Hyppää pääsisältöön

Herbert Blomstedt - Ajattomien tarinoiden äärellä

Herbert Blomstedt
Herbert Blomstedt Kuva: Yle/Tiina-Maija Lehtonen herbert blomstedt

Muistivälähdys viiden vuoden takaa: Herbert Blomstedt harjoittaa Radion sinfoniaorkesterin kanssa Joseph Haydnin sinfoniaa nro 101 (“Kello”). Kuten kapellimestarit usein, Blomstedt jättää hetkeksi orkesterin soittamaan itsekseen ja pinkaisee ylös katsomoon kuuntelemaan, kuinka orkesterin balanssi toimii. Korostan sanaa “pinkaisee”, sillä Blomstedt askeltaa ylös portaita ripeästi kuin soramontulla treenaava maileri. Hänhän onkin vasta 84-vuotias.

Toinen muistikuva on viime joulukuulta: olin sattunut Pariisin Philharmonie’hin konserttiin, jossa Blomstedt tarjoili varsinaisen illallisen. “Alkuruokana” oli Beethovenin monumentaalinen Eroica-sinfonia, sitten Straussin sävelruno Kuolema ja kirkastus, Metsän kuiskina -jakso Wagnerin Siegfried-oopperasta sekä tuollaisena kepeänä jälkiruokana vielä saman säveltäjän Tannhäuser-alkusoitto. Ohjelma kesti vaivatta kaksi ja puoli tuntia, ja Blomstedt johti sen ulkomuistista. Konsertin päätteeksi läkähtynyt yleisö jaksoi toki nousta osoittamaan suosiota seisaaltaan, kun taas Blomstedt näytti siltä kuin olisi valmis toistamaan ohjelman saman tien - minkä hän seuraavana iltana tekikin. Mittari näytti tuossa vaiheessa samaa kuin nyt: 89 vuotta.

Näin olemme tottuneet Blomstedtin näkemään ja kokemaan: iätön ja ajaton suurmestari, joka johtaa suuria klassikkoja. Mutta jokainen vanhaksi varttunut herra on ollut joskus pikkupoika, ja se taas tuo esiin tämän ruotsalaisen kapellimestarin rakkauden Suomea kohtaan. Ensimmäiset viulutuntinsa hän nimittäin sai Helsingissä, Mechelininkadun varrella. Kesällä 1927 amerikanruotsalaiseen siirtolaisperheeseen syntynyt Blomstedt muutti kaksivuotiaana Helsinkiin. Hänen isänsä oli Adventtikirkon pastori, ja Helsingin adventistiseurakunta tarvitsi ruotsinkielistä saarnamiestä. Nelihenkinen perhe asettui Arkadiankadulle, mistä Herbert ja Norman-veli kulkivat kohta kouluun Yrjönkadulle. Välillä asuttiin myös Kauniaisissa, mutta Herbertin toisen koululuokan lopussa pastori Blomstedtille tarjoutui paikka Göteborgin adventistikirkossa, ja niin perhe muutti vanhempien kotimaahan.
Viulistin urasta haaveillut Blomstedt päätyi omien sanojensa mukaan kapellimestariksi puolivahingossa, sillä kun tuli ammattiopintojen aika, hän tuli hakeneeksi useampaan koulutusohjelmaan ja hyväksytyksi kaikkiin. Toisen maailmansodan jälkeinen modernin musiikin myllerrys kiehtoi nuorta Blomstedtia, ja hän matkasi Darmstadtin kesäkursseille kuulemaan ajan uusimpia kujeita, joita tarjoilivat samanikäiset Karlheinz Stockhausen, Pierre Boulez ja Luigi Nono. Lisäoppia löytyi kohta Igor Markevitchilta Pariisissa sekä Jean Morelilta ja Leonard Bernsteinilta New Yorkissa, mutta kapellimestarin ura käynnistyi kuitenkin kotimaassa, Norrköpingin kaupunginorkesterin johtajana. Nuori kippari nosti 50-luvulla rajusti orkesterin tasoa, joten vuonna 1962 kutsu kävi Oslon Filharmonikoiden ylikapellimestariksi. Matka jatkui sieltä ensin Tanskan Radion sinfoniaorkesterin johtoon, ja vuonna 1975 alkoi 10-vuotinen kausi Dresdenin Staatskapellen taiteellisena johtajana. Se merkitsi Blomstedtin lopullista nousua kansainväliseen kapellimestariaateliin. Samaan aikaan hän johti myös Ruotsin radion sinfonikkoja, mutta palasi 1985 Amerikkaan, kymmeneksi vuodeksi San Franciscon sinfoniaorkesterin johtoon. Viimeisin - ja otaksuttavasti viimeinen - pitkäaikainen pesti oli taiteellinen johtajuus Leipzigin Gewandhaus-orkesterissa vv. 1998-2005.

