Pietari Kylmälä
Yle
Kaupunkilaisille on luonteenomaista, että he haluaisivat olla maalaisia - ainakin silloin tällöin. Yleensä tämä halu tulee silloin kun ahdistaa, on kiire tai sää on huono. Näinä hetkinä kaupunkilaiset ajattelevat lapsuuden pitkiä kesiä mummolassa ja miettivät, että olisiko meistäkin maalaisiksi. Ajatus kuitenkin haihtuu nopeasti, kun kaupunkilaiset tajuavat, että sama ahdistus, kiire ja huono sää jatkuvat myös maalla.
Yleensä kaupunkilaisten patologinen maaseutukaipuu iskee kesällä ja erityisesti juhannuksen aikoihin. Kaipuuseen liittyy kyllästymistä moderniin elämänmenoon ja harhaisia muistoja 50-luvun Suomi-filmeistä.
Kuuntele podcast
Maria Jotunin Tohvelisankarin rouva ja Hella Wuolijoen Niskavuoren leipä sekä Heikki Turusen Simpauttaja näyttävät meille millaista on maalainen moderni kiihdytys. Siihen liittyy ihmissuhteiden määrittyminen omistussuhteiden kautta, perinteisten arvojen jatkuva uudelleenarviointi sekä tiukka yrittäjyyden eetos.
Kaupunkilaisten käsitykseen maaseudusta liittyy myös populaari ajatus arjen hidastamisesta. Mikään ei voisi olla kauempana totuudesta. ”Paluumuutto maaseudulle ja oma perunamaa” on aikakauslehtien vakiintunut juttutyyppi, jonka avulla kaupunkilaiset yrittävät kestää omaa kiihtyvää työelämäänsä, asuntovelkojaan ja hajanaisia ihmissuhteitaan.
1900-luvun maaseutuelämä on pitänyt sisällään suurempia kiihdytyksiä kuin 1950-luvun maaseutuelokuviin tottunut kansallinen muisti tajuaakaan. Kapitalismin laajentuminen, uudet innovaatiot ja elämän yhdenmukaistuminen ovat pitäneet huolen siitä, että suomalainen maaseutu on epäromanttinen paikka.
Hella Wuolijoen Niskavuori-näytelmien sarja on luonut kuvaa suomalaisesta maaseudusta ehkä enemmän kuin mikään muu kulttuurituote. Varsinkin näytelmä Niskavuoren leipä (1939) luo suorastaan myyttistä kuvastoa omaan maahansa kiinnittyvistä maalaisista. Sitä pidettiin ilmestyessään 30-luvun Suomessa jopa saksalais-kansallissosialistisen Blut und Boden -ideologian mukaisena, koska Niskavuoren vanhan emännän Loviisan edustama kotipaikkakunnia ja -tunne on siinä niin voimakas.
Näytelmässä Niskavuoren talon perijä Aarne on muuttanut kaupunkiin pakoon maaseudun ahdasmielisyyttä. Hänen vaimonsa Ilona on kylän entinen opettajatar, ja Aarne on jättänyt niin entisen vaimonsa kuin synnyinkotinsa Ilonan vuoksi. Niskavuoren entinen miniä Martta on kuitenkin jäänyt Niskavuorelle asumaan. Hänen avioliiton kautta taloon tuomansa myötäjäisrahat pitävät hänet kiinni Niskavuoren nurkissa ja kamarassa.
Ihmisten välisessä ja maahan suuntautuvan rakkauden toteutumisessa ei ole mitään romanttista - pelkkää velvollisuutta ja liiketoimintaa.
Voi siis hyvin sanoa, että Niskavuoren talo on Aarnen, Ilonan ja Martan kolmiodraaman osa.
Niskavuoren leipä kertoo Niskavuoren vanhanemännän Loviisan operaatiosta, jossa hän ensin perustelee ja sitten juonittelee Aarnen palaamaan takaisin sukunsa tilaa viljelemään. Talon jatkuvuus on asia, josta Loviisa ei ole valmis neuvottelemaan.
Vaikka Loviisa sanoo, että Niskavuori on “jotain muuta mitä rahalla saadaan”, hän joutuu kuitenkin toimimaan päinvastaisella tavalla. Niskavuori lunastetaan takaisin rahalla ja luovutetaan perinnetapojen mukaiselle perijälle eli Aarnelle. Vaikka Loviisa puhuu paljon Niskavuoren kivien ylisukupolvisuudesta ja Niskavuoren leivän symbolisesta voimasta, kaikilla näillä ”henkisillä” arvoilla on myös taloudellinen päämääränsä.
