Kaisa Alenius
Yle
Vaikea kuvitella, että Kirsi Kunnaksen Tiitiäis-kirjat ovat jo kuusikymppisiä. Vaikka kirjat ovat eläneet vuosikymmenestä toiseen, ei kirjailija itse vieläkään ymmärrä kaikkia runojensa ja satujensa salaisuuksia. Kirjoittaessa kantava ajatus olikin, että lukija saisi itse löytää ja oivaltaa asioita.
Useiden sukupolvien rakastama kirjailija Kirsi Kunnas on Ylen Kirjojen Suomen haastattelussa. Aiheena on Kunnaksen vuonna 1957 ilmestynyt Tiitiäisen tarinoita, mutta puhe polveilee elämään, kirjoihin ja Tiitiäis-saagasta tuttuihin tarinoihin ja runoihin.
– Kirjoittaessani ajattelin, että sinne on kätkettävä arvoitus, koska se aktivoi lukijaa keksimään itse. Lapset löytävät sieltä paljon kaikenlaista. Minä en edes itse tiedä, mitä kaikkea olen sinne kätkenyt.
1950-luvulle saakka lastenkirjoissa oli ollut opettava ote. Piti tehdä näin, välttää tuota, muistaa tämä.
Kunnas siirsi vastuuta lukijalle itselleen. Tarinoissa saattaa tapahtua mitä vain, ja merkitykset muuttuvat lukukertojen myötä.
– Ihminen on etsijä, me etsimme uutta. Vaikka olisi vanhaa, mutta uudella tavalla. Kirjoittajan ei tarvitse löytää lopullista ratkaisua.
Tarvitsimme satuja, jotta voisimme kasvaa aikuisiksi, leikkiviksi aikuisiksi, sillä sota oli armottoman totta, liian totta.
Ensimmäinen Tiitiäis-kirja, Tiitiäisen satupuu, ilmestyi vuonna 1956. Hahmo löytyi, kun Kirsi Kunnaksen siskolle syntyi pieni peikonnäköinen tyttö, jolle Kunnas kirjoitti tuutulaulun.
1950-luvulla sota oli vielä tuoreessa muistissa, ja sen vaikutus näkyi kirjoissa edelleen. Kaikki ennen sotaa kirjoitettu tuntui vanhanaikaiselta, ja sodanaikainen kieli oli massoille suunnattua kieltä, Kunnas miettii.
– Meidän piti ottaa suomen kieli ja kaikki sen vivahteet uudestaan haltuun sodan jälkeen. Huomasin, että lapset tarvitsivat runoja ja satuja.
Ja jos totta puhutaan, satuja ja runoja tarvitsivat Kunnaksen mielestä aikuisetkin:
– Tarvitsimme satuja, jotta voisimme kasvaa aikuisiksi, leikkiviksi aikuisiksi, sillä sota oli armottoman totta, liian totta.
Sukupolvi toisensa jälkeen on lukenut Kunnaksen Tiitiäisen tarinoita ja Tiitiäisen satupuuta. Niissä voi tapahtua mitä vain, kieli on rikasta ja tarinat imevät mukaansa. Kunnaksen oma mottoruno on Tunteellinen siili.
– Sitä tunnistaa niin monessa ihmisessä itsensä: ensin toisessa ja sitten itsessään. Olen jossain vaiheessa kokenut piikkikuoren alla aran olennon, ja kasvanut vähän piikkiseksi itsekin, Kunnas sanoo, ja jatkaa:
– Ei se ole aina lempeätä naurua, mitä viljelen. Kyllä siellä joku piikkikin on joukossa.