Mikä sitten on Blomstedtin pitkän ja poikkeuksellisen toimintakyvyn sävyttämän uran salaisuus? Onko se seitsemännen päivän adventismi, jonka oppien mukaisesti hän elää? Blomstedt on ollut ikänsä kasvissyöjä eikä ole myrkyttänyt itseään tupakalla tai alkoholilla. Perjantai-iltaisin ja lauantaisin hän viettää sapattia eikä harjoita orkesteria, koska se olisi työntekoa, mutta johtaa tuolloin toki konsertteja, koska se ei hänen mielestään ole työtä, vaan uskonnon harjoittamista. Vastaus on, että emme voi koskaan tietää.
Blomstedt tunnetaan toki parhaiten suurten klassikkosäveltäjien esityksistä ja levytyksistä, mutta maailmaa kolutessaan hän ei ole unohtanut pohjoismaisia juuriaan, vaan on tuonut esiin erityisesti niin Sibeliusta, Nielseniä, Griegiä kuin ruotsalaista varhaisromantikko Franz Berwaldiakin. Hänen ohjelmissaan on kuitenkin ollut aina myös uutta musiikkia, etenkin San Franciscossa ja radio-orkestereissa (hän johti vuosituhannen vaihteessa myös Pohjois-Saksan radion NDR:n orkesteria). Mutta onhan toki luontevaa, että kapellimestarit esittävät oman sukupolvensa säveltäjiä, ja Blomstedt on niin ajaton, että hänen oman sukupolvensa suuret säveltäjät ovat jo Tuonen viidassa. Siksi on hyvä keskittyä toisiin ajattomiin, sellaisiin kuten juuri Beethoven ja Sibelius, jotka ovat tämän konsertin ohjelmassa.

Ajattomuus ja traditio

Niin, mikä tekee musiikista ajatonta? Usein yhdistävä tekijä ajattomalle taiteelle on, että se on ollut syntyaikanaan uudenaikaista, usein myös inhottua ja pilkattua. Oman aikansa kysyntään tehty musiikki todennäköisesti elää vain oman aikansa (mutta voi silti olla hyvää musiikkia!). 2000-luvun ihmisen on vaikea ymmärtää, kuinka modernia, jopa rienaavaa oli omana aikanaan Beethovenin musiikki, etenkin 3. sinfoniasta eteenpäin. 5. ja 6. sinfonia, jotka kantaesitettiin samassa tarunhohtoisessa (ja pieleen menneessä) konsertissa joulukuussa 1808, saivat päälleen syytteitä kakofoniasta ja niiden muotoa moitittiin (viitosen scherzo ja finaali soitetaan keskeytyksettä ja kuutosessa on “vääräoppisesti” viisi osaa).