Loviisa toimii kuin liikenainen ja lunastaa entisen miniänsä ulos talosta, kauppaa ja säätää. Rakkaudet, avioliitot ja tunteet taipuvat talon jatkuvuuden ja liiketoimien edessä. Ihmisten välisessä ja maahan suuntautuvan rakkauden toteutumisessa ei ole mitään romanttista - pelkkää velvollisuutta ja liiketoimintaa.
Maria Jotunin näytelmä Tohvelisankarin rouva (1924) kuulostaa nimensä perusteella tyhjänpäiväiseltä maalaisfarssilta, mutta se on tiukka analyysi kapitalismin kehityksestä ja siihen liittyvästä kiihtyneestä ihmiskuvasta 1920-luvun Suomessa. Näytelmä oli kuoliaaksi naurattamisensa takia jopa eduskunnan käsittelyssä. Kansanedustajat olivat suuttuneet siitä niin paljon, että Kansallisteatterin valtionavun oikeutusta pohdittiin aivan tosissaan.
Näytelmässä maalaiselämä kiteytyy varakkaan isännän Justuksen tulevan ja oletetun perinnön odottamiseen. Näytelmän kolmas näytös on suomalaisen näytelmäkirjallisuuden huikeimpia saavutuksia. Leviää sana, että Justus on kuollut. Justuksen veli Aadolf ja hänen vaimonsa Juulia päättävät perinnöstä iloissaan vihdoin erota ristiriitaisesta avioliitostaan. Miljoonaperintö mahdollistaa perinteisiin sosiaalisiin instituutioihin kiinnittyneiden halujen pääsemisen valloilleen.
Sosiaaliset konventiot ja ruumiilliset halut menevät perusteellisesti sekaisin.
Päätetään järjestää juhlat, jotka ovat sekä Justuksen hautajaiset että Aadolfin ja Juulian erojuhlat. Vainajaoletetun viinavarasto tyhjennetään, kaikki ovat humalassa ja tunnustavat elämänsä salaisuudet. Paljastuu, että Aadolfin tytär Piia on kihlautunut äitipuolensa Juulian rakastetun Veijon kanssa. Kuvaelmassa ”taide” ja ”luonto”, eli sosiaaliset konventiot ja ruumiilliset halut menevät perusteellisesti sekaisin. Aadolf on niin humalassa, että myös hän haluaa kokeilla haudatuksi tulemista ja sammuu arkkuun.
Tohvelisankarin rouvan kolmas näytös huipentuu kohtaukseen, jossa Justus herää kuolleista. Hän on ryypännyt itsensä tainnoksiin virolaisella pirtulla eivätkä ruumista katsomaan tulleet seurakuntalaisetkaan erota kuolemaa välikuolemasta. Lopulta ollaan sellaisessa tilanteessa, että hautajaiset on peruttu, äitipuoli on menettänyt niin perintönsä kuin rakastettunsa ja Aadolf parantelee krapulaansa.
Tohvelisankarin rouvan hienous ja moderni piirre on, että se laittaa henkilöiden sosiaaliset roolit niin monella tavalla uusiksi. Itse asiassa kaikki 1920-luvun isänmaalliset ihanteet heittävät näytelmässä kuperkeikkaa. Avioliitto osoittautuu vain taloudelliseksi suhteeksi ihmisten välillä. Kodin jatkuvuus on kroonisesti uhattuna. Itse isänmaa muuttuu Tohvelisankarin rouvassa halujen temmellyskentäksi, jossa mikään ei pysy paikallaan.
Juulian viimeinen repliikki “elämä onkin vallan naurettavaa, jos sen vakavasti ottaa” kiteyttää sen mikä jää jäljelle, kun kaikki mihin elämässä on uskonut, haihtuu ilmaan.
Heikki Turusen romaanissa Simpauttaja (1973) ollaan jo siinä vaiheessa Suomen modernisaatiota, että ollaan alettu keskustella maaseudun tulevaisuudesta oikein tosissaan. 1960-luvun maaseudun ylituotanto on johtanut siihen, että tuotannosta on tullut yhä kannattamattomampaa.
