Kirjoitin intiimin kirjeen, jonka pääsisältö on seksi, ja lähetin sen kirjailija Juha Itkoselle. Sitten odotin. Pelkäsin kasvojen menetystä monta pitkää päivää. Sitten Juha vastasi. Onneksi hän osoittautui hyväksi mieheksi.
Teksti: Aleksi Kauppinen
Aleksi: Tiedätkö sinä, Juha, kuinka sitä ollaan hyvä mies; kuinka sellaiseksi tullaan? Jos tiedät, jos sinulla on edes pientä vihiä siitä, voitko auttaa miestä mäessä? Miten sitä hyvänä miehenä olemista voi hengittää suomalaisena kirjailijana, isänä ja aviomiehenä?
Juha: Kysymys on todella suuri. En nyt ainakaan suoralta kädeltä koe osaavani neuvoa, miten hyväksi mieheksi tullaan. Tarkkaan viitoitettua ja kaikille sellaisenaan sopivaa reittiä tuskin on, ja ihan niin kuin kaikki muutkin miehet, olen tässä asiassa elämänmittainen opiskelija.
Oma seksuaalisuutemme on niin intiimi asia, että siitä puhuminen pelottaa.
Aleksi: Puoliso sanoi, että seksistä puhuminen on edelleen tabu. Hän kysyi, onko minun helppo puhua seksistä. Sanoin, että on. Puolen tunnin päästä itkin. Sattui. Ei siitä tainnut olla niin helppoa puhua.
Juha: En tiedä, mitä olette vaimonne kanssa puhuneet, mutta on varmasti parempi, että ne asiat on nyt puhuttu. Olette lähempänä toisianne kuin ennen.
Oma seksuaalisuutemme on niin intiimi, meitä itseämmekin askarruttava ja sitä paitsi elämämme aikana muuttuva asia, että siitä puhuminen pelottaa. Ei ole helppoa selittää itseään edes omalle puolisolleen. Sitä pelkää loukkaantuvansa itse tai loukkaavansa toista, ja pelko on aiheellinen, molemmat vaihtoehdot ovat mahdollisia. Niin on onneksi myös anteeksianto.
Minähän siitä seksistä jo yhden televisio-ohjelman verran juttelin, tosin melko turvallisessa kirjallisessa kehyksessä. Ehkä se onkin ainoa tapa, jolla seksistä julkisesti uskaltaudun puhumaan. Joskus kauan sitten minua kysyttiin vieraaksi johonkin seksiaiheiseen television viihdeohjelmaan. Paneelissa olisi pitänyt puhua hauskasti ja kevyesti suuseksistä tai naisen orgasmista tai jostain sellaisesta, en enää muista tarkasti – joka tapauksessa jänistin ja kieltäydyin. En vakavissani edes harkinnut, ajatus tuntui mahdottomalta.
Kyllä puolisosi siis taitaa olla oikeassa, seksistä puhuminen on edelleen tabu.
Kyllä puolisosi siis taitaa olla oikeassa, seksistä puhuminen on edelleen tabu. Tai ehkä tabu ei ole oikea sana, osoittaahan kyseinen edesmennyt viihdeohjelmakin, että seksistä kyllä halutaan puhua ja seksistä puhumista kuunnella. Jopa se, että kirjailijat puhuvat seksistä, on kiinnostavaa tai ainakin kiinnostavampaa kuin se, että kirjailijat puhuvat James Joycen Odysseuksesta.
Aleksi: Minä haluan taitavaksi kirjoittajaksi, koska täällä vain yksinkertaisesti pärjää paremmin, jos osaa kirjoittaa. Vaan kyllä minä tykkään tarinaakin iskeä. Me tehtiin poikien kanssa aikoinaan Lapin reissuja. Kerran oltiin Norjan puolella. Seurue hajosi keskellä Norjan erämaata horisonttiin ulottuvan luotisuoran tien varrella. Yksi halusi Hammerfestiin, satamaan kysymään töitä kala-alukselta. Loput halusivat takaisin Suomeen niin pian kuin mahdollista; ei oltu saatu pullakahveja kolmeen päivään, kun kenelläkään ei ollut varaa sellaisiin. Ovet pamahtivat kiinni. He lähtivät takaisin Suomeen, me jatkoimme Hammerfestiin.