Tämänkin konsertin yleisössä on niitä, jotka kuulevat Beethovenin 5. sinfonian nyt ensimmäisen kerran, ainakin kokonaisuudessaan - alun “kohtaloteema” lienee sentään tuttu kaikille. Totean silti vain, että sinfoniassa on neljä osaa, joista ensimmäinen on tyypillisesti “painava”, toinen rauhallisempi, kolmas on rytmikäs scherzo, joka edusti omana aikanaan uutta, läpisävelletympää mallia jossa ei ollut klassismista tuttua menuettia, vaan persoonallisempi trio-taite. Ja scherzosta edetään keskeytyksettä finaaliin. Tämä oli vallankumouksellinen muotoratkaisu, jonka esim. Sibelius toisti 2. sinfoniassaan liki sata vuotta myöhemmin. Beethoven-traditio on niin vahva, että siitä on vaikea sanoa mitään tuoretta. Mutta miten suhtautuu traditioon Herbert Blomstedt? Voiko tulkintaa uudistaa tekemättä sille väkivaltaa? Keskustelin asiasta Blomstedtin kanssa, ja näin hän toteaa:
“Tietysti kunnioitan traditiota, mutta rajoitetusti. Jos partituuri antaa erilaisia signaaleja kuin traditio, suosin partituuria. Kuten Toscaninilla oli tapana sanoa: “Traditio - pah! Sehän on vain viimeisin huono esitys.” Beethoven-traditio on ollut meidän leveysasteillamme valtavan riippuvainen Wagnerin mielipiteistä ja estetiikasta. Kummallisessa Beethoven-kirjassaan hän sanoo esim., ettei Beethovenin Adagioita voida soittaa tarpeeksi hitaasti. Hän ja hänen seuraajansa tarkoittanevat, että sointi on tärkeämpi kuin tempo, ja vie aikaa antaa soinnin kehittyä ja kypsyä - ja niin unohdetaan tempon virtaus ja uppoudutaan sointeihin, usein upein tuloksin (Nikisch, Furtwängler ja leegio heidän ihailijoitaan). Mutta jos tämän kauneuden hinta on, että Beethovenin tempot lähes puolittuvat, muuttuu omantunnon kysymykseksi, kumpaa tässä kunnioitetaan enemmän, tätä ns. traditiota vai säveltäjän ilmaisemaa tahtoa. Eihän Beethoven tarkoittanut, että metronomilukujen pitäisi määrätä orjallisesti jokainen tahti - muotoilu on luonnollisesti tärkeää - mutta suuntamerkit ovat tärkeitä ja ratkaisevia.”

Partituurin kunnioittamiseen liittyy ajatus, että kaikki tarpeellinen on partituurissa. Onko?
“Kaukana siitä. Siinä on vain sävelkorkeudet, rytmit, soitinnus ja joitakin esitysohjeita. Kuinka voimakas on forte, kuinka hiljainen piano, kuinka nopea Allegro, kuinka hidas Adagio, missä kohtaa sävelen paino, missä fraasin huippukohta ja purkaus, mikä on soitinten välinen balanssi? Tuhat detaljia, joista riippuu esityksen elävyys. Ei ole kahta samanlaista esitystä, ei edes samalla esittäjällä. Jos niin ei olisi, jokainen uusi esitys olisi järjetön. Jos olisi kaksi ihmistä, jolla olisi samat näkemykset kaikista elämän aspekteista - toinen heistä olisi ylimääräinen.”

Kotikentän haaste

Entäs sitten Sibelius? Neljäs sinfonia on vähemmän soitettu ja huonommin tunnettu kuin Beethovenin viides, jopa Suomessa, mutta Blomstedt kokee sen miellyttävänä haasteena.
“Iloitsen suuresti, että saan [Sibeliuksen neljännessä sinfoniassa] kohdata orkesterin ja yleisön näiden “kotikentällä”. Se on haaste ja stimulanssi, joka antaa lisää elinvoimaa.”

4. sinfonia valmistui vuonna 1911 aikana, jolloin Sibelius “kärsi” raittiudesta. Kasvain kurkusta oli poistettu Berliinissä, mutta kuolemanpelko jäyti 45-vuotiasta säveltäjää, joka oli hylännyt sikarit ja alkoholin. Viina oli aiemmin turruttanut sisäiset äänet, myös epämiellyttävät, mutta nyt oli toisin, ja jo jousikvartetossa Voces intimae (1909) ja lyhyessä orkesterikappaleessa Dryadi (1910) kuultu itsetutkiskelu nousi kuohuen pintaan 4. sinfoniassa. Se on introspektiivisin tuntemani sävellys. Blomstedt on samaa mieltä:
“Se on [Sibeliuksen tuotannossa] täysin ainutlaatuinen. Se on hänen sinfonioistaan arvoituksellisin ja sisäänpäin kääntynein, syvääluotaavin, ja tutkii “sielun loputtomia kätköjä”, kuten hän itse asian ilmaisi.”
Entäpä se introspektio? Sibelius sanoi, että sinfonia on aina manifestaatio säveltäjän elämästä juuri sillä hetkellä. Jollakin tasolla 4. sinfonia on hyvin tarinallinen, muttei osoittelevasti.

