taitettavalla Brompton-fillarilla, jonka saa dösän perään.”

Children of Bodomissa Latvala pääsi vihdoin maistamaan sitä supertähteyttä, joka Stone-aikoina jäi pelkäksi haaveeksi. Egosentristä rocktähteä hänestä ei silti koskaan tullut.

”Kyllä mä pystyn festareilla liikkumaan ihan missä vaan. Menen sinne pokkana niin kuin muutkin ihmiset, niin ei kukaan edes kiinnitä huomiota. Jotkut pelkäävät faneja yli kaiken, eivätkä uskalla liikkua niiden keskellä, kuten eräs kitarasankari. Mutta ilman faneja ei olisi ukkojakaan. Kyllä mä voin jotain läppää heittää, jos jotakuta kiinnostaa.”

Pakkohan se on tarttua keihääseen ja ruveta taas soittamaan. Mihin koira karvoistaan pääsisi?

Kesäkuussa 2017 suuret festarit ja tuhatpäiset yleisöt ovat pelkkä muisto. Tilalla on luoteis-helsinkiläinen baari, jossa Latvala on katsellut menneisyyttään sumeana värifilminä jo parin vuoden ajan. Jokin on kuitenkin muuttunut ja viime aikoina Latvala onkin alkanut pohtia mahdollisuutta uuteen filmiin.

”Kyllä nuo musat pyörii päässä tauotta. Havahdun aina siihen, että kelaan jotain sormituksia ja muita juttuja. Pakkohan se on tarttua keihääseen ja ruveta taas soittamaan. Mihin koira karvoistaan pääsisi? Ei mulla mitään muuta ammattia sitten olekaan.”

Onko mitään, mitä Latvala edes haluaisi alkaa tekemään?

”No ei. Mutta jos nyt mitään muuta ei ilmaannu, niin varmaan kitararoudarin paikkoja löytyisi. Se on vaan vähän vittumaista, kun on tottunut soittamaan... Sitten kun työkkäri pistää mut jollekin pajalle veistämään kirstuja, niin sitten menee lujaa. Ehkä sitä kuitenkin keksii jotain muuta siihen mennessä.”

Haastattelun jälkeen ja vielä monta päivää sen jälkeenkin huomaan vellovani melankoliassa. Jään miettimään, mikä Latvalan tapauksessa kouraisee niin syvältä ja tajuan, että kyse on mitä universaaleimmasta asiasta: jätetyksi tulemisen tunteesta. Bändisuhteet ovat pohjimmiltaan kuin parisuhteita. Niissä vietetään paljon aikaa yhdessä, jaetaan hyviä ja huonoja hetkiä ja rakennetaan jotain yhteistä. Kun toinen sitten yhtäkkiä näyttää ovea, puukottaa selkään tai pettää luottamuksen, jotain perustavanlaatuista ihmisen sisällä menee rikki.

Latvalan onneksi pahin depressiovaihe on nyt takanapäin ja tästä eteenpäin suunta on vain ylöspäin. Sinne Latvala myös kuuluu: huipulle.

Kuuntele Roope Latvalan haastattelu kokonaisuudessaan:

(Edit 3.7.2017: Lisätty linkki Elävään arkistoon.)