Ihmiset ovat alkaneet muuttaa joukoittain maalta kaupunkiin, monet Ruotsiin tai kauemmaksikin. Myös romaanin päähenkilö Imppa haaveilee kaupunkiin muuttamisesta sen jälkeen kun välirikko isän kanssa on ajanut hänet kotoa. Helsingin sijasta Imppa päätyy naapuritaloon työmieheksi. Hänen työkaverinsa on Simpauttaja, ammatillisesti ja seksuaalisesti ylivoimainen voimahahmo.
Maaseutu on Simpauttajassa omalakinen mutta aika surullinen paikka, johon joko jäädään vastoin omaa tahtoa tai josta lähdetään pakoon. Romaanin ainoa maaseudulle palaaja on Jomppa, alkoholisoitunut ja potkut saanut toimittaja, joka kykenee enää kiljuntekoon. Jompalla on kaupunkilaisena tarve selittää, miksi suomalainen maaseutu tyhjenee. Kiljupäissään ryyppyporukassa kaverinsa Hemmon sukutilan autioituneessa päärakennuksessa, Jomppa luettelee syitä sillä seurauksella, että rakennus syttyy palamaan.
Itsepäinen maanviljelijä ja maalainen on syy ja seuraus maaseudun alasajosta.
Simpauttaja taas on sekatyömies, joka kiertää ojankaivuussa ja sekahommissa ympäri Pohjois-Karjalaa. Simpauttaja on itsenäinen työmies, freelancer, joka tuntee ansaittua ylemmyydentuntoa muita ihmisiä kohtaan. ”Minä olen kaikkien teidän yläpuolella”, Simpauttaja sanoo Jompalle ja Hemmolle baarissa kaverusten yrittäessä päteä tiedoillaan maaseudun tulevaisuudesta. Seuraa tappelu, jossa Simpauttaja kellistää vastustajansa. ”Jumalauta toi jätkä osaa judoo”, seurue kauhistelee.
Jompan maaseutuanalyysin mukaan itsepäinen maanviljelijä ja maalainen on syy ja seuraus maaseudun alasajosta. Itse asiassa koko Suomen maaseudun historia on “kun semmonen vähä yksinkertanen mutta pirun sisukas jätkä olis aina tullut tuuripäälle ja puskenu päänsä honkaan juu”. Yrittämisen henki on Jompan, kaupunkilaisen nuoren alkoholistin analyysissä niin maaseudun pelastus kuin sen tuhokin.
Suomalainen maaseutu on paljon suomalaisia kaupunkeja enemmän mielikuvien vanki.
Suomalainen maaseutu on paljon suomalaisia kaupunkeja enemmän mielikuvien vanki. Suomalaisuutta on rakennettu maalaiselämään liittyvien ihanteiden varaan niin itsenäisyyden alkutaipaleella kuin nykypäivänäkin. Omavaraisuus ja itsellisyys ovat niitä kliseisiä arvoja, joiden varaan hyvää maalaisuutta on ihanteissa rakennettu.
Jotunin, Wuolijoen ja Turusen teokset kuitenkin osoittavat, että maaseutu on muuttuva paikka, joka ei pelkästään imitoi kaupunkilaista moderniutta muoteineen, nuorisokulttuureineen ja palvelutuotteineen, vaan luo aivan omat muutoksen puitteensa.
Tämä tulee hyvin esille myös nykyaikaisessa politiikassa, jossa biotalous on ladannut suomalaiseen maaseutuun aivan uusia odotuksia kansakunnan tulevaisuudesta. Niskavuorelainen maahenki on vaihtunut biotalousyrittäjän unelmaan Suomesta tulevaisuuden öljyvaltiona.
Jotta suomalainen maaseutu kykenisi vastaamaan kaikkiin odotuksiin uudesta biotaloudesta, innovaatioista ja energiantuotannosta, sen on pidettävä kiinni modernista valmiudestaan uudistaa itseään. Maria Jotunin kyky laittaa sosiaaliset roolit uusiksi on käyttökamaa myös nykyään, kun toivotaan että mikään ei ole pysyvää paitsi muutos.
Mutta minä aion jatkaa maaseutu-unelmointia, koska usein tuntuu siltä, että kaupunkilaisena se on kaikki mitä minulla on.