Hammerfestissa minä vedin villapaidan päälle. Paikalliset olivat aamulenkillä minitrikoissa.
Löydettiin satama vaan ei kala-aluksia. Mutta yksi rapualuksen kapteeni löytyi. Hän kutsui meidät alukseensa kahville. Kello ei ollut vielä kahdeksaa, ja rapualuksen kapteeni iski konjakkipullon pöytään.
Sellaisia urotekoja sängyssä ja merellä, että Zeuksen temput jäivät toiseksi.
Kapu juotti meidät humalaan ennen kuin kello kävi kahtatoista. Mentiin laiturille kalastamaan. Minulla katkesi siima, ja painava uistin lensi sellaisella kaarella, että Suomen keihäsmiehet olisivat olleet ihmeissään. Kaveri sai valtavan sein, ja kapu paistoi tuoreimman ja maukkaimman fileen nopeammin kuin kukaan koskaan.
Vaan kapun tarinat ne vasta olivatkin jotain. Sellaisia urotekoja sängyssä ja merellä, että Zeuksen temput jäivät toiseksi.
Nyt kun muistelen noita tarinoita, urotekoja makuukamarissa, ne maistuvat yhtä suolaisilta kuin kalatarinat Halistenkosken sillalla Aurajoen varressa. Hyviä tarinoita olivat, ja yksi ikimuistoisimmista päivistä mitä muistan. Mutta se kontrasti – tuollaisten tarinoiden kertomisen ja rehellisen puheen välillä.
Aina silloin tällöin näillä reissuilla on puhuttu myös seksistä, eikä ikinä rehellisesti.
Juha: Sait minut hymyilemään. Olen osallistunut vastaavanlaisille retkille, tuntenut samaa laumasieluista yhdessäolon riemua, jota uroseläimet ilmeisesti aivan erityisesti tarvitsevat. Päihtynyt alkoholista ja jostain muustakin, naisten poissaolosta, miesporukan fiiliksestä; aika ajoin tällaiset pakomatkat ovat olleet minulle tärkeitä.
Aina silloin tällöin näillä reissuilla on puhuttu myös seksistä, eikä ikinä rehellisesti, ainoat seksistä puhumisen tavat tällaisissa yhteyksissä ovat jonkinasteinen rehvastelu tai vaihtoehtoisena strategiana ironinen itsensä vähättely. Jälkimmäistä voi tavata käsittääkseni vain itseni ikäisillä tai minua nuoremmilla miehillä, hammerfestilaisen rapualuksen arvatenkin jo elämää nähneen kapteenin en osaa kuvitella sellaiseen turvautuvan. Niinpä äijä antoi palaa ja lasketteli teille tarinoita urotöistään lemmen saralla. Osa niistä oli varmaan jopa tosia. Olisin mielelläni kuullut ne jutut, olisin voinut käyttää niitä hyödykseni kirjoissani.
Tarinasi aikana muistin, miten kymmenen vuotta sitten Lapissa istuin saunan lauteilla isäni ja hänen kaverinsa kanssa. Miehet olivat silloin kuusissakymmenissä ja minä itse kolmikymppinen. Puheet olivat roiseja. Isäni kaverin varsinkin, mutta myös oman isäni, rehvakkaasti hohotellen he muistelivat elämäänsä erityisesti 60-, 70- ja 80-luvuilla. Heillä tuntui olevan hauskaa. Miksei minullakin. Mutta koko maskuliinisen tarinoinnin yllä leijui myös tietty surumieli, melankolia, jota miehet itse ehkä eivät tunnistaneet mutta joka minulle oli itsestään selvää. He olivat jo vanhenevia miehiä. He valmistautuivat luopumiseen, pelkäsivät sitä mikä heillä oli edessään.
He pitivät minua nössönä nykymiehenä ja minä pidin heitä eräänlaisina reliikkeinä.