“Tietysti säveltäjän elämäntilanne heijastuu hänen työssään - mutta ei sävellys ole mikään “soiva omaelämäkerta” - niin yksinkertaista se ei ole. Pikemminkin sävellysprosessi vaikuttaa säveltäjän päivittäiseen elämään ja sävyttää sitä, niin kauan kuin hän “kantaa” sävellystä sisällään.”
Itsetutkiskelun ohessa 4. sinfonia on varmasti myös jonkinlainen kommentti ajan modernismiin.

“Sibelius seurasi tarkasti, mitä suuressa musiikkimaailmassa tapahtui. Mutta hänen sisäinen maailmansa oli ratkaiseva, sen toivon ja epätoivon välinen jännite. Hänellä oli liikaa molempia: syviä huolia terveyden ja raha-asioiden kanssa, ja ongelmia avioelämässään. Ja toisaalta oli “ihana ego”, tietoisuus omasta ainutlaatuisesta lahjakkuudestaan. Ja onhan 4. sinfoniassa toivottomuutta ja tummaa melankoliaa - mutta ei pessimismiä! Pikemminkin taistelutahtoa, sisäistä voimaa, paljon unikuvia alitajunnasta, ja lopussa alistuminen.”
Ruotsalaiselta ei voi olla kysymättä, onko Sibelius ensisijaisesti suomalainen, pohjoismainen vai universaali. Tämä asia on Blomstedtille aivan selvä:
“Luonnollisesti hän oli ennen kaikkea suomalainen, mutta juuri sen kautta hän oli se kaikenkattavasti ainutlaatuinen persoonallisuus, joka hän oli, ja siten täydellinen esimerkki luovasta ihmisestä.”
Suomalaisyleisö vieroksui neljättä sinfoniaa aluksi sen modernin, ekspressiivisen hengen vuoksi. Ajan myötä sitä on alettu arvostaa täsmälleen samasta syystä, juuri sen modernius teki siitä ajattoman. Myös Beethovenin 5. sinfonian sävelkieli osui kohtalaisen pian maaliinsa. On merkillistä, kuinka voimakkaasti nämä teokset voivat tarinaansa kertoa, vaikka ne ovat abstraktia taidetta, musiikillisia sfinksejä. Siinäkö piilee ajattomuuden ja pitkän iän salaisuus?

Osmo Tapio Räihälä

  • Muusikkojen liitto – äänen kannattaja

    RSO juhlii 100-vuotiasta Muusikkojen liittoa

    Kuluvana vuonna Muusikkojen liitto täyttää 100 vuotta. Muusikkojen liitto edustaa muusikoita ja ajaa heidän oikeuksiaan. Noin kolmannes liiton 3 400 jäsenestä on orkesterimuusikkoja, ja kaksi kolmannesta toimii freelancereina musiikin eri sektoreilla. Muusikot perustivat oman liiton Uudella ylioppilastalolla Helsingissä juuri ennen Suomen itsenäistymistä vuonna 1917.

  • RSO juhlii 100-vuotiasta Suomen Muusikkojen Liittoa ja kantaesittää Antti Auvisen orkesteriteoksen

    Konsertin solistina esiintyy viulisti Lisa Batiashvili.

    RSO esittää 90-vuotisjuhlakaudellaan yhteensä yhdeksän kantaesitystä, joista 24.11. on vuorossa Antti Auvisen teos Turbo Aria. Lisäksi konsertissa kuullaan Suomen ensiesityksenä Anders Hillborgin toinen viulukonsertto, jonka solistina esiintyy Lisa Batiashvili. Ylikapellimestari Hannu Linnun johdolla ohjelmassa on myös Erkki Melartinin Traumgesicht ja Aleksandr Skrjabinin Ekstaasin runoelma.

  • 2. soolopasuunan soittaja

    pasuuna

    Koesoitto pidetään Helsingin Musiikkitalossa 12.–13.2.2018. Hakuaika tehtävään päättyy 3.1.2018 klo 15.00 Suomen aikaa.