Siitä puhe mistä puute, niinhän sanotaan, ja sitä sanontaa minä mietin istuessani siinä heidän vieressään kolmikymppisenä tuoreena aviomiehenä ja silloin vielä vauvaikäisen pojan isänä, kaukana heidän elämäntilanteestaan, kaukana vaiheesta, jossa näitä elämän ruuhkavuosiksi kutsuttuja aikoja enää vain saunan lauteilla leppoisasti muistellaan.
He pitivät minua nössönä nykymiehenä. Minä pidin heitä eräänlaisina reliikkeinä, minua edeltäneen ja minun mielestäni tietyssä mielessä Suomen historian onnekkaimman miessukupolven edustajina. Heillä oli edellisen sukupolven oikeudet muttei heidän velvollisuuksiaan. He eivät sotineet mutteivät myöskään hoitaneet lapsia eivätkä kotitöitä. Heidän asenteensa hiukan harmitti, myönnän, mutta samaan aikaan he olivat minulle myös rakkaita ja tuttuja, pidin heistä sellaisina kuin he olivat, kuuntelin heidän impotenssin pelosta kumpuavaa rehvasteluaan ja sitä paitsi hyödynsin senkin hetken.
Lapin mökin saunaistunnosta lähti versomaan kolmas romaanini Kohti. Sen keskushenkilönä on kuusikymppinen mies, joka ajattelee seksiä ja menneitä naissuhteitaan varsin paljon ja samalla tavalla melankolisen pakkomielteisesti. Kahdenkymmenen vuoden kuluttua tiedän, ajattelenko itse sen ikäisenä niin.
Hyväksi mieheksi tuleminen? Jos sellaiseksi on mahdollista tulla, se tapahtunee vähitellen.
Aleksi: Minusta tulee heinäkuussa isä. Tavallaan jännittää, koska minä olen naisten kasvattama. Ovat sanoneet, että se on erittäin hyvä asia. Mutta omaan seksuaalisuuteeni kasvaminen ei ole ollut helppo tie. Eikä se mihinkään ole loppunut. Mitä minä itse, isänä, tulen opettamaan lapselleni tytöistä ja pojista?
Juha: Isyys. Mieheksi kasvaminen. Hyväksi mieheksi tuleminen. Jos sellaiseksi on mahdollista tulla, se tapahtunee vähitellen. Niinhän mieheksi tuleminen ylipäätäänkin, synnyimme poikina. Poika toivon mukaan säilyy sisällämme, ja ajattelen, että nuo hammerfestilaisen rapukapteenin jutut ja erilaisten miesseurueiden saunapuheet ovat itse asiassa nimenomaan pojan, eivät niinkään miehen puhetta, vaikka miesten puheina niitä pidetään.
Mies on se vakavampi ja vastuullisempi henkilö, joka aikuisena enimmäkseen olen. Vuosi vuodelta vähän viisaampi ja kypsempi ja enemmän elämästä ymmärtävä, naisistakin, naisen ja miehen yhteiselosta ja sitä usein seuraavasta jatkeesta, jota kutsutaan perhe-elämäksi. On selvää, että se on kasvattanut minua todella paljon. Antanut minulle valtavasti, toki välillä rasittanut ja koetellutkin, mutta se kuuluu asiaan, mitään arvokasta ei saa ilmaiseksi.
Vakuutan sinulle: mitään pelättävää ei ole.
Ja vanhemmuus on arvokasta. Isyyden kokemus on valtaisa ja jatkuvasti laajeneva. Muistan että ennen esikoiseni syntymää pelkäsin sitä. Elämänmuutos mietitytti aivan niin kuin se mietityttää sinua nyt. Halusin kyllä isäksi mutta samaan aikaan mietin, olisiko minusta siihen. Millainen isä minusta tulisi? Mitä lapsilleni opettaisin tai jaksaisinko opettaa heitä lainkaan? Olisinko liian itsekäs luopumaan omasta ajastani ja ajatuksistani, omasta itsenäisestä elämästäni?
Mutta en minä ollut. Etkä sinäkään ole. Sinusta tulee isä, se on mahtavaa, ja sitä paitsi luultavasti parasta, mitä sinulle miehenä saattaa tapahtua. Vakuutan sinulle: mitään pelättävää ei ole.
Aleksi Kauppinen kirjoitti haastattelun osana Turun yliopiston luovan kirjoittamisen kurssia